Viherkasvivillitys

tiistai 18. syyskuu 2018

Vielä vuosi sitten en omistanut ainuttakaan viherkasvia. Huolimatta siitä, että olen jostain syystä aina kokenut ihania onnistumisia sekä ”edellisessä elämässäni” puutarhanhoidossa että nykyään kesäolohuoneessani parvekkeella, en ole oikein koskaan saanut sisällä majailevia kasveja pysymään hengissä.

Joskus menneisyydessä tein useampiakin yritelmiä saada vähän vihreyttä kotiin, mutta järkähtämättömällä säännöllisyydellä kaikki kuolivat vähintään muutaman kuukauden sisään meille muuttamisestaan. Karkki ja Peetu totesivat aikoinaan, että ”äidillä on taipumusta keppikukkiin”. Pystyyn kuivunut vehka, jonka uskoin vielä siitä elpyvän, enkä siksi raaskinut heittää menemään, taisi olla ensimmäinen kimmoke lempeään perhe-mobbaukseen.

Lopulta annoin periksi ja uskottelin olevani ihminen, jolle viherkasvit eivät kertakaikkiaan sovi. Kun sitten perheeseen muutti ensin yksi kisu ja sitten toinen, tunsin, että karvaisille perheenjäsenille vaaralliset kasvit on niin tavallisia, etten edes uskalla hankkia kotiin mitään kissanruohoa kummempaa.

Viime talvena tilanne kuitenkin alkoi pikkuhiljaa muuttua. Käsiini osui artikkeli, missä puhuttiin viherkasvien sisäilmaa puhdistavista ominaisuuksista ja samaan syssyyn törmäsin juttuun, jossa listattiin kotieläimille turvallisia lajikkeita. Ihan kuin universumi olisi ihan varta vasten päättänyt, että nyt hommataan Mintun kotiin vähän kasvillisuutta.

Yhdestä Anopinkielestä se alkoi. Ajattelin, että kuivuutta ja silkkaa laiminlyöntiä hyvin sietävä perinnekasvi sopii täydellisesti ikkunalleni.

Mutta eihän se tietenkään siihen jäänyt. Yhtäkkiä huomasin olevani lähikukkakauppani kanta-asiakas ja viettäväni pitkiä hetkiä kasveja ihastellen ja omistajan (kissaihminen hänkin) kanssa keskustellen. Joka reissulta mukaan tarttui aina jotain vihreää.

Ensimmäiset merkit siitä, että tilanne saattaa räjähtää käsiin oli ilmassa, kun Peetu sai keväällä ystävältään synttärilahjaksi pikkuisen Paletin pistokkaan. (Kasvin nimi on ruotsiksi Palettblad, mikä googlen mukaan kääntyy suomeksi vain Paletiksi). Kaunis, koristeellinen ja kiitollinen kasvatettava – juuri sellainen on Paletti.

Keväinen synttärilahja-Paletti on jo mahtavan upea puska – ja siitä itsestään on otettu jo useampia pistokkaita. Kesällä Peetu toi kotoaan Uumajasta lisää erimerkkisiä Paletin pistokkaita ja pari hankittiin ihan ostamalla.

Nyt hyllyt ja ikkunalaudat (joita meillä on yllättävän vähän, sillä avokeittiö-olohuoneen panoraamaikkunoissa ei ole varsinaisia ikkunalautoja) pursuilee kasveja ja ruukkuun pääsemistä odottavia pistokkaita. Olen aivan ihastuksissani urbaaniin kotiviidakkooni ja ainakin toistaiseksi olen onnistunut pitämään kaiken myös mukavasti hengissä.

Kisut käy välillä nakertelemassa lehtiä, mutta se ei haittaa, kun kaikki on myrkyttömiä lajeja.

Mikä on homman opetus? No, ainakin se, että välillä kannattaa haastaa itsellä itsestään olevat mielikuvat – minäkin löysin varsinaisen viherpeukalon sisältäni, vaikka olin aina uskonut muuta. Ja toinen opetus on tietty se, että viherkasvit on ihania tunnelmanluojia kotona.

Fiksusti valitut lajikkeet takaavat sen, että kasvien hoitamisesta tulee positiivisia elämyksiä ja sitä onnistumisen tunnetta, kun voi istuttaa ruukkuun itse kasvattamansa pistokkaan, ei oikein voi verrata mihinkään!


Näin valehtelen netissä

tiistai 14. elokuu 2018

Kevään ja kesän aikana blogeissa on kiertänyt hauska haaste otsikolla ”Näin valehtelen netissä”. Nelliinan juttua lukiessani päätin, että nappaan sen itsellenikin, vaikka suoranaista haastetta ei tulisikaan. Aihe on sikäli mielenkiintoinen, että yhä edelleen, vaikka elän nykyään suurimman osan aikaani ”siviilinä”, varsinkin uudet tuttavuudet kuvittelevat kaikenlaisia ihmeellisyyksiä bloggarin elämästäni.

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

No en todellakaan! Mikä älytön peruste valita tekemisiään tai menemisiään!!

Mutta jos nyt ollaan ihan tarkkoja, niin harva hotelli, ravintola tai tapahtuma on sellainen, etteikö sieltä saisi some-ystävällisiä ja kauniita kuvia. Jotenkin lähtökohtaisesti kaikki nuo ovat poikkeuksetta myös visuaalisia juttuja ja hotellin pitäjä, ravintolan omistaja tai tapahtuman järjestäjä kiinnittää huomiota varmasti myös siihen – oli somea tai ei.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Jälleen vastaus on, että en todellakaan! Tosin sisustuskuvia tällä tontilla on aniharvoin ja silloin, kun niitä otan, pyrin tietty raivaamaan eilisiltaiset pizzakartongit ja silitystä odottavat pyykkikasat kuvan ulkopuolelle. Kattauksiakaan en juuri esittele, mutta lunchlåda-kuvissa yritän toki saada annoksen näyttämään herkulliselta. Vaihtelevalla menestyksellä. Pukeutumisen kanssa on niin, että en varsinaisesti pukeudu niin, että asusta saa hyviä kuvia, mutta otan kuvia vain niistä asuista, joissa omasta mielestäni on jokin kiva juttu. Eli en läheskään jokaisesta tylsästä arkisesta paita ja hame -combosta.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Siis mitä!?! Haasteen otsikko on ”Näin valehtelen netissä”. Yrittääkö tämä kysymys nyt ihan pokkana väittää, että meikkaaminen on yhtä kuin valehteleminen?? Kieltäydyn vastaamasta! Tai okei, vastaan niin, että en väitä olevani kuvissa tai IG-videoissa ilman meikkiä silloin, kun olen meikannut.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Brändiäni?? Haha! Vastaus: en!

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Voi osaisinkin! Kuvankäsittelytaitoni riittää kuvien croppaamiseen, valkotasapainon säätöön (huonosti) ja valon/kontrastin säätöön. Eli se siitä. Sen sijaan käytän kyllä tuhottomasti aikaa seuloakseni ziljardista kuvasta ne, missä näytän ihmismäiseltä ja pyrin valikoimaan kuvauspaikan niin, että valaistus on mahdollisimman lempeä. Ja Instassa osaan tietty käyttää filttereitä ja joskus niiden avulla saa kyllä petrattua muuten så där -tasoista kuvaa.

Silottelen elämääni somessa.

Siloittelen ja siloittelen… En varsinaisesti, mutta olen alusta asti avoimesti kertonut, että kaikki elämäni yksityiskohdat eivät kuulu blogiin. Ensimmäisinä vuosina olin vieläkin tarkempi siitä, että täältä löytyi ainoastaan ja vain hyvän tuulen asioita, hömppää ja muotijuttuja. Nyt viime vuosina olen halunnut puhua tietyistä henkilökohtaisista ja vaikeistakin asioista, kuten äitini sairastumisesta, omasta äitiydestäni, sinkkuudestani ja nyt viimeksi jopa siitä kaikkein mustimmasta – avioerostani.

Tavoitteena on ollut löytää universaali ihmisyys saada sekä antaa se tunne, että kukaan ei oikeastaan ole yksin murheidensa ja vaikeiden kokemustensa kanssa. Silti edelleen on asioita, joita en vatvo blogissa. Onko se nyt sitten siloittelua vai itsesuojeluvaistoa (ja lukijoiden kunnioitusta – eihän sitä nyt ihan kaikkea voi teillekään niskaan kaataa!)?

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

Mnjoo… Mutta en nyt siinä mielessä, että olisin tehnyt arvojeni vastaisia yhteistöitä, mutta jotkut kampanjat ovat kieltämättä olleet poskettoman työläitä ja raskassoutuisia verrattuna niistä saatuun korvaukseen. Toisaalta niistä tuli ainakin se oppi, että valitsen nykyään tarkasti, mihin lähden mukaan enkä suostu epämääräisiin tai epätarkkoihin sopimuksiin.

Bloggaajien elämä on glamourista.

Voin tietty vastata vain omalta kohdaltani, vaikka kysymyksessä puhutaankin bloggaajista monikossa. Rehellinen vastaus on: kyllä ja ei. Totuus on se, että olen bloggarina päässyt niin upeisiin paikkoihin, tapahtumiin ja reissuille, tavannut niin mielettömiä ihmisiä, että tavallisena toimistorotta-Minttuna siihen ei olisi ollut ikinä mahdollisuutta. Saanut kokea sellaisia elämyksiä, joita ei voi ostaa rahalla.

Toisaalta kaikki tuo on bloggarin työtä, jossa työtunteja ei lasketa, kilpailu on äärimmäisen kovaa ja vaatimustaso jatkuvasti kasvava. Kun soppaan vielä lisää sen, että bloggarina työvälineenä on myös oma minuus toisin kuin esim. toimittajalla, joka voi aina suojautua toimittajan roolinsa taakse. Menestyäkseen on bloggarin pantava koko persoonansa (ja mielellään myös perheensä ja parisuhteensa) peliin. Voin kertoa, että se on aivan älyttömän kovaa, kuluttavaa ja vaativaa duunia, josta on glamour kaukana.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

No en. Välillä tuntuu, että pitäisi edes vähän… Monet Instagram-hetket on jo ohitse, kun tajuan, että vitsit olisi pitänyt ottaa kuva!! Haha!

Eli yhteenvetona sanoisin, että en valehtele netissä, en vääristele asioita, en väitä mustaa valkoiseksi enkä muutenkaan kirjoita mitään, minkä takana en omalla nimelläni voisi seistä. Sen sijaan rajaan edelleen aiheita blogin ulkopuolelle ihan jo pelkästään siitä syystä, että itsekin toivon tämän olevan sellainen realistisella tavalla positiivinen ja maanläheisesti optimistinen nurkkaus blogimaailmassa, jonne jokaisella ärripurrilla ei ole asiaa. Niinkuin se on ollut tähänkin asti.


Miten selvisin avioerosta ja löysin itseni? #minutitsenikanssa

sunnuntai 22. heinäkuu 2018

Siitä on nyt piirun verran yli yhdeksän vuotta, kun kuulin puhelimessa sanat ”… sä kun oot tollanen, en näe muuta vaihtoehtoa kuin avioero”. Yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen sanat toimivat kuin neutronipommi: materia jäi ennalleen, mutta tappoi kaiken elollisen. Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Prisman kanssa.

Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun tietoisesti tunnustan – tai edes puhun – avioerostani täällä blogissa. Sormukseni otin pois vasemmasta nimettömästäni heti neutronipommipuhelun jälkeen, mutta vaikka siihen aikaan julkaisin asukuvia useamman kerran viikossa, en ottanut itse asiaa puheeksi. Meni varmaan kuukausi tai kaksi ennenkuin sain asupostaukseen kommentin: ”Minttu, missä sun sormukset on?” Vastaukseksi jätin vain pelkän hymiön.

Tuntui aivan liian kauhealta sanoa ääneen, että olen eronnut. Että ihminen, joka oli paras kaverini ja peruskallioni, oli päättänyt, ettei halua jatkaa elämäänsä kanssani.

Vaikka edelleenkin tuntuu pahalta tunnustaa elämäni suurin epäonnistuminen ja pettymys, on siviilisäätyni ollut viime vuosina täällä blogissakin päivänselvä. Sen verran tiuhaan olen sinkkuuttani vatvonut ja pohtinut. Olen etsinyt itseäni, säätänyt elämänvalintojani, pohtinut uusia polkuja ja miettinyt minuuttani täällä teidän kanssa.

Olin hädin tuskin parikymppinen, kun aloin oleen ex-mieheni, Karkin ja Peetun isän kanssa. Hänen päättäessä, että haluaakin jatkaa elämäänsä toisaalla ilman minua, olin hyvän matkaa päälle neljäkymmentä. Yli parikymmentä vuotta parisuhteessa muokkaa väistämättä. Olin kasvanut aikuiseksi yhden ihmisen kanssa – enkä oikein tietänyt kuka olin ilman häntä.

Tapasimme pari-kolme kertaa ensimmäisen erovuoden aikana lähinnä käytännön asioihin, tavaroihin ja posteihin liittyen. Muistan, että oli suorastaan kiehtovaa nähdä, miten euforisen onnellinen lasteni isä oli. Energiselle tyylilleen uskollisena hän tsemppasi minuakin: ”Nyt sullakin on todella mahdollisuus tulla omaksi itseksesi!”

Olin niin häkeltynyt ja ymmälläni, etten tajunnut edes suuttua.

Minulla ei ollut harmainta hajua siitä, kuka se ”minä”, joksi minun oli tarkoitus tulla, oli.

Kymmeniä tunteja terapiaa parissakin eri vaiheessa sekä tuhansia ja taas tuhansia tunteja asioiden vatvomista uudestaan ja uudestaan yhdessä tukiverkkoni kanssa auttoivat pääsemään jaloilleen. (Ystävät <3 – tiedätte kyllä keitä olette – en olisi ikinä selvinnyt ilman teitä!! <3). Puhumisen merkitystä ei voi vähätellä. Vasta, kun olin kelannut tapahtunutta edestakaisin ziljoona kertaa, alkoi tuntua siltä, että olen pikkuhiljaa valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen.

Kuka minä olen? oli kysymys, johon aloin etsiä vastausta heti, kun eroilmoituksen aiheuttama ensimmäinen shokki alkoi tasaantua. Ihan aluksi kuulin koko ajan hänen äänensä korvissani ja vaikka yritin olla oma itseni, tajusin edelleen yrittäväni miellyttää henkilöä, joka ei enää kuulunut elämääni. Onneksi sain vinkin, että ihan yksinkertaisesti palaisin mielessäni taaksepäin aikaan ennen avioliittoani, aikaan ennen suhdetta exän kanssa, ja miettisin, mistä tykkäsin silloin. Aloin tehdä niitä asioita ja löysin takaisin lukemisen, akvarellien maalaamisen ja korujen värkkäämisen.

Ensin kaikki tuo tuntui vähän hullulta, teennäiseltäkin, mutta vähitellen olen löytänyt tekemisen ilon, luomisen ja mikä parasta – huomaan, että samasta lähteestä löytyy inspiraatiota vaikka mihin!

Kauneus lähtee sisältä, sanotaan. Tavallaan olen samaa mieltä, tavattoman epäystävällinen ja ilkeä ihminen ei näytä koskaan yhtä kauniilta kuin ystävällinen ja iloinen tyyppi. Toisaalta itse en ole koskaan saanut yhtä paljon kehuja ulkonäöstäni kuin silloin, kun voin kaikkein huonoiten.

Osaan nauraa vaikka syrän märkänis. Ja varsinkin, kun en ensin edes halunnut hyväksyä, että mitään avioeroa olisi olemassakaan, vain tavallista pahempi töyssy pitkässä parisuhteessa, en halunnut, että pisaraakaan kokemastani mustasta masennuksesta, pelosta ja silkasta kauhusta näkyisi kenellekään ulkopuoliselle.

Olin niin pahassa jamassa, että en oikein pystynyt syömään. Ruoka juuttui kurkkuun, kun yritin niellä ja pahimmillaan tuli ylös samaa tietä. Peetu laittoi uskollisesti joka päivä ihanaa ruokaa ja tein kaikkeni, että olisin saanut alas edes hiukan. En tuntenut lainkaan nälkää ja laihduin yli 20 kiloa muutamassa kuukaudessa.

Inhosin itseäni, mutta maailmalta satoi kehuja.

Vähitellen vaaka heilahti toiseen suuntaan, kehut harvenivat, mutta itse aloin tuntea oloni taas omaksi itsekseni.

Tämän Prisman kampanjan sanoma ”Muoti kuuluu kaikille” ja ”Minut itseni kanssa” osuu täydellisesti yksiin oman ajattelumaailmani kanssa. Ei ole mitään yhtä kokoa tai yhtä ikää, jolloin saisi tai voisi käyttää jotain tiettyä tyyliä tai trendiä. Toisaalta myös vierastan tosi paljon ajatusta, että vaatteet pitäisi ostaa jostain tietystä osoitteesta, jotta ne olisivat tarpeeksi ”hienoja”.

Silloin, kun asuttiin vielä Suomessa, käytiin perheen kanssa usein Prismassa ostoksilla, mutta sen jälkeen ymmärrettävästi aika harvoin. Olikin aikamoinen yllätys, että sieltä löytyy vaateosastolta nykyään kaikkia kivoja merkkejä, kuten esmes Nokian Neulomo, jonka mekossa ja tunikassa patsastelen näissä postauksen kuvissa.

Se, mitä tässä omalla selviytymistarinallani haluan sanoa, on se, että koskaan ei kannata menettää toivoa. Tunnelin päässä on valoa, vaikka siltä ei todellakaan tuntuisi. Itsestä huolehtiminen voi tuntua turhalta ja mitättömältä, mutta kannattaa aloittaa pienin askelin, olla armollinen ja onnitella itseään jokaisesta hyvästä ja positiivisesta asiasta.

Apua kannattaa myös hakea herkästi. Ei ole mikään häpeä, että aina ei jaksa yksin eikä osaa selvittää kaikkea itse. Siksi meillä on ne kaikki asiantuntijat ja ammattilaiset!

Selviytyminen ja itsensä löytäminen ei välttämättä ole mikään yksinkertainen ja suoraviivainen prosessi. Itsellänikin on ollut välillä reilua takapakkia, vaikka jo luulin osaavani pitää huolta itsestäni. Nyt onneksi vihdoinkin tiedän paremmin ja osaan pitää varani. Vaikka toivonkin, että en elä loppuelämääni ilman parisuhdetta, en enää milloinkaan suostu asettumaan jonkun toisen määrittelemään lokeroon. Kukaan ei voi sanella, miten minun tulisi elää, millainen minun tulisi olla tai miten pukeutua, jotta olisin kyllin hyvä.

Kaikkien elämän tärkein ihmissuhde on suhde omaan itseen. Jos se on kunnossa, kaikki on helpompaa, arkipäiväkin useimmiten kivaa, eikä yksinäisyys jäydä sisuskaluja, vaikka aina ei olisikaan seuraa. Suhteet toisiin ihmisiin, mahdolliseen kumppaniin, perheenjäseniin ja ystäviin sujuvat mutkattomammin, kun on minut itsensä kanssa. Silloin ei tarvitse hakea hyväksyntää keinolla millä hyvänsä, odottaa toisen täyttävän tarpeitaan tai työntää syytä omasta huonosta tuulesta tai pahasta mielestä jonkun toisen niskoille.

Kun on minut itsensä kanssa voi ihan levollisesti todeta, että se, mitä mieltä ihmiset ovat minusta, on heidän oma asiansa eikä se kuulu minulle.

Mekko ja tunika – Nokian Neulomo, saatu tämän yhteistyön myötä.


Kaikkein coolein asuni!

maanantai 16. heinäkuu 2018

Heeeei!! Mites siellä voidaan? Joko alkaa lämpö käydä hermon päälle vai vieläkö helletyttää?

Mintun blogilomat saapuvat nykyään näköjään vähän suunnittelematta. Aikaoptimistin elämä on välillä semmoista. Vietin viime viikon jooga/midfullness/self-care -leirillä. Olin valmistellut muutamat blogipostaukset melkein valmiiksi ja ajattelin, että naputtelen ne sitten siellä maaseudun rauhassa iltateetä hörppiessäni valmiiksi. Ha ha! Eihän leirillä mitään wi-fiä ollut. Ei tietenkään. Eihän siellä saanut käyttää edes puhelinta!

Some-loma ja blogiloma tuntuivat kyllä oikein mukavalta. Paikka, missä leiri pidettiin, oli aivan supersuloinen – kuin tehty Instagramia varten. Jotenkin äärimmäisen rentouttavaa (mutta kieltämättä hiukan myös turhauttavaa), että sai ihan kaikessa rauhassa nauttia ympäristön kauneudesta ilman, että koko ajan olisi tarvinnut miettiä Instaan sopivia kuvakulmia. Vetäjät lupasivat nettiin järjestäjien puolesta otettuja kuvia, joten ehkä saan niistä sitten tänne teillekin esittelyn viimeviikkoisesta seikkailustani.

Pahoitteluni, että en ilmoitellut lomastani teille etukäteen – tarotitkin olivat paussilla peräti kaksi torstaita!! Nyt olen taas takaisin ruodussa ja vaikka hässäkkä pikasen koti-pitstopin jälkeen jatkuukin huomenna aamulla Tampereen reissulla, laitan nyt ainakin tarot postauksen torstaina ja varmaan pitäisi taas kriiseillä vähän hiusten kanssa myös…

Tässä silmien iloksi vähän harvinaisempaa herkkua osastolta Peetun vetimet. Neitokainen on taas kesäduunibluesissa täällä kotikulmilla, joten ehkä pääsen ikuistamaan vielä jonkun toisenkin outfitin ennenkuin opinnot kutsuvat takaisin Uumajaan.

Kuvien back drop jo paljastaakin, että kuvauspaikka ei ole klassinen takapihamme tai kotikadunpätkä. Peetu täytti keväällä huimat 25 vuotta ja juhlistimme sitä yhdessä Karkin kanssa menemällä Beyoncen ja Jay-Z:n konserttiin. Areenan ulkopuolella asukuvien nappaaminen oli aavistuksen haastavaa puuhaa. Ihmisiä oli liikkeellä niin tajuttomasti (loppuunmyyty Friends Arena = 50 000 katsojaa!), että melkein joka kuvaan osui jonkun käsi tai jalka eteen.

Peetun konserttiasu koostui vilpoisana liehuvista viskoosihousuista, ribbi-puolipoolosta (joka tosin vahtui sisällä välittömästi kiertuepaitaan), kermanvalkoisesta bomber jacketista, ja uusista tennareista. Aksenttina Mintun vanha sininen pikkulaukku ja sitruunakuvioinen huivi hiuksissa. Sneakersien tummanvihreä sävy toistuu sitruunahuivin yksityiskohdissa ja sinisen skaala rimmaa niin New Balance ”N”:ssä, laukussa kuin huivin pohjasävyssäkin.

Peetu kertoi käyttäneensä ennenkin erityisesti bomberin, puolipoolon ja liuhuhousujen yhdistelmää, koska ”se on kaikkein coolein asuni”. Olen kyllä niin samaa mieltä, että yhdistelmä on tosi onnistunut! Harmi, että Peetu on niin paljon pidempi kuin minä. Ei ole mitään realistista mahdollisuutta, että voisin lainata housuja. Puntit laahaisivat niin pitkällä maassa!

Itse konsertti jäi mieleen todella mahtavana, vaikuttavana elämyksenä. Taidettiin kaikki kolme olla menossa niin Beyoncen konserttiin, että melkein unohdettiin koko Jay-Z -osuus. Olin aivan yllättynyt, miten paljon tuttuja biisejä ja rytmejä siltäkin saralta löytyi! Kaikkea se passiivinen kuuntelu teettää!

Koko show oli niin huikea, että olin vielä koko seuraavan päivänkin töissä ihan puolipökerryksissä ihastuksesta ja ihmetyksestä. En ole mikään musiikkikriitikko tai -toimittaja, mutta tajusin konsertin juonen niin, että siinä tavallaan kerrottiin Beyoncen ja Jay-Z:n rakkaustarina biisien, tanssien, valojen, videonpätkien ja muun shown avulla. Siksi myös lopun sokerinen duettokin tuntui ihan hyvältä, vaikka vanha rokkitäti onkin tottunut siihen, että loppua kohden vauhti vain kiihtyy.

Ei mutta hei, kyllä mun nyt pitää alkaa pakata huomisaamuista Tampereen reissua varten, että ehdin hetken nukkuakin tänä yönä! Eikös sinnekin ole luvattu hellettä? Taidan jättää farkut kokonaan kotiin…

  • housut, Indiska
  • paita, Primark
  • jakku, Minimarket
  • laukku, Rebecka Minkoff
  • huivi, Banana Rebuplic
  • tennarit, New Balance


Bloggari is BACK!!

maanantai 16. huhtikuu 2018

Varmaan joku siellä ruudun toisella puolella on huomannutkin, että allekirjoittanut on ollut viime aikoina aivan luokattoman saamaton bloggari. Kaikenlainen hässäkkä työelämässä, muutokset ja kriisit yksityiselämässä sekä ziljoonat pikkuasiat on syynä siihen, että bloggailu on jäänyt kakkoseksi.

Ei niin, että olisin ollut ikinä hetkeäkään kyllästynyt blogin pitämiseen – ei todellakaan – olen vain priorisoinut tietokoneetonta aikaa iltaisin, ulkoilua ja lepoa. Ihan älytöntä tsemppiä on vaatinut se, että saisin nukuttua riittävästi. Eikä se nyt vieläkään kyllä mikään automaattinen rutiini valitettavasti ole.

Onhan tässä tullut kaikenlaisia uusia villityksiäkin, jotka ovat vieneet oman aikansa. Ensin hurahdin journal-hommaan ja askartelin iltakaudet kalenteria ja muistikirjaa viritellen. Sitten löysin Tarot-kortit (tai ne löysivät minut) ja olen viettänyt lukemattomia tunteja opetellen niiden tulkintaa. Tarottien myötä päädyin vielä villiintymään kristalleihin ja vaikka niihin liittyviin juttuihin olen perehtynyt jo joskus lukioikäisenä, on silläkin saralla riittänyt vaikka millä mitalla uusiakin asioita.

Viime viikonloppuna olin Helsingissä ja osallistuin bloggareille tarkoitettuun Inspriration Weekend 2018 -tapahtumaan. Ja tiedättekö mitä tapahtui? Löysin takaisin rakkauteni koko tähän hommaan!

Eli näin keskipitkän hiatuksen jälkeen on aika palata takaisin perusasioiden pariin! Tosin ehkä aavistuksen muuttuneena Minttuna… Tarot- ja kristallihommat tulevat todennäköisesti näkymään myös täällä, mutta vanhat tutut aiheet asuista kauneuteen, helppoihin arkiruokiin ja Tukholmavinkkeihin pysyvät toki mukana myös.

Inspiration Weekendistä tulee erikseen juttua, mutta bloggarin paluun kunniaksi lauantain hyvinvointiteemaisen päivätapahtuman sporttihenkinen asu esittelyssä klassisen peiliselfien avulla.

  • paita, Weekday
  • hame, Weekday
  • sportti-trikoot, Craft
  • tennarit, Nike