Lopulliset heipat koti-kodille

perjantai 17. toukokuu 2019

Miltä tuntuu, kun iso osa omaa historiaa muuttuu hetkessä menneisyydeksi?

Olen vääntänyt ja kääntänyt tätä postausta viime helmikuusta lähtien. Silloin tein sen reissun Tampereelle, jonka toisaalta olin toivonut tulevan, mutta mitä toisaalta en missään nimessä halunnut tehdä.

Äitini sai toisen aivoverenvuodon joulukuun 2016 puolessa välissä. Hetken elättelimme toivoa, että vahva ja sinnikäs mutsini kokisi samanlaisen superkuntoutuksen kuin edellisellä kerralla pari vuotta aikaisemmin. Muutaman kuukauden päästä oli selvää, että tällä kertaa kuntoutustoiveet tulisi asettaa merkittävästi alemmalle tasolle. Äiti tarvitsi ympärivuorokautista hoitoa, eikä kotiin ollut enää paluuta.

Siitä alkoi prosessi, joka oli sekä henkisesti, teknisesti että loppumetreillä sitten ihan fyysisestikin raskas. Voi että, miten jälleen kerran toivoin, että en olisi ainoa lapsi. Ainoa kantamassa vastuuta siitä, että hommat tulee hoidettua, ainoa päättämässä, mikä päätös milloinkin on hyvä ja järkevä.

Ihan aluksi huolenaiheet liittyivät äitiin ja hänen hyvinvointiinsa, mutta kun paikka Koukkuniemen vanhainkodista varmistui ja äidin loppuelämän koti kotoa tuotujen taulujen ja muiden tuttujen juttujen avulla hahmottua, alkoi kapasiteettia riittää tarttua muidenkin asioiden hoitamiseen. Muutama visiitti Koukkuniemeen sekä henkilökunnan kanssa pidetty hoitosuunnitelmapalaveri vakuuttivat, että olimme saaneet varsinaisen jackpotin hoitopaikan suhteen. Niin ihanaa, lämmintä, omistautunutta ja ihmisläheistä huolenpitoa äitini siellä saa, että tämä kaukomailla asuminen tuntuu yhä edelleenkin piirun verran helpommalta kestää.

Kaikenlaista pientä sälää piti hoitaa ensin. Allekirjoittaneen tuntevat tietävät, että minkäänlaisten ”paperihommien” hoitaminen ei todellakaan ole vahvin puoleni (olin mm. ihan vahingossa puolitoistavuotta ilman kotivakuutusta, kun tarkoitus oli vaihtaa edullisempaan vakuutukseen. Hups!), mutta yksi kerrallaan sain lopetettua äidin puhelinliittymän, peruutettua Aamulehden tilauksen (kiitti Tinni, että muistutit!) ja sen sellaista.

Isoin rasti oli kuitenkin päättää, mitä tehdä äidin asunnolle. Omalle lapsuudenkodilleni. Lasteni mummulalle.

Suht nopeasti tajusin onneksi, että itselläni ei riitä kapasiteettia ryhtyä vuokraemännäksi (ks. kohta ”paperihommat”) ja kaikkeen siihen, mitä se pitää sisällään. En myöskään näe missään käsitettävissä olevan ajanjakson päässä tulevaisuudessa sellaista tilannetta, että minä tai joku lapsista haluaisi muuttaa niin pysyvästi Tampereelle, että sen vuoksi olisi järkevää pitää kiinni asunnosta.

Vaihtoehdoksi jäi siis äidin osakkeen myynti.

Myyntiin laittamisesta päättäminen oli lopulta varsin helppoa. Prosessi kuitenkin venyi ja vanui, kun maistraatista piti hakea lupaa jos toistakin. (En moiti maistraattia, ensin taisin hakea ihan väärää lupaa. Ks. kohta ”Minttu ja paperiasiat”). Mutta sitten, kun alkoi tapahtua, homma etenikin kovalla vauhdilla.

Sain erinomaista apua kiinteistövälitystoimisto Bo LKV:ltä (siellä timantti kiinteistövälittäjä Marko Lamu – suosittelen! Ei maksettu tai muuten sovittu mainos), vaikka kaupallisen alan ihmisenä pikkuisen alkoi kieltämättä jo ihmetyttää, kun joka välissä syliin tungettiin goodie-bagiä, missä oli samat hyvälle (lue: kalliille) paperille painetut mainosjulisteet ja magazineksi naamioidut mainoskatalogit – minähän ne sitten kuitenkin lopulta maksan. Kangaskasseista (jäivät käyttöön) löytyi tosin myös Bo LKV -kahvia, joka oli oikein hyvää – vahvaa, maukasta ja suomalaisella karkealla jauhatuksella.

No, toisaalta minä tässä käytän heidän äidin asunnosta ottamia kuvia ilman erillistä lupaa. Haha! Totuus on se, että kuvat ovat mielestäni tosi hienoja ja aivan varmasti korottivat myös lapsuudenkotini kaltaisen remonttikohteen kiinnostavuutta. Kilpaileva kiinteistövälitystoimisto käytti argumenttina, että minulle olisi vain extra-kustannuksia Bo LKV:n palveluksista, kuten stailauksesta kuvia varten ja taiten otetuista kuvista. Remonttikohde mikä remonttikohde he tuumivat. Minä pitkän linjan bloggarina olin kyllä helposti täysin eri mieltä: kuvilla on merkitystä oli esteltävä asia mikä hyvänsä!

Koko asunnonmyyntihommaan siitä, kun annoin kohteen Bo LKV:lle välitettäväksi, siihen, kun kaupat oli sovittu, meni alle kaksi viikkoa.

Joo, voi olla, että olisin saanut paremman hinnan, jos olisin kytännyt useampia ostajia. Voi olla. Mutta tein sen päätöksen, että se mielenrauha, jonka saan sen ansiosta, että tämä iso ja vaikea asia on hoidettu, on niiden muutamien tuhansien eurojen väärti, jotka ehkä nopean päätökseni vuoksi menetin. Vaikka tottakai olen vain ihminen ja välillä tulee mietittyä, että mahdoinkohan toimia ihan järkevästi.

Tähän mennessä kaikki oli sujunut ihan hyvin ja vaikka joku saattaakin olla sitä mieltä, että sössiä kokonainen vuosi prosessiin on ihan älytöntä, allekirjoittaneen paperihommia kammoksuva sielu oli kuitenkin tyytyväinen, että tällainen Iso Asia on nyt järjestyksessä ja hoidettu.

Sitten päästäänkin siihen vaiheeseen, joka nostaa edelleen palan kurkkuun ja jähmettää sormet näppikselle. Asunnon – lapsuudenkotini – tyhjentämiseen.

Olin toki saanut vähän esimakua tulevasta, kun tongin kaapeista äidille Koukkuniemeen vietäviä vaatteita. Virttyneillä vaatepuilla roikkui iholle tulevia muistoja: ala-asteikäisen pikku-Mintun hernekeitonvihreä plyysinen kylpytakki, niinkuin olisin juurikin ripustanut sen sinne, Mallorcan matkalle – sille ensimmäiselle – ommeltu trendikäs kellohame, hyvän ystävän isosiskon ompelema nahkapalalaukku – ensimmäinen käsilaukkuni. Äidin, mummun, vaatekaapin oven tangossa roikkui edelleen se seitkytlukuinen hopeakettupuuhka, jonka coolia baccaramaisuutta ensin himoitsin ja rakastin, sitten varhaisteininä kettutyttönä vihasin ja josta sittemmin tuli Karkin mummulalemppari. Tosin Karkin kohdalla kyse oli enemmän ihanasta pehmolelusta kuin mistään fashion itemista.

Mielikuvissa olin ajatellut, että kun asunnon tyhjennys tulee ajankohtaiseksi, vietän Tampereella viikon, ehkä pidempäänkin, ja setvin tarkalleen kaiken, mitä lapsuudenkodistani löytyy. (Ihan sivuhuomautuksena tähän, muutimme tuohon asuntoon vuonna 1972 – eli pikkuisen oli ehtinyt kertyä sedimenttejä säilytystiloihin). Tavoittena oli, että ehtisin järjestellä tavarat ja menneisyyteni kaikessa rauhassa, valita mukaani haluamani jutut ja harkitusti viedä kierrätykseen kaiken minkään arvoisen. Näin ei sitten tosiaankaan käynyt.

Tunnustan, että ensimmäinen ajatukseni, kun laitoin asunnon myyntiin, oli tosiasiassa edellisen täydellinen vastakohta, että eikun dynamiittia vaan koko helahoidon alle. Mutta samalla hengenvedolla tiesin, että tietenkin haluan säilyttää kotoani moniakin asioita. Osalla tavaroista on vain silkkaa muistoarvoa, useimmilla ihan käytännönläheisesti käyttöarvoa ja osalla jotain sellaista arvoa, jota en oikein osaa määritellä.

Halusin esimerkiksi säästää taulun, joka ei varmasti ole sinänsä arvokas, mutta joka on peräisin äitini lapsuudenkodista, mitä ei enää ollut, kun minä synnyin. Muistoarvoa kai sekin, mutta jotenkin välillistä, koska itselleni se on vain taulu. Merkityksellisen siitä tekee se, että äiti on tuonut sen lapsuudenkodistaan meille. Sekin on pala omaa historiaani, mutta sellainen pala, josta en oikein saa otetta. Äidille tärkeä taulu on tärkeä minulle, koska se oli äidille tärkeä. Tai jotain sinnepäin.

Lopulta tyhjennykseen varattu aika kutistui aivan minimaaliseksi. Tulin Tampereelle maanantaina puolen päivän aikaa Turun aamulautalta ja suunnistin lähes suoraan OP:iin kauppakirjoja kirjoittamaan. Loppuillan vietin lapsuudenkodissani Hallituskadulla.

Tavoitteenai oli, että olisin maanantain aikana ”poiminut talteen” kaiken sen, minkä haluan säilyttää. Käytännössä kello huiteli lähemmäs pikkutunteja, kun yhä yritin saada jotain tolkkua äidin ”tärkeät paperit” -härdelliin. Se vaikutti säntilliseltä, mutta kun lähes kaikki oli arkistoitu samalla huolellisuudella, oli ihan mahdotonta nopeasti selvittää, mikä oikeasti on tärkeää ja mitä on syytä säilyttää.

Että siellä sitten samassa arkistossa oli sekä kauppakirjoja (yhä tärkeitä!) että jo vuosikausia sitten pois myydyn auton vakuutuspapereita ja koko perheen koulutodistuksia alkaen vanhempieni ensimmäisistä alakoulun todistusvihkoista, ei tehnyt hommasta sen paremmin helppoa kuin nopeaakaan. Varsinkin omat todistukset ja opintovihot imaisivat mukaan muistoihin, jolloin etenkin lukioajat pomsahtivat yhtäkkiä käsinkosketeltavan lähelle.

Tiistaina paikalle saapui pelastus- ja apupartio nimeltä lapsuudenystäväni. En kykene mitenkään pukemaan sanoiksi, miten tärkeää oli, että he olivat jakamassa tuon ehkä kaikken haastavimman päiväni ikinä.

Ainoana lapsena olen tottunut siihen, että olen yksin muistojeni kanssa. Yksin selvittämässä menneisyyttä, yksin huolehtimassa asioista, yksin pitämässä kiinni oman historiani varsin ohkoisista säikeistä.

Aloitimme purkaa kaappeja Hallituskadulla heti aamulla ja jo silloin aikaoptimistikin tajusi, että tästä ei tule tulemaan helppoa. Tavaraa oli ihan käsittämättömän paljon, eikä oikeastaan kukaan muu kuin minä voinut tietää millä on merkitystä ja millä ei.

Tuo yllä oleva kuva on vanhasta huoneestani. Olin niin poskettoman ylpeä, että sain ihan oman huoneen, kun 6-vuotiaana muutettiin Hallituskadulle. Halusin laittaa pölyisen ja rumankin kuvan tänne blogiin, sillä se kuvastaa hyvin tunteita, joita koen edelleen. Toisaalta käsinkosketeltavia lapsuusajan ja teini-iän muistoja, miten vaatekaapin puiset hyllyt liukuivat tahmeasti, toisaalta sydäntäsärkevää kaihoa mummun ja vaarin Karkista ja Peetusta mittaamia pituuskasvumerkkejä kaapinoven sisäpuolella.

Pitkään päivään lomittui valtavasti surutyötä. Kaiken keskellä pulpahti keskustelunpätkiä siellä ja täällä, muistoja äidistäni, millaista oli käydä meillä – ja miten älyttömän monet bileet ja jatkot Hallituskadulla vietettiinkään. En voi sanoin kuvailla, miten tärkeää oli kuulla kaikkia muistikuvia ja muistoja varsinkin äidistäni, muistoja, jotka eivät ole sidoksissa minuun. En turhanpäiten kutsu lapsuudenystäväjengiäni siskoiksi – sillä mikäli mitään siskoudesta ymmärrän, juuri sitä he ovat minulle.

Keskiviikkona Hallituskadulle tuli muuttomiehet tyhjentämään kaiken lopun. Se ei todellakaan ollut halpaa lystiä ja pihi-Mintun takaraivossa tietenkin pyörii, että se-ja-sekin juttu nyt sit meni sinne. Oikeasti, rehellisesti ja vilpittömästi olen sitä mieltä, että sain superhyvää palvelua (firman nimi oli jotain tosi epäseksikästä kuten ”pakettiautopalvelu” tms) ja kaikki sujui tosi hienosti.

Arvostan myös suuresti sitä, että muuttomiehet olivat käytetyn tavaran asiantuntijoita. Kyllä he muutamaankin kertaan kyselivät, että haluanko käydä läpi tämän tai tuon, mutta en sitten kuitenkaan tehnyt sitä. Reissulle vuokraamani farmari oli jo aivan totaalisen ääriään myöten täynnä – enkä muutenkaan halunnut tai tuntenut tarvetta ryhtyä hamsteriksi. Olin vilpittömästi iloinen, että kaikki myytäväksi kelpaava päätyi heidän avullaan kierrätykseen.

Tietenkin olen vain ihminen ja näin jälkeenpäin välillä mietin, että voi miksi en sitäkin – ja olinpa hullu, kun senkin annoin mennä. Mutta oikeasti – tavaraa on niin paljon, että edes kaltaiseni ”maljakollakin-on-sielu” -hippi, ei vaan voi säilyttää kaikkea. Ja tiedättekö, mistä oli kaikkein vaikeinta sitten lopulta luopua? Se oli ihan jotain muuta kuin jotkut vanhat Rörstrandin kupit, joiden piti tulla mukaan, mutta jotka sitten vahingosssa päätyivätkin kierrätykseen.

Viimeiset pari tuntia vietin tuijottamalla ulos ikkunoista. Halusin painaa mieleeni näkymän TYK:in koulunkelloon, josta tarkistin kellonajan aina kotona asuessani. Halusin myös painaa mieleen viimeisen muiston sisäpihasta, jossa vietettiin porukalla iltakaudet narua hyppien. Muistin urtsun musailtojen valot (ja mahanpohjan pirinän) ja oman huoneeni ikkunaan määrätietoisesti heitetyt pikkukivet.

Näkymät ikkunoista ulos olivat tietty vuosien aikana muuttuneet hiukan. TYK:in piha saanut muotoja, parkkipaikkoja ja uuden aidan, Mäntykadun puoleiset talot uuden värin pintaansa ja kotipiha näyttävän roskienlajittelukeskuksen. Suurin osa oli kuitenkin juuri niinkuin aina ennenkin. Yhä vieläkin kuristaa kurkkua, kun muistan, miten kirpaisevan tarkasti tiesin katselevani viimeisen kerran noita niin läpikotaisin tuttuja näkymiä.

Viimeisenä kun lähdin, painoin ulko-oven kiinni ja yllätyin, että loksahtavan lukon ääni oli edelleen niin tuttu. Pudotin avaimet postiluukusta ja koitin sisäistää sen, että nyt en enää ikinä voi avata sitä ovea. Nyt se on jonkun muun.

Loppukevennyksenä hiukan Mintun parkkeeraustaidoistaan saamaa rakentavaa palautetta. Kaikenlaista sitä tosiaan löytyy, kun yhden perheen elämää aletaan setviä!


4 Responses to “Lopulliset heipat koti-kodille”

  1. Elmeri sanoo:

    Voi että, mieleeni tuli elävästi, kun veljeni kanssa tyhjensimme isämme asuntoa. Aikaa oli viikko, ja tavaraa määrätön määrä. Kaksi ensimmäistä päivää jaksoin lajitella jokaisen paperin, tavaran ja vaatteen, johon koskin. Seuraavat kaksi menivät jo vähän löysemmin, ja loput kolme periaatteella, että asunnon on tyhjennyttävä. Miten paljon sitä tavaraa onkaan, ja miten paljon muistoja niin moni tavara, vaatekin toi mieleen. Oli siellä aarteitakin, korvaamattomia ja sellaisia, joiden en ajatellut edes olevan enää tallessa. Isäni vihkisormus ajalta, kun hän oli vielä naimisissa äitini kanssa. He erosivat vuonna -73.
    On sydäntä raastavaa ajaa auto kaatopaikalle, ja kipata ihmisen kokoinen kuorma tavaraa sinne. Kaikkea ei voi säilyttää, ja on paljon asioita, jotka eivät oikeasti kelpaa mihinkään. Edes kierrätyskeskus ei huoli perus-huonekaluja, niitä on kuulemma nurkat pullollaan. Tai ainakin vuonna 2011 oli.
    Vuosien jälkeen sitä on oppinut elämään sen todellisuuden kanssa, että se ihminen tai ne muistot eivät ole tavaroissa, vaatteissa, papereissa, asunnossa. Se elävin muisto on omassa mielessä, ja sitä ei tarvitse koskaan hävittää. Ja se lohduttaa silloin, kun mieleen juolahtaa joku kippo tai kuppi, joka oli ollut kiva säilyttää. Sitä ilman pärjää.

    • Minttu Minttu sanoo:

      Voi Elmeri, niin samanlaisia tunteita kävin minäkin läpi! Ja vaikka kaikkein heikoimpana hetkenä tekikin mieleni räjäyttää kaikki vain taivaan tuuliin, tunsin, että jo pelkkä ajatus on tosi epäkunnioittava. Tavara on vain tavaraa – siitä olen täysin samaa mieltä ja muistot ovat niin paljon tärkeämpiä kuin jotkut kipot ja kupit. Toisaalta tunnen kyllä ihan erityistä yhteyttä äitiin käyttäessäni hänen kempparikorviksiaan ❤️

      • Elmeri sanoo:

        Aivan totta tuokin. Ne tärkeimmät, ja henkilökohtaisimmat jutut sisältävät niin paljon, ja niissä se yhteys on erityinen. Minulla tuo isäni vihkisormus on nyt sulatettuna omaan vihkisormukseeni, eli kannan sitä aina mukanani. Ja näin se yhteys siihen tavaran entiseen omaistajaan säilyy aivan erityisellä tavalla. Se, missä kukaan muu ei näe arvoa tai se arvo on muille rahallisesti vähäinen, voi sisältää jotain todella suurta. Minun kohdallani se on avioliitto, josta minä sain alkuni. Ja sehän on ihmiselämä❤️

        • Minttu Minttu sanoo:

          Todella ihana idea sulattaa isäsi vihkisormus osaksi omaasi! Näin hän on myös konkreettisesti aina mukanasi! ❤️

Kommentoi