Miten minusta tuli äiti

Monday 29. May 2017

Ruotsissa on tänään äitienpäivä.

Heräsin aamulla puoli kahdeksalta messengerin plingahdukseen; Karkki siellä lähetteli toivotuksiaan juhlapäivän kunniaksi. Aamukahveita en ole tainnut enää vuosiin saada sänkyyn ja muutenkin äitienpäivän vieton intensiivisyys on meillä vaihdellut. Joskus ollaan kakuteltu kunnolla, joskus homma on ohitettu tekstiviestein.

Tänä vuonna sain lapsukaisiltani ihanan lahjan: moskiittoverkkoja, rokotuksia, ravintolisiä, vedenpuhdistustabletteja ja muuta tärkeää lähti Unicefin kautta niille maailman äideille, jotka joutuvat kamppailemaan lastensa terveyden ja hengissä pysymisen, riittävän ravinnon ja puhtaan veden saatavuuden kanssa. Liikutuin todella ihanasta lahjasta – ja siitä, miten upeat ja fiksut tyttäret olen onnistunut saamaan.

Tänä vuonna emme viettäneet päivää yhdessä muuta kuin virtuaalisesti. Karkki on melkein tuhannen kilometrin päässä etelässä, Karlskronassa – ja Peetu yhtä kaukana pohjoisessa, Uumajassa. Ihan matkustusteknisistä syistä varsinaiset juhlallisuudet hoidetaan, kun olemme taas kaikki samalla paikkakunnalla.

Pitkin päivää olen kuitenkin miettinyt äitiyttäni, äitinä olemista, lapsiani. Sitä, miten tajuttoman kaukaiselta tuntuu ne ajat, kun olin raskaana ja tytöt vauvoja. Toisaalta en voi mitenkään käsittää, mihin kaikki aika on mennyt, missä välissä Karkista ja Peetusta kasvoi aikuisia, nuoria naisia.

Oli pakko kaivaa esiin vanhoja valokuvia, että saisin vähän konkreettisemman otteen ajan kulusta.

Tuossa ylläolevassa kuvassa on vasemmalla vauvamasu Karkista ja oikealla Peetusta. Keräsin kummankin raskauden aikana reilut 25 kg painoa, mikä kyllä näkyy. En tuntenut itseäni kauniiksi tai hehkeäksi ikinä odotusaikana – lähinnä ensin huonovointiseksi ja sitten ryhävalaaksi. Koin, että suurin kohteliaisuus, minkä voi saada, on se, että raskaus ei näy ollenkaan.

Olin suhteellisen nuori, kun aloin odottaa Karkkia (ja ei, se ei ollut 50-lukua, jolloin “oli tapana” haluta lapsia jo hädin tuskin parikymppisenä). Ensimmäiset visiitit terveydenhoitolaitoksissa olivat hämmentäviä: kaikkien ensimmäinen kysymys oli, aionko pitää lapsen. Useimmat toki peittivät hämmästyksensä, kun kerroin, että kyllä ja että raskaus on ihan suunniteltu ja toivottu, mutta eivät kaikki. Minulle oli jo alle kaksikymppisenä sanottu, että lastentekoa ei kannata lykätä, jos vain mahdollista, sillä muuten en välttämättä tulisi raskaaksi ollenkaan.

Raskausaika meni “siinä sivussa”. Olin kovasti marinoitu siihen ajatusmaailmaan, että raskaus ei ole sairaus ja että koko maailman sivu on naiset tehnyt lapsia, joten turha siitä on nyt vouhkata. Ei tehrä tästä ny numeroo -ajattelu ajoi siihen, että suhtauduin raskauteen kuin finniin leuassa – näkyyhän se, mutta ei sille mitään voi, eletään nyt vaan niinkuin ei mitään. Rakkain muistoni Karkin odotusajalta on se, kun pienellä vauvalla oli koko ajan hikka.

Osasyy siihen, että en ollenkaan keskittynyt laskeutumaan ensimmäiseen raskausaikaani oli se, että olin perustanut yrityksen (nimeltään Go 4 it – toim. huom) juuri samoihin aikoihin, kun testi näytti plussaa. Teimme yhtiökumppaneitteni kanssa töitä käytännöllisesti katsoen 24/7, eikä aikaa tai energiaa jäänyt oman kropan ihmeeseen keskittymiseen.

Huono omatunto. Kyllä, monesta asiasta, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä on jäytävä huono omatunto. Kaikkia syitä en voi enkä osaa mainita – ja toisaalta listasta tulisi niin pitkä, että eihän sellaista yhteen blogipostaukseen voi kirjoittaa. Yksi asia Karkin syntymisen jälkeen on kyllä ylitse muiden: Miten sitä nuori penska-äiti on niin itseään täynnä, että lähtee kymmenen päivän ikäisen vauvan kanssa takaisin töihin?

Olin vihdoin saanut sen ihanan vauvan, jota olin niin kovasti toivonut, mutta sitten en osannutkaan olla kotona. En kyennyt olemaan vauvakuplassa viikkoa kauempaa ja tunsin pakolliseksi kopata pikkuisen kainaloon ja palata ompelukoneen ääreen.

Toisaalta puolustuksekseni pitää sanoa, että yksityisyrittäjänä minulla oli ihan joustava olo työmaalla. Imetykset sujuivat, vauvalla oli koko ajan seuraa ja oma äitini vei Karkin joka päivä vähintään parin tunnin lenkille Pyynikille raikkaaseen ilmaan, pois kangaspölystä. Järjestelyä kesti lisäksi vain niin kauan, kunnes Karkki alkoi liikkua niin paljon, ettei leikkuupöydällä pötköttely ollut enää turvallista.

Vappukävelylle lähdössä reilun vuoden ikäisen Karkin kanssa.

Äidiksi tuleminen muuttaa, mutta olin niin onnekas, että koin muuttumisen omalla kohdallani positiiviseksi ja luonnolliseksi. Raskausaikana olin saanut kuulla aivan valtavan määrän varoituksia ja kauhuskenaarioita. Miten vauva huutaa yökaudet ja äiti tulee hulluksi, kun ei saa nukkua. Omalle vanhalle elämälleen saa varoittelijoiden mukaan heittää hyvästit ja mitään kivaa ei enää voi tehdä, koska vauva.

Itselläni ei ole sisaruksia, enkä ollut 15-vuotiaana tekemiäni lyhyitä lastenhoitopestejä lukuunottamatta ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan tekemisissä lasten, saatika sitten vauvojen, kanssa ennen Karkin syntymää. Siksi olin kai niin valmis uskomaan siihen, että vauva-aika on ihan painajaista, hyvä, jos selviää järjissään siitä showsta.

Heti ensimmäisistä hetkistä yhdessä vastasyntyneen Karkin kanssa tajusin, että minulle ei oltu kerrottu kaikkea. Vauvahan oli ihan valtavan ihana! Meillä oli tosi mukavaa yhdessä ja olin aivan ällikällä päähän lyöty, miten kivaa kaikki oli. Karkki söi ja nukkui – oli tyytyväinen ja iloinen vauva, jonka kanssa oli mahtava myyssata ja hommailla kaikkea. En voinut uskoa hyvää tuuriani, kun tajusin, että saan ottaa sen ihanan vauvan mukaani kotiin synnytyslaitokselta.

Yhden lapsen kanssa on oikeastaan aika helppo jatkaa elämää entiseen tapaan – etenkin, jos tyyppi sattuu olemaan perustyytyväinen, utelias ja iloinen pakkaus, kuten Karkki. Kaikki muuttuu, kun perheeseen tulee toinen lapsi. Kaksi on jo lauma, joka ei kulje yhtä helposti kaupungilla, kylässä, matkoilla ja muissa menoissa. Itsestäni tuntuu, että meistä tuli virallinen lapsiperhe vasta, kun Peetu syntyi.

Olin edelleen varsin nuori synnyttäjä, 27-vee, kun odotin Peetua. Kolmen vuoden ikäero oli ihan harkittu ja tulin raskaaksi melkein heti, kun Kauppakorkean pääsykokeet oli ohi ja aloimme suunnitella pikkusisarusta Karkille. Opiskelupaikka järjestyi ja verrattuna edelliseen, yrittäjänä kokemaani raskauteen, oli yliopistoelämä lunkia ja mukavaa. Ehdin fiilistellä enemmän ja vaikka tälläkään kertaa en kokenut mitään “onpas upeaa olla raskaana” -tunteita, en pyrkinyt kieltämään olotilaani tai olemustani itseltäni tai muilta.

Peetu 2 kk hiukopalalla kummitädin häissä.

Peetun vauva-aikaa väritti paljon erittäin vakavaksi ja vaikeaksi osoittautunut allergia. Nyt sain todella maistaa sitä, miltä tuntuu valvoa yökaudet lapsen kanssa, joka on ihottumaisen ihonsa kanssa niin tuskainen, ettei pysty nukkumaan. Jälkeenpäin olen ajatellut, miten hyvä oli, että olin niin nuori. Muistan ajatelleeni monet kerrat, että kai nyt tässä jaksan valvoa, kun vain hetki sitten riekuin pikkutunneille ja pidempäänkin Doriksessa.

Valvomista pahempaa oli se, kun näki, kuuli ja tunsi, että toisella on ihan kamalan paha olla, eikä sille pysty tekemään mitään. Se tuntui kauhealta jotenkin tosi primitiivisellä tasolla. Tunsin olevani todella epäonnistunut, kun en voinut helpottaa vauvani oloa.

Itselläni ei ole koskaan ollut mitään allergioita ja koko se maailma oli siksi aivan uusi. Opin havainnoimaan Peetun reaktioita ja luottamaan siihen, että lapsi tietää jossain määrin itse, mikä sopii ja mikä ei. Tilannetta ei erityisesti helpottanut vanhan koulukunnan neuvolan täti, jonka tokaisu “rouva hyvä, ei perunalle voi olla allerginen” on jäänyt erityisesti mieleen.

Peetun vointi paheni asteittain ja onneksi pääsimme Suomen johtavan allergialääkärin potilaiksi. Pikkuhiljaa opin minäkin ja elämä alkoi vähitellen tasaantua. Nyt tänään tuntuu enää kaukaiselta painajaisunelta ne kolme kertaa, jolloin oli todellinen, sydäntä jäätävä läheltä piti -tilanne.

Karkin ensimmäinen kommentti nähdessään pikkusiskonsa synnytyslaitoksella “no, siinä se mun vauva nyt on!” kuvastaa hyvin näiden kahden ihanan suhdetta.

Meitä oli kovasti varoiteltu mustasukkaisuudesta, Karkki oli jo kolme vuotta ehtinyt tottua elämään ainoana lapsena ja kaiken keskipisteenä. Ystäville ja sukulaisille muistutettiin, että vauva ei vielä tajua huomionosoituksista mitään, mutta isosisko kylläkin. Meillä tuo ei mennyt ihan niin. Karkki oli niin ylpeä vauvastaan, että oli suorastaan loukkaantunut, jos vieraat vitkuttelivat hänen kuulumisiaan kysellen, eivätkä heti rynnänneet Peetua ihastelemaan.

Tärkeintä, mitä elämässäni on, on olla äiti näille kahdelle. Välillä en voi edes käsittää, miten olen voinut olla niin onnekas, että olen saanut kaksi niin upeaa ihmistä elämääni. Mistään en ole oppinut niin paljon ihmisenä olemisesta, rakkaudesta, ystävyydestä, anteeksiannosta, onnellisuudesta ja elämästä kuin omilta lapsiltani. He ovat kasvattaneet minua paljon enemmän kuin minä heitä.

Äitienpäivä on jo tässä kirjoitellessani kääntynyt yöksi. Painun nyt nukkumaan sydän täynnä kiitollisuutta ja rakkautta. Ihanaa uutta viikkoa kaikille! <3


16 Responses to “Miten minusta tuli äiti”

  1. Sari says:

    Upeita kuvia ja muistoja! Minulla on suuri ilo ja onni olla kahden pojan äiti. Lapset ovat tuoneet valtavasti iloa elämään. Minä olen saanut lapseni jo verrattain iäkkäänä, 37- ja 39-vuotiaana. Pidän valtavana rikkautena sitä, että lapsemme ovat vielä sen ikäisiä, että asuvat vielä kotona. Vuodet menevät hurjaa vauhtia ja tiedän jonakin päivänä ikävöiväni myös näitä lasteni teinivuosia. Monella ikäiselläni on lapset jo maailmalla ja osaan antaa arvoa tälle ajalle. Äitiys on ihanaa missä iässä tahansa! Ihanaa alkavaa kesää! Sari

    • Minttu Minttu says:

      Olen miettinyt kovasti, millainen äiti olisin ollut, jos olisin saanut lapseni vanhempana. Varmasti vähemmän itsekeskeinen, vähemmän kiireinen ja monia asioita olisi osannut arvostaa ihan eri tavalla. Äitiys on ihanaa, missä iässä tahansa – se on totta. Nuorena oli jotenkin tärkeää, että lapset kasvavat ja itsenäistyvät mahdollisimman nopeasti, vanhempana sitä osaisi varmasti laskeutua rauhallisemmin eri elämänvaiheisiin. Toisaalta tietty huolettomuus, usko omiin kykyihin ja selviytymiseen, samoin kuin jaksaminen olisi varmasti ainakin omalla kohdallani ollut ihan erilaista vanhempana.

  2. Iso plussa postaukselle! <3

  3. mirvaannamarian says:

    Mä jäin pitkäksi aikaa lukemaan ja ihastelemaan kuvia, ihanasti kerrottu tarina äitiydestäsi <3

  4. B-M says:

    Fint skrivet! Men detdär med att orka….jag har fått barn vid 29 och 38 års ålder. Och jag orkade bättre vid 38 för jag förstod att släppa alla måsten….rejäl 1,5 års mammaledighet, inte så välstädat och inget hembakat men oj vad jag njöt och mådde bra andra gången! Första gången hade jag otroligt mycket måsten och “paineita!. mvh B-M

    • Minttu Minttu says:

      Tack B-M! Jag tror att det är många som får barn när de är lite äldre, som mår väldigt bra och verkligen landar på bebislivet. Jag har aldrig haft mammaledighet – först hade jag eget och sen pluggade jag. Det där att ha bråttom och tusen järn i elden gjorde att jag känner att jag delvis missade tjejernas ovärdeligt viktiga bebistiderna. Nu fick jag inte uppleva hur det är att få barn när man är lite äldre – men jag är lycklig för din skull, att du gjorde det och att du hade det bra! :)

  5. Maarit says:

    Ihana postaus <3

  6. Anonymous says:

    Ihana kuva tuo missä imetät Peetua. Täysin ajaton taideteos suorastaan.

  7. Mirkku says:

    Hienosti kirjoitettu ja ihania kuvia täynnä rakkautta! Herkistyin pohtimaan omaa äitiyttäni ja myös äitiäni, ehdottomasti upeimmat jutut maailmassa <3

  8. Pia Korhonen says:

    Kaunis kirjoitus! En muista lukeneeni noin selkeää ja rakkaudentäyteistä “analyysiä” äitiydestä – olet tosi lahjakas sekä ajattelussa että kirjoittamisessa. Sain Idan kun olin 28, ja Theon kun olin 42 – hullun optimistisena en ole koskaan ajatellut että jokin asia voisi mennä vikaan vaikka sainkin tulla äidiksi myöhemmin ja vielä itsenäisesti – ja kenties siksi on pärjättykin. Ihan rehellisesti voin kyllä sanoa että muutama sellainen “tulen ehkä hulluksi” -yökin on eletty ja kun odotan vielä 20 vuotta niin niistäkin on tullut ehkä vain rikas muisto.

    • Minttu Minttu says:

      Kiitos hurjasti Pia! Nostan kyllä hattua sinulle, että uskalsit itsenäisesti ryhtyä äidiksi Theolle! Voin vain kuvitella, miten raskasta sinulla välillä on – mutta tosiaan, kohta nekin ajat ovat vain muistoja. Voimia ja iloa koko teidän perheelle! <3

Kommentoi