Paluu perusasioihin – BLOGIHAASTE!

sunnuntai 23. kesäkuu 2019

Pitkästä, pitkästä, pitkästä aikaa vanha kunnon blogihaaste!! Tulipas kerrassaan nostalginen olo, kun MouMou-Iina, ihana Moksu, haastoi mukaan vastaamaan kysymyksiin. En edes tiedä, onko tilanne se, että haasteita ei nykyään enää kierrä, vai olenko minä vain päätynyt piirien ulkopuolelle, kun näitä ei tänne ole päätynyt vuosikausiin. No, sitäkin suuremmalla innolla vastailen kysymyksiin intohimosta, unelmien matkakohteesta ja blogin historiasta sekä muusta jännästä.

Kuvituksena juhannusaattona puhelimella otettuja räpsyjä meidän oman ja Karkin pihan kukkasista. Päätin uudistaa vanhaa taikaa niin, että otin kuvan seitsemästä eri kukasta ja nukuin sitten puhelin tyynyn alla. Mikäli taika pitää paikkansa, niin unessa näkemäni tuleva puolisoni on…. KISSA!!

1. MIKÄ ON BLOGISI TARINA JA KUINKA SE ALKOI?

Päädyin ihan sattumalta perustamaan blogin. Mietiskelin talvella 2007, että olisi hyvä tehdä jotain, ettei suomenkielentaitoni aivan romahtaisi. Ruotsissa asuminen ja englanninkieliset opinnot sekoittivat jo valmiiksi löyhää kielipäätäni. Ensimmäinen suunnitelma oli alkaa yksinkertaisesti kirjoitella omia ja perheen kuulumisia sähköpostilla ystäville ja sukulaisille Suomeen. Silloisessa työssäni IT-alalla vastuullani oli päivittää yrityksen blogia. Sitä kautta tutustuin Bloggeriin ja laiskana tyttönä tuumasin, että erillisten sähköpostien sijaan alankin kirjoittamaan viestejä blogiin ja kaikki halukkaat voivat sieltä sitten käydä lukemassa, mitä meille kuuluu.

Syytän muotitieteen opintojani, että blogijuttuni olivat käytännöllisesti alusta asti kaikkea muuta kuin mitä olin alunperin ajatellut. En tänä päivänä tiedä, miten ensimmäiset kaveripiirin ulkopuoliset lukijani löysivät tälle tontilleni, mutta noin kuukausi helmikuussa 2007 julkaistun ihka ensimmäisen blogipostauksen jälkeen olin oppinut monta asiaa, mm. että on olemassa sellaisia kuin ”muotiblogeja” (määritelmä piti tuolloin sisällään kaikki muoti-, tyyli-, kauneus-, lifestyle etc. -blogit) ja että kantsii listautua Blogilistalle, jos haluaa olla osa porukkaa.

Ja minähän halusin! Ai että, miten ihana oli löytää samanhenkistä porukkaa, jonka kanssa saattoi puhua ja vaihtaa ajatuksia itseä kiinnostavista asioista! Blogijutut imaisivat mukanaan niin, että muutaman vuoden ajan se oli pääasiallinen työni ja tulonlähteeni. Sitten avioeron myötä tuumasin, että pää ei kestä yksin kotitoimistolla työkentelyä ja keväällä 2010 menin takaisin päivätöihin.

Tällä hetkellä bloggaaminen on rakas harrastus ja intoa riittää edelleen (enemmän tosin kuin aikaa), vaikka vuosia onkin jo lasissa yli kaksitoista!

2. MITÄ INTOHIMO TARKOITTAA SINULLE?

Täydellistä omistautumista niin, että ei näe, kuule eikä tunne mitään muuta. Intohimo voi syttyä hetkessä ja silloin olo on kuin hukkuisi ja lentäisi yhtäaikaa – kaikki muu ympärillä menettää merkityksensä ja katoaa. Tunne ei ole pysyvä – valitettavasti ja onneksi.

Toisinaan intohimon kipinä pysyy elossa yllättävän pitkään ja silloin takaisin maan päälle palaaminen voi tehdä kipeää. Parhaimmillaan tunne on silloin, kun se syttyy ja vaimenee säännöllisesti. Silloin elämä on kivaa ja jännää, mutta välillä kapasiteettia vapautuu myös ihan tavallisen arjen elämiseen.

Intohimoni kohde voi tietty olla toinen ihminen, mutta myös jokin uusi asia, tekeminen tai harrastus.

3. MITÄ TEET RENTOUTUAKSESI?

Vielä kuukausi sitten takuuvarma pikakeino pääni nollaukseen oli Pokemon Go:n pelaaminen. Haha! Vähän jopa hävettää tunnustaa, miten käytin kaikki työmatkani – melkein 2 h päivässä – pokemon-jahtiin, sen sijaan, että olisin tehnyt jotain kehittävää, lukenut esimerkiksi. Taskumonstereiden pyydystäminen oli vain juuri sen verran vaativaa, mutta sitten ei kuitenkaan, että pää tyhjeni supernopeasti ja erittäin rentouttavasti stressaavimmankin työpäivän päätteeksi.

Nyt en ole kuukauteen pelannut. Kyynärpään murtumisen jälkeen ei ole tehnyt mieli avata koko peliä, vaikka kuperkeikkani syy ei ollut kävellessä pelaaminen. (Sen sijaan pidin juuri siitä syystä kännykkää kädessä ja koska kaatuessani alitajuisesti suojelin puhelintani, rojahdin koko painollani suoraan kyynärpäälle… fiksua!). Saa nyt sitten nähdä palaanko vielä pelaamaan, kun käsi tästä kuntoutuu.

Muuten rentoudun parhaiten, kun näprään jotain käsilläni. Viime aikoina olen tehnyt kristallikoruja, harjoitellut letteringiä ja puuhastellut bujo-henkisesti kalenterini kanssa.

Ei siis mikään ihme, että tässä on ollut vähän stressikäyrät koholla, kun oikea käsi on edelleen täysin käyttökelvottomassa kunnossa ja puuhastelusta ei siksi tule yhtään mitään!

4. VIIMEISIN MATKASI?

Privaatisti olen rampannut Tampereella useampaankin otteeseen viimeisen vuoden aikana. Työn puolesta olin viimeksi viikon Münchenissä (tosin näin vain lentokentän, konferenssikeskuksen ja sen, mitä taksin ikkunasta näkyi) ja sitä ennen Kööpenhaminassa. Köpiksessä päästiin jopa oikein vähän kävelemään ulos illalla ja kaupungille syömään.

Viimeisin oikea lomamatkani on vuosi sitten Karkin kanssa LA:hin tekemämme reissu. Vaikka onhan ne Tampereen visiititkin tietyllä tavalla lomaa, vaikkeivät kyllä siltä aina tunnukaan.

5. MATKUSTATKO YLEENSÄ YKSIN VAI RYHMÄSSÄ?

Matkustan yleensä yksin ja se on minusta oikeastaan aikas mukavaa. Lomilla on tietty oikein kiva, jos on seuraa. Olin jo esim. lähdössä tuolle Los Angelesin reissulle yksin, kun Karkki ilmoitti, että tulisi mielellään mukaan. Meillä oli tosi hauskaa ja saatiin nähdä ja kokea paljon meitä molempia kiinnostavia juttuja. Matkasta olisi aivan varmasti tullut vähemmän antoisa, jos olisin matkustanut yksin!

6. UNELMAKOHDE, JONNE OLET AINA HALUNNUT MATKUSTAA?

Vielä vuosi sitten unelmieni matkakohteet -listan johtopaikkoja pitivät kiehtovat kaukokohteet: kiipeäminen Macchu Picchuun, Tokio ja Japani ylipäätään (lumilautailua Japanissa!!), Malediivit, Brasilian sademetsät, paluu Costa Ricaan ja miksei Uusi Seelanti ja Australiakin, kun siellä on käynyt kaikki muutkin.

LA. oli yksi unelmakohteistani ja olen iloinen, että sain sen ruksittua listaltani ennenkuin ympäristöahdistukseni yltyi sellaisiin mittoihin, että pitkien huvilentojen suunnittelu ei tunnu enää yhtään hyvältä. Eikä oikein niiden lyhyempienkään.

Tällä hetkellä haaveilen useammastakin kohteesta Euroopassa. Montenegro on listalla kirkkaimpana ykkösenä, mutta Portugal ja etenkin rennot pienet surffikylät siellä Atlantin rannalla Lissabonin lisäksi. Unelmaan liittyy olennaisesti, että matkanteko olisi osa elämystä – eli kohteeseen voisi mennä junalla!

7. MIKÄ ON VIIMEISIN KIRJA, JONKA OLET LUKENUT?

Juuri nyt olen huvitellut lukemalla kaikenlaista harrastushömppää. Yöpöydällä on kirjoja, jotka käsittelevät tarot-kortteja (Kitchen Table Tarot, suosittelen!), kristalleja ja astrologiaa. Keskeneräisenä on myös muutama romaani (siis, miksi en pääse Ferranten trilogiassa alkua pidemmälle??), joista pisimmällä eli loppusuoralla on Michelle Obaman elämänkerta.

Jonossa odottamassa on tusinan verran kirjoja, mutta siitä huolimatta odotan sormet syyhyten, että pääsen seuraavalla Suomen reissulla kirjakauppaan. Suomalaisten kirjailijoiden lukemisesta tulee aina jotenkin erityinen olo. Ihan kuin aavistaisin juureni jossain siellä pohjalla, vaikka tarinalla ei olisikaan yhtymäkohtia elämääni.

8. MIKÄ ON LEMPIKIRJALLISUUDENLAJISI?

Olen varsin kaikkiruokainen kaunokirjallisuuden suhteen ja yleensä luen sellaisetkin kirjat loppuun, joista en niin hirveästi tykkää. Ainoat tyylilajit, joita kartan tietoisesti ovat horror ja kauhu sci-fi. Muuten kaikki chic litistä venäläisiin klassikoihin toimii. Runoja en myöskään oikein osaa lukea. Siis yksittäisiä siellä täällä kyllä, mutta runokirja kädessä tuntisin itseni aika eksyneeksi.

Äänikirjoihin en ole vielä tutustunut. Se nyt ei tietty ole mikään kirjallisuuden laji, mutta liippaa aihetta. Vähän jännittää, että hermostunko lukijoiden ääniin – olen vähän sillä tavalla herkkä. Esim. ohjatuissa jumpissa on aivan pakko poistua salista, jos ohjaajan ääni riipii korvia. Silti ajattelin kyllä antaa äänikirjoille mahdollisuuden. Kuuntelemalla tulisi varmasti ahmittua tuplamäärä kirjallisuutta nykyiseen verrattuna.

9. MITÄ TYKKÄÄT JAKAA SOSIAALISESSA MEDIASSA?

En mitenkään erityisesti suunnittele tai mieti some-jakojani. Välillä kyllä toivon, että olisin parempi siinä. Ei niinkään, että tuntisin paljastelevani liikaa tai epäsopivia asioita – vaan koska toivoisin, että Instagram-feedini olisi kaunis ja tasapainoisen näköinen, kuten niin monilla on. Noh, olkoon sekin näköiseni, lifestyle-sillisalaattia ja inspiraatio-affirmaatioita pirskahteleva ei-niin-mietitty kokonaisuus.

Facebookia en juurikaan enää käytä – poikkeuksena tapahtumiin tms. liittyvät ryhmät, joita aina silloin tällöin harvakseltaan ilmestyy seurapiirikalenteriini. Blogipostausteni linkin jaan aina toki facessa ja yritän muistaa onnitella tuttuja heidän syntymäpäivinä. Parisen kuukautta sitten minut tosin hyväksyttiin Eläinvideokerho-ryhmään, mikä on lisännyt sekä kokonaisvaltaista hyvinvointiani eksponentiaalisesti (maailmassa ei ole todellakaan vielä liikaa kuvia ja videoita kissoista ja muista suloisista otuksista! Pörh*) että myös facessa roikkumista.

Muita some-kanavia en oikeastaan käytäkään – paitsi tietty onhan tämä blogi! Täällä pyrin kirjoittelemaan helposti lähestyttävällä tavalla kaikesta, mikä itseäni kulloinkin liikuttaa. Aiheet siis vaihtelevat aika paljon, mutta tavoitteenani on, että kaikki jutut joko viihdyttäisivät, antaisivat inspiraatiota, ajattelemisen aihetta tai vertaistukea.

10. MIKÄ ON SUHTEESI ASUINPAIKKAASI?

Rrrakastan Tukholmaa!! Tunnelma täällä on ystävällisen pikkukylämäinen, vaikka asutaan pienessä suurkaupungissa. Julkinen liikenne ja kaikki palvelut pelaavat  erinomaisesti, kultturitarjonta on laajaa sekä kiinnostavaa, ihania ravintoloita on pilvin pimein ja muutenkin kaikki toimii tosi hyvin. Lisäksi Tukholma on niiiiin kaunis kaupunki!

Olen myös siinä onnellisessa asemassa, että tykkään aivan valtavasti asuinalueestani, Hammarby Sjöstadista. Tästä on vain parin minuutin lauttamatka Södermalmin ytimeen, mutta takaoveltani alkaa laaja luonnonpuistoalue, Nacka reservatet. Toukokuun ensimmäinen päivä tuli kymmenen vuotta täyteen siitä, kun tyttöjen kanssa muutettiin tänne – ja yhä vielä havahdun toisinaan siihen, että pitää melkein nipistää itseäni tajutakseni, että saan tosiaankin asua just täällä!

11. MITÄ HALUAISIT EDISTÄÄ MAAILMASSA?

Rakkautta.

Uskon vahvasti siihen, että jos kaikki ihmiset rakastaisivat enemmän ja vilpittömämmin, mikään ongelma tai haaste ei olisi liian suuri tai vaikea ratkaistavaksi. Tavoitteenani on olla se perhosen siiven isku, joka saa muutoksen liikkeelle.

Blogihaasteen ideaan kuuluu olennaisesti se, että lopuksi haastetaan kolme muuta bloggaria mukaan vastaamaan. Koska tässä on nyt muutenkin aikas old school vibat, haastan blogikamuja vuosien takaa: Tyyliä metsästämässä Veera, Nelliina Niina ja Mutsie Irene – toivottavasti haluatte tarttua haasteeseen!

Ja heitetäänpäs vielä avoin haaste kaikille, jotka haluavat vastailla näihin osin vaikeisiinkin kysymyksiin! Jätä puumerkki kommenttiboksiin niin tiedän tulla kurkkimaan vastauksiasi.


Tytär menee naimisiin – paljonko äiti saa puuttua häävalmisteluihin?

tiistai 04. kesäkuu 2019

Ne, jotka seuraavat Instagram-tiliäni (@minnapaakkulainen), ovatkin jo kuulleet mahtavat onnenuutiseni: Karkki menee naimisiin!! Niin kertakaikkiaan ihanaa!

Rakastan hääjuhlia ja kaikkea, mitä se pitää sisällään. Sain hiljaa mielessäni pienoisen hjärtslagin, kun Karkki jossain vaiheessa viime syksynä ilmoitti, että ehkä he eivät haluakaan mitään juhlia. Yksinkertainen visiitti maistraattiin riittäisi. Juuri ensimmäisen yhteisen asuntonsa ostanut nuoripari tuumasi silloin, että olisi kenties järkevämpi laittaa rahat keittiöremonttiin kuin häihin. No, onnekseni mieli siellä muuttui ja vuodenvaihteesta asti juhlavalmistelut ovat käyneet kuumana.

Sen lisäksi, että häät ovat mielestäni ultimatum ihanimmat kekkerit noin ylipäätään, rakastan myös kaikenlaisten juhlien järjestämistä yli kaiken. Kun nyt vielä naimisiin on menossa oma tytär, on aivan järjettömän vaikeaa pysytellä nahoissa, olla besserwisseröimättä kysymyksessä jos toisessa ja antaa lapsukaisen itse tehdä sunnitelmat, valinnat ja päätökset.

Päätin jo ihan heti aluksi, että en tyrkytä apuani tai hyvää tarkoittavia mielipiteitäni, jos niitä ei erikseen kysytä. Päätin myös, että pääsääntöisesti tuen Karkkia kaikissa päätöksissä, joita nuoripari on järjestelyitä koskien tehnyt ja taoin kallooni, että kysymys on heidän häistä – ei minun. Näyttää näin paperilla aika itsestäänselvältä ja helpolta jopa. Eikö vain?

Voin kertoa, että todellisuus on ihan muuta. Jopa ihan hyvää tarkoittavat kysymykset, kuten ”oletteko jo valinneet catering-firman?” tai ”miten ajattelitte, jos tässä kohtaa sataa?”, kääntyy helposti päälaelleen. Tuleva morsian saattaa tulkita asian niin, että mutsi hetsaa, kun ei sitä tai tuota asiaa ole vielä hoidettu ja sekin yksityiskohta on jäänyt huomaamatta.

Meillä konkreettisin kommunikaatio-ongelma tähän asti on liittynyt vieraslistaan. Vaikka olisi pitämässä miten suuret häät tahansa, kaikkia ei voi kutsua, johonkin on vedettävä raja. Karkin häistä on tulossa keskikokoiset, nykyisen hääboomin vallitessa yleiseen meininkiin verrattuna ehkä jopa pienehköt. Se on tarkoittanut sitä, että kutsuttujen määrää on pitänyt rajoittaa varsin tuntuvasti.

Periaatepäätökselleni uskollisena, en (juurikaan) esittänyt mielipiteitäni sen suhteen, keitä kutsuvieraslistalle tulisi päätyä. Ne muutamat kerrat, kun aiheesta Karkin kanssa puhuttiin tuin tehtyjä päätöksiä ja niiden perusteluja. Nyt sitten ihan vähän aikaa sitten kävikin ilmi, että listalta puuttui yksi tärkeä ihminen ja minä sain tietty kuulla: ”mikset sä äiti sanonut!”

Yhden valtavan suuren vastuualueen sain kuitenkin hoidettavakseni ihan kokonaan – nimittäin Karkin hääpuvun ompelun! Todella suuri kunnia ja iso projekti, jota alettiin toteuttaa jo lopputalvesta.

Uudemmille blogin lukijoille kerrottakoon, että olen ensimmäiseltä koulutukseltani ompelija ja aikoinaan muutaman hääpuvun toteuttanutkin – eli ihan niin utopistinen tämä suunnitelma ei ole, kuin miltä se ensikuulemalta vaikuttaa. Nyt on tosin ollut niin monta vuotta väliä siitä, kun olen viimeksi koskenut ompelukoneeseen, että päätettiin ensin tehdä hääpuvun mallinen iltapuku jostain hääpukukankaan tapaisesta materiaalista ihan vain testataksemme kaavojen toimivuus. Tuossa yllä kuvassa vasemmalla Karkki morsiuskaupassa sovittamassa pukua inspiraatiomielessä ja vasemmalla yksi Pinterestistä löytyneistä suosikkimalleista.

Pikkuisen tässä nyt tuli mutkia matkaan, kun onnistuin loukkaamaan käteni. Häihin on toki vielä aikaa, mutta hiukan kyllä suoraan sanottuna huolestuttaa itseänikin, kun näin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen edes pinsettiote ei onnistu oikealla kädellä. Puhumattakaan siitä, että parista sormesta puuttuu vielä kokonaan tunto, vaikka olen tehnyt rehab-jumppaliikkeitä jokaisessa mahdollisessa välissä (eli koko ajan – eihän tässä mitään sen tärkeämpää ole todo-listalla!). Täytyy nyt vain toivoa, että ihmeparantumisien aika ei olisi täysin ohi.

Se, että en voi purkaa hääinnostustani puvun tekemiseen, on johtanut siihen, että tungen nokkaani kaikkiin muihin järjestelyihin. Varsin ymmärtäväisesti Karkki on nyt suhtautunut – säälii varmaankin käsipuolta äiskäänsä, mutta itseäni on alkanut mietityttää, missä menee raja. Tässä vaiheessa, kun häihin on alle 3 kk, tilanne on se, että nuoripari on ihan ilahtunut talkooavusta, joka voi googlailla vaihtoehtoja ja kysellä tarjouksia. Mutta liika on liikaa, niinkuin aina. Siksi kuumin kysymys itselleni juuri nyt on:

Paljonko äidin sopii sekaantua tyttären häiden järjestelyihin?


Kaikki suunnitelmat kertaheitolla uusiksi

keskiviikko 22. toukokuu 2019

Tai ehkä pitäisi sanoa ”kertakuperkeikalla”. Nimittäin juuri niin kävi.

Olin viime lauantaina itselleni tyypilliseen tapaan toimittamassa sataatuhatta asiaa yhtäaikaa. Viipotin upouusilla sandaaleillani (ostettu töiden tapahtumaa varten, eli ostolakkoa ei ole rikottu!) kaksi kassia toisella olalla ja puhelin kädessä, kun tapahtui jotain. Ilmeisesti kenkien remmi petti tai jotain vastaavaa, sillä yhtäkkiä välähti, että nyt se on menoa. Valitettavasti lopetin aikoinani Aikido-urani yhteen tutustumiskertaan, niistä taidoista olisi nyt ollut todella hyötyä.

Totaalisen hallitsemattoman ilmalennon jälkeen landasin koko elopainoni vähintään yhtä epäjärjestyksessä suoraan oikealle kyynärpäälleni.

Tiedättekö sen tunteen, kun kaatuu tai vaikka liukastuu jossain julkisesti ja tekee oikein tosi kipeää, mutta sitten tajuaa lähes välittömästi, että sitä sattuu itsetuntoon oikeastaan yhtä paljon kuin siihen kipeään polveen tai ranteeseen? Tämä ei ollut yksi niistä kerroista. Tiesin heti, että nyt kävi pahasti.

Säästän teidät seikkaperäiseltä sairaskertomukselta, mutta voin kertoa, että ambulanssin ensihoitajalla oli ihanan lämmin katse ruskeissa silmissään, hädän hetkellä kanssaihmisten apu ja myötäeläminen on aivan uskomatonta – ja miten käsittämättömän onnellisessa asemassa olen, kun mulla on kaksi niin valtavan ihanaa tytärtä.

Aika pian lauantaina kävi selväksi, että Karkin kanssa suunnitelmissa olleista viisuvalvojaisista ei tule mitään. Röntgenkuvissa näkyi aikas totaalisesti muusiksi mennyt kyynärpää, joten Minttu kärrättiin osastolle odottelemaan leikkausta.

Tänään aamulla käteeni operoitiin tekonivel, rehab-ajaksi arvioitiin noin 8 viikkoa – 3 kuukautta.

Niinpä loppui meikäläiseltä kiireet. Koko kesän kalenteri meni uusiksi ja nyt tärkeintä on saada itsensä kuntoon.

Hiukkasen takkuisasti sujuu tämä kirjoittaminen vasurilla, mutta blogia en tietenkään tule hylkäämään saikkuaikanani. Päivän asujen kanssa voi kyllä ainakin alkuun olla aika hankalaa. Alustavan tiedon mukaan pääsen perjantaina kotiin. Eli seuraa Tärkeä Tiedoitus:

Tämän viikon Torstai Tarot tulee vasta perjantaina (jos pääsen kotiin!)!!


Lopulliset heipat koti-kodille

perjantai 17. toukokuu 2019

Miltä tuntuu, kun iso osa omaa historiaa muuttuu hetkessä menneisyydeksi?

Olen vääntänyt ja kääntänyt tätä postausta viime helmikuusta lähtien. Silloin tein sen reissun Tampereelle, jonka toisaalta olin toivonut tulevan, mutta mitä toisaalta en missään nimessä halunnut tehdä.

Äitini sai toisen aivoverenvuodon joulukuun 2016 puolessa välissä. Hetken elättelimme toivoa, että vahva ja sinnikäs mutsini kokisi samanlaisen superkuntoutuksen kuin edellisellä kerralla pari vuotta aikaisemmin. Muutaman kuukauden päästä oli selvää, että tällä kertaa kuntoutustoiveet tulisi asettaa merkittävästi alemmalle tasolle. Äiti tarvitsi ympärivuorokautista hoitoa, eikä kotiin ollut enää paluuta.

Siitä alkoi prosessi, joka oli sekä henkisesti, teknisesti että loppumetreillä sitten ihan fyysisestikin raskas. Voi että, miten jälleen kerran toivoin, että en olisi ainoa lapsi. Ainoa kantamassa vastuuta siitä, että hommat tulee hoidettua, ainoa päättämässä, mikä päätös milloinkin on hyvä ja järkevä.

Ihan aluksi huolenaiheet liittyivät äitiin ja hänen hyvinvointiinsa, mutta kun paikka Koukkuniemen vanhainkodista varmistui ja äidin loppuelämän koti kotoa tuotujen taulujen ja muiden tuttujen juttujen avulla hahmottua, alkoi kapasiteettia riittää tarttua muidenkin asioiden hoitamiseen. Muutama visiitti Koukkuniemeen sekä henkilökunnan kanssa pidetty hoitosuunnitelmapalaveri vakuuttivat, että olimme saaneet varsinaisen jackpotin hoitopaikan suhteen. Niin ihanaa, lämmintä, omistautunutta ja ihmisläheistä huolenpitoa äitini siellä saa, että tämä kaukomailla asuminen tuntuu yhä edelleenkin piirun verran helpommalta kestää.

Kaikenlaista pientä sälää piti hoitaa ensin. Allekirjoittaneen tuntevat tietävät, että minkäänlaisten ”paperihommien” hoitaminen ei todellakaan ole vahvin puoleni (olin mm. ihan vahingossa puolitoistavuotta ilman kotivakuutusta, kun tarkoitus oli vaihtaa edullisempaan vakuutukseen. Hups!), mutta yksi kerrallaan sain lopetettua äidin puhelinliittymän, peruutettua Aamulehden tilauksen (kiitti Tinni, että muistutit!) ja sen sellaista.

Isoin rasti oli kuitenkin päättää, mitä tehdä äidin asunnolle. Omalle lapsuudenkodilleni. Lasteni mummulalle.

Suht nopeasti tajusin onneksi, että itselläni ei riitä kapasiteettia ryhtyä vuokraemännäksi (ks. kohta ”paperihommat”) ja kaikkeen siihen, mitä se pitää sisällään. En myöskään näe missään käsitettävissä olevan ajanjakson päässä tulevaisuudessa sellaista tilannetta, että minä tai joku lapsista haluaisi muuttaa niin pysyvästi Tampereelle, että sen vuoksi olisi järkevää pitää kiinni asunnosta.

Vaihtoehdoksi jäi siis äidin osakkeen myynti.

Myyntiin laittamisesta päättäminen oli lopulta varsin helppoa. Prosessi kuitenkin venyi ja vanui, kun maistraatista piti hakea lupaa jos toistakin. (En moiti maistraattia, ensin taisin hakea ihan väärää lupaa. Ks. kohta ”Minttu ja paperiasiat”). Mutta sitten, kun alkoi tapahtua, homma etenikin kovalla vauhdilla.

Sain erinomaista apua kiinteistövälitystoimisto Bo LKV:ltä (siellä timantti kiinteistövälittäjä Marko Lamu – suosittelen! Ei maksettu tai muuten sovittu mainos), vaikka kaupallisen alan ihmisenä pikkuisen alkoi kieltämättä jo ihmetyttää, kun joka välissä syliin tungettiin goodie-bagiä, missä oli samat hyvälle (lue: kalliille) paperille painetut mainosjulisteet ja magazineksi naamioidut mainoskatalogit – minähän ne sitten kuitenkin lopulta maksan. Kangaskasseista (jäivät käyttöön) löytyi tosin myös Bo LKV -kahvia, joka oli oikein hyvää – vahvaa, maukasta ja suomalaisella karkealla jauhatuksella.

No, toisaalta minä tässä käytän heidän äidin asunnosta ottamia kuvia ilman erillistä lupaa. Haha! Totuus on se, että kuvat ovat mielestäni tosi hienoja ja aivan varmasti korottivat myös lapsuudenkotini kaltaisen remonttikohteen kiinnostavuutta. Kilpaileva kiinteistövälitystoimisto käytti argumenttina, että minulle olisi vain extra-kustannuksia Bo LKV:n palveluksista, kuten stailauksesta kuvia varten ja taiten otetuista kuvista. Remonttikohde mikä remonttikohde he tuumivat. Minä pitkän linjan bloggarina olin kyllä helposti täysin eri mieltä: kuvilla on merkitystä oli esteltävä asia mikä hyvänsä!

Koko asunnonmyyntihommaan siitä, kun annoin kohteen Bo LKV:lle välitettäväksi, siihen, kun kaupat oli sovittu, meni alle kaksi viikkoa.

Joo, voi olla, että olisin saanut paremman hinnan, jos olisin kytännyt useampia ostajia. Voi olla. Mutta tein sen päätöksen, että se mielenrauha, jonka saan sen ansiosta, että tämä iso ja vaikea asia on hoidettu, on niiden muutamien tuhansien eurojen väärti, jotka ehkä nopean päätökseni vuoksi menetin. Vaikka tottakai olen vain ihminen ja välillä tulee mietittyä, että mahdoinkohan toimia ihan järkevästi.

Tähän mennessä kaikki oli sujunut ihan hyvin ja vaikka joku saattaakin olla sitä mieltä, että sössiä kokonainen vuosi prosessiin on ihan älytöntä, allekirjoittaneen paperihommia kammoksuva sielu oli kuitenkin tyytyväinen, että tällainen Iso Asia on nyt järjestyksessä ja hoidettu.

Sitten päästäänkin siihen vaiheeseen, joka nostaa edelleen palan kurkkuun ja jähmettää sormet näppikselle. Asunnon – lapsuudenkotini – tyhjentämiseen.

Olin toki saanut vähän esimakua tulevasta, kun tongin kaapeista äidille Koukkuniemeen vietäviä vaatteita. Virttyneillä vaatepuilla roikkui iholle tulevia muistoja: ala-asteikäisen pikku-Mintun hernekeitonvihreä plyysinen kylpytakki, niinkuin olisin juurikin ripustanut sen sinne, Mallorcan matkalle – sille ensimmäiselle – ommeltu trendikäs kellohame, hyvän ystävän isosiskon ompelema nahkapalalaukku – ensimmäinen käsilaukkuni. Äidin, mummun, vaatekaapin oven tangossa roikkui edelleen se seitkytlukuinen hopeakettupuuhka, jonka coolia baccaramaisuutta ensin himoitsin ja rakastin, sitten varhaisteininä kettutyttönä vihasin ja josta sittemmin tuli Karkin mummulalemppari. Tosin Karkin kohdalla kyse oli enemmän ihanasta pehmolelusta kuin mistään fashion itemista.

Mielikuvissa olin ajatellut, että kun asunnon tyhjennys tulee ajankohtaiseksi, vietän Tampereella viikon, ehkä pidempäänkin, ja setvin tarkalleen kaiken, mitä lapsuudenkodistani löytyy. (Ihan sivuhuomautuksena tähän, muutimme tuohon asuntoon vuonna 1972 – eli pikkuisen oli ehtinyt kertyä sedimenttejä säilytystiloihin). Tavoittena oli, että ehtisin järjestellä tavarat ja menneisyyteni kaikessa rauhassa, valita mukaani haluamani jutut ja harkitusti viedä kierrätykseen kaiken minkään arvoisen. Näin ei sitten tosiaankaan käynyt.

Tunnustan, että ensimmäinen ajatukseni, kun laitoin asunnon myyntiin, oli tosiasiassa edellisen täydellinen vastakohta, että eikun dynamiittia vaan koko helahoidon alle. Mutta samalla hengenvedolla tiesin, että tietenkin haluan säilyttää kotoani moniakin asioita. Osalla tavaroista on vain silkkaa muistoarvoa, useimmilla ihan käytännönläheisesti käyttöarvoa ja osalla jotain sellaista arvoa, jota en oikein osaa määritellä.

Halusin esimerkiksi säästää taulun, joka ei varmasti ole sinänsä arvokas, mutta joka on peräisin äitini lapsuudenkodista, mitä ei enää ollut, kun minä synnyin. Muistoarvoa kai sekin, mutta jotenkin välillistä, koska itselleni se on vain taulu. Merkityksellisen siitä tekee se, että äiti on tuonut sen lapsuudenkodistaan meille. Sekin on pala omaa historiaani, mutta sellainen pala, josta en oikein saa otetta. Äidille tärkeä taulu on tärkeä minulle, koska se oli äidille tärkeä. Tai jotain sinnepäin.

Lopulta tyhjennykseen varattu aika kutistui aivan minimaaliseksi. Tulin Tampereelle maanantaina puolen päivän aikaa Turun aamulautalta ja suunnistin lähes suoraan OP:iin kauppakirjoja kirjoittamaan. Loppuillan vietin lapsuudenkodissani Hallituskadulla.

Tavoitteenai oli, että olisin maanantain aikana ”poiminut talteen” kaiken sen, minkä haluan säilyttää. Käytännössä kello huiteli lähemmäs pikkutunteja, kun yhä yritin saada jotain tolkkua äidin ”tärkeät paperit” -härdelliin. Se vaikutti säntilliseltä, mutta kun lähes kaikki oli arkistoitu samalla huolellisuudella, oli ihan mahdotonta nopeasti selvittää, mikä oikeasti on tärkeää ja mitä on syytä säilyttää.

Että siellä sitten samassa arkistossa oli sekä kauppakirjoja (yhä tärkeitä!) että jo vuosikausia sitten pois myydyn auton vakuutuspapereita ja koko perheen koulutodistuksia alkaen vanhempieni ensimmäisistä alakoulun todistusvihkoista, ei tehnyt hommasta sen paremmin helppoa kuin nopeaakaan. Varsinkin omat todistukset ja opintovihot imaisivat mukaan muistoihin, jolloin etenkin lukioajat pomsahtivat yhtäkkiä käsinkosketeltavan lähelle.

Tiistaina paikalle saapui pelastus- ja apupartio nimeltä lapsuudenystäväni. En kykene mitenkään pukemaan sanoiksi, miten tärkeää oli, että he olivat jakamassa tuon ehkä kaikken haastavimman päiväni ikinä.

Ainoana lapsena olen tottunut siihen, että olen yksin muistojeni kanssa. Yksin selvittämässä menneisyyttä, yksin huolehtimassa asioista, yksin pitämässä kiinni oman historiani varsin ohkoisista säikeistä.

Aloitimme purkaa kaappeja Hallituskadulla heti aamulla ja jo silloin aikaoptimistikin tajusi, että tästä ei tule tulemaan helppoa. Tavaraa oli ihan käsittämättömän paljon, eikä oikeastaan kukaan muu kuin minä voinut tietää millä on merkitystä ja millä ei.

Tuo yllä oleva kuva on vanhasta huoneestani. Olin niin poskettoman ylpeä, että sain ihan oman huoneen, kun 6-vuotiaana muutettiin Hallituskadulle. Halusin laittaa pölyisen ja rumankin kuvan tänne blogiin, sillä se kuvastaa hyvin tunteita, joita koen edelleen. Toisaalta käsinkosketeltavia lapsuusajan ja teini-iän muistoja, miten vaatekaapin puiset hyllyt liukuivat tahmeasti, toisaalta sydäntäsärkevää kaihoa mummun ja vaarin Karkista ja Peetusta mittaamia pituuskasvumerkkejä kaapinoven sisäpuolella.

Pitkään päivään lomittui valtavasti surutyötä. Kaiken keskellä pulpahti keskustelunpätkiä siellä ja täällä, muistoja äidistäni, millaista oli käydä meillä – ja miten älyttömän monet bileet ja jatkot Hallituskadulla vietettiinkään. En voi sanoin kuvailla, miten tärkeää oli kuulla kaikkia muistikuvia ja muistoja varsinkin äidistäni, muistoja, jotka eivät ole sidoksissa minuun. En turhanpäiten kutsu lapsuudenystäväjengiäni siskoiksi – sillä mikäli mitään siskoudesta ymmärrän, juuri sitä he ovat minulle.

Keskiviikkona Hallituskadulle tuli muuttomiehet tyhjentämään kaiken lopun. Se ei todellakaan ollut halpaa lystiä ja pihi-Mintun takaraivossa tietenkin pyörii, että se-ja-sekin juttu nyt sit meni sinne. Oikeasti, rehellisesti ja vilpittömästi olen sitä mieltä, että sain superhyvää palvelua (firman nimi oli jotain tosi epäseksikästä kuten ”pakettiautopalvelu” tms) ja kaikki sujui tosi hienosti.

Arvostan myös suuresti sitä, että muuttomiehet olivat käytetyn tavaran asiantuntijoita. Kyllä he muutamaankin kertaan kyselivät, että haluanko käydä läpi tämän tai tuon, mutta en sitten kuitenkaan tehnyt sitä. Reissulle vuokraamani farmari oli jo aivan totaalisen ääriään myöten täynnä – enkä muutenkaan halunnut tai tuntenut tarvetta ryhtyä hamsteriksi. Olin vilpittömästi iloinen, että kaikki myytäväksi kelpaava päätyi heidän avullaan kierrätykseen.

Tietenkin olen vain ihminen ja näin jälkeenpäin välillä mietin, että voi miksi en sitäkin – ja olinpa hullu, kun senkin annoin mennä. Mutta oikeasti – tavaraa on niin paljon, että edes kaltaiseni ”maljakollakin-on-sielu” -hippi, ei vaan voi säilyttää kaikkea. Ja tiedättekö, mistä oli kaikkein vaikeinta sitten lopulta luopua? Se oli ihan jotain muuta kuin jotkut vanhat Rörstrandin kupit, joiden piti tulla mukaan, mutta jotka sitten vahingosssa päätyivätkin kierrätykseen.

Viimeiset pari tuntia vietin tuijottamalla ulos ikkunoista. Halusin painaa mieleeni näkymän TYK:in koulunkelloon, josta tarkistin kellonajan aina kotona asuessani. Halusin myös painaa mieleen viimeisen muiston sisäpihasta, jossa vietettiin porukalla iltakaudet narua hyppien. Muistin urtsun musailtojen valot (ja mahanpohjan pirinän) ja oman huoneeni ikkunaan määrätietoisesti heitetyt pikkukivet.

Näkymät ikkunoista ulos olivat tietty vuosien aikana muuttuneet hiukan. TYK:in piha saanut muotoja, parkkipaikkoja ja uuden aidan, Mäntykadun puoleiset talot uuden värin pintaansa ja kotipiha näyttävän roskienlajittelukeskuksen. Suurin osa oli kuitenkin juuri niinkuin aina ennenkin. Yhä vieläkin kuristaa kurkkua, kun muistan, miten kirpaisevan tarkasti tiesin katselevani viimeisen kerran noita niin läpikotaisin tuttuja näkymiä.

Viimeisenä kun lähdin, painoin ulko-oven kiinni ja yllätyin, että loksahtavan lukon ääni oli edelleen niin tuttu. Pudotin avaimet postiluukusta ja koitin sisäistää sen, että nyt en enää ikinä voi avata sitä ovea. Nyt se on jonkun muun.

Loppukevennyksenä hiukan Mintun parkkeeraustaidoistaan saamaa rakentavaa palautetta. Kaikenlaista sitä tosiaan löytyy, kun yhden perheen elämää aletaan setviä!


Pyöreä pöytä keittiöön – kyllä vai ei?

keskiviikko 03. huhtikuu 2019

Varmaan olette jo huomanneetkin, että tätä Mintun kodin remonttia/uudelleensisustusprojektia rakennellaan, kuten sitä yhtä kuuluisaa kirkkoa.

Makuuhuoneestani puuttuu edelleen lukulamppu (vaikka se on kyllä hankittuna…) ja tauluseinä. Olohuone on mielestäni ihana jo nyt, mutta uusi sohva saisi tulla ja parit taulut odottaa ripustusta sielläkin. Pikkumakkariin olen tyytyväinen, mutta joku (”joku”) voisi kyllä käydä kaiken sinne varastoituneen kaman konmari-asenteella varustettuna läpi.

Tämä hetkinen pääprojektini on rakkaushankkeeni, ikioman ateljeeni, saaminen valmiiksi. Tai ainakin siihen kuntoon, että  pääsen taas ompelemaan. Kuvia tulee heti, kun on jotain esiteltävää…

Samalla mieli haikailee jo seuraaviin kohteisiin – ja vuorossa on vihdoin keittiö! Ennen kuin päästän täysin irti sisäisen keittiöremonttipetoni, ajattelin uudistaa nykyisen ruokailutilan.

Nykyinen pöytä on iso 90 cm x 180 cm suorakaide. Lisäosakin siihen löytyy, mutta sitä ei kai ole vielä milloinkaan käytetty.

Tykkään siitä, että pöydän ympärille mahtuu isompikin porukka illalliselle. Kerran ängettiin 12 henkeä tuon ympärille syömään ja se sujui aivan mainiosti.

Pöytä on toiminut myös ansiokkaasti yhdistettynä ruokailutilana, toimistona ja askartelu- & taidepisteenä. Usein jopa samanaikaisesti.

Tietyllä tavalla myös tykkään siitä, että keittiössä tapahtuu kaikki oleellinen. Lapsuudenkodissani lankattiin kengät, voideltiin sukset, korjattiin mopon moottori, laitettiin kotipermanentti naapurin hiuksiin ja vaalennettiin pikku-Mintun kuontalo, tehtiin batiikkia ja kaiverrettiin rukinlapoja, ommeltiin, silitettiin ja tietty myös leivottiin ja syötiin keittiönpöydän ääressä.

Nykyiseen pöytääni kuuluvat tuolit ovat raskastekoiset ja kovin 2000-lukuiset muotokieleltään – niistä haluan eroon, vaikka päättäisinkin pitää pöydän. Asiaa helpottaa se, että toin Tampereelta koti-kodin tyhjennyksen yhteydessä neljä pinnatuolia ja niiden ympärille olisi tarkoitus kerätä uusi ruokailuryhmä.

Vanhat pinnatuolit on juuri nyt maalattavana kauniilla, hiukan murretulla valkoisen sävyllä. Riippuu vähän siitä, millaiseen pöytäratkaisuun lopulta päädyn, mutta ajatuksenani on hankkia noiden neljän kaveriksi pari ihan toisenlaista tuolia. Toivomuslistan kärjessä taitaa olla kaksi Wishbone-tuolia.

Suorakaiteen muotoisen pöydän eduista huolimatta kovasti tekisi mieleni nyt kuitenkin pyöreää pöytää. (Kuvassa yksi suosikeistani: Karl Andesson & Söner, Ypsilon 3)

Teoriassa pyöreä pöytä tuntuu ihan hyvältä idealta, saahan sen ympärille katettua vielä suorakaidettakin joustavammin enemmän tai vähemmän väkeä. Uuteen ateljeeheni tulee työpöytä ja muutenkin keittiörempan myötä jo nytkin varsin runsas pöytätason määrä vain lisääntyy (jollen muuta suunnitelmiani aivan täysin…). Sikäli voin siis pyhittää ruokapöydän hiukan aikaisempaa enemmän vain ruokailuun.

Toisaalta haluan, että pöytä on sen verran iso, että siihen mahtuu mukavasti kuusi henkeä ja toimivasti kahdeksan henkeä syömään. Se sulkee pois vaihtoehdot, joissa pyöreä pöytä on saanut alleen neliskanttisen sisarensa neljä jalkaa. Sillä kuka ihme haluaa istua illallisella niin, että jalkojen välissä on pöydän jalka?

Sen verran olen käynyt huonekalukaupoissa tsekkailemassa, että jos pyöreän pöydän jalka on keskellä, koko hommasta tulee helposti hutera. Tosin voi olla, että kaupassa ei ole välitetty säätää asetuksia suoraksi ja pöytä keikkuu sen takia.

Edellistä aika paljon edullisempi, mutta tyyliltään aika kivan oloinen on CPH 20 ruokapöytä. Tosin halkaisijaltaan tämä on myös 5 cm pienempi – eli Ø120. Hurjan vaikea miettiä, että minkä kokoinen pöydän pitäisi olla. Riittääkö Ø120 – ja onko sillä jotain käytännön merkitystä, jos toinen pöytä on 5 cm halkaisijaltaan isompi?

Luottosisustamo IKEA yllättää jälleen positiivisesti. Sieltä löytyy nimittäin oikein kivan oloinen ja massiivisen sekä tukevan tuntuinen pöytä. Neljä jalkaa on sijoitettu fiksusti vähän sisemmäksi niin, että istuminen sujuu mukavasti, vaikka paikka osuisikin jalan kohdalle.

 

Ikean pöytä on halkaisijaltaan peräti 145 cm ja sen ilmoitetaan olevan sopiva 6:lle hengelle. Tosin kuvissa myös tuon ympärille on laitettu vain neljä tuolia.

Käytiin viime viikonloppuna Karkin kanssa Ikeassa ja zoomailin pöytää myös ihan livenä  – ja täytyy sanoa, että jopa siellä paikan päällä, missä kaikki näyttää jotenkin pieneltä, koska mittasuhteet muuten on niin valtaisat – se näytti varsin massiiviselta. Sikälikin siis arveluttaa, koska yksi asia, mikä nykyisessä pöydässä ärsyttää on juuri sen jotenkin jähmeä raskastekoisuus.

Toisaalta mitään superkeveää ja ilmavaa ratkaisua en myöskään tunne omakseni. Haha!

Kuvissa – ja monesti livenäkin – pyöreän pöydän ympärille on tosiaankin laitettu vain neljä tuolia, vaikka halkaisija olisi varsin suurikin. Nyt siis mietityttää, että jos päädyn pyöreään (niinkuin kovasti haluttaisi), onko 120 Ø riittävä kuudelle hengelle – vai pitäisikö pöydän olla isompi, niinkuin Ikea väittää?

Ja onko pyöreä pöytä ylipäätään järkevä hankinta, vai tulenko katumaan katkerasti? Tarkoitus kun nyt olisi hankkia kiva pöytä, jota jaksaa katsella ”lopun ikäänsä” – eikä mitään kertakäyttöviritystä, jonka haluaa vaihtaa heti muutaman vuoden päästä.

Nääs, nääs, päätöksiä, päätöksiä…

(pöytäkuvat valmistajien sivuilta)