Mitä mieltä kiroilusta?

tiistai 12. helmikuu 2019

Tänään esittelyssä eilinen toimistoasuni. Piti tietty laittaa se tänne jo eilen, mutta kävin töiden jälkeen ensimmäistä kertaa elämässäni kundalini-joogassa. Vaikkei se perinteisen fyysisesti olekaan raskasta, olin aivan loppu, kun pääsin kotiin. Illallisen jälkeen en kyennyt kuin raahautumaan sänkyyn. No, tulipahan kerrankin nautittua kunnolliset yöunet myös viikolla!

Mutta siis eilen officella edustin Gannin mustassa t-paidassa, jonka rinnuksessa oleva pinkki ”Pardon my Frech” -painatus toimi inspiraation lähteenä varsin mielenkiintoiselle lounaspöytäkeskustelulle. Aluksi naureskeltiin, että paita on virallinen maanantai-vaatteeni (miten niin pahalla päällä maanantaisin??), mutta sitten alettiin puhua kiroilusta enemmänkin.

Keskustelun perusteella (eli täydellisen tieteellisesti!) voimasanojen käytön voi helposti jakaa kolmeen kategoriaan ”käyttötarkoituksen” mukaan:

  1. Noituminen – spontaani tai lähes spontaani reaktio, kun esim. satuttaa itsensä, rikkoo jotain, bussi lähtee nenän edestä etc.
  2. Adjektiivin tapaan – korostamaan jonkin asian huonoutta (”ihan paska”) tai mahtavuutta/cooliutta (”helvetin hieno”)
  3. Välimerkkinä – erityisesti nuorisolaisiin kuuluvien käyttämä puhetapa, jossa normaalit täytesanat (esim. ”ööö” tai ”tota”) korvataan vapaavalintaisella, mutta useimmiten sillä v:llä alkavalla kirosanalla (Ruotsissa f:llä, mutta ei esimerkkejä, sillä tämä on edelleen hyvän mielen blogi!)

Meidän tätiraatimme (keskustelussa oli mukana myös miespuolisia tätejä) oli hyvin helppo tuomita kohta 3. huonona käytöksenä, tapojen puutteena, nuorison epävarmuutena ja osoituksena sanavaraston köyhyydestä. Nuorisolaiset voivat aivan vapaasti olla eri mieltä.

Kohdat 1. ja 2. herättivät enemmän keskustelua.

Voimasanojen käyttö noitumiseen vaikuttaa kaikkein hyväksyttävimmältä ja jotenkin täyttävän kiroilun alkuperäisen tarkoituksen. Ehkä kipu varpaassa, jonka on juuri onnistunut potkaisemaan kipeästi kaapin kulmaan, ihan oikeasti vähän helpottaa, kun päästää suustaan muutamat ärräpäät?

Puheen tehostaminen kirosanoja käyttämällä jakoi eniten porukkaa. Osa oli sitä mieltä, että kyseessä on sama energia ja spontaanin ilmaisun tarve kuin yllättävissä tilanteissakin. Jotkut asiat eivät vaan saa asianmukaista voimaa, jos voimasanojen käyttö on täysin pannassa (esimerkkinä mainittiin urheilukisojen aiheuttamat tunnevyöryt).

Toiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että adjektiivinomaisella kiroilulla puhuja pääasiassa korostaa itseään (koska on hipster-viileää kiroilla kuin merimies – etenkin, jos on nainen) tai paljastaa vajavaisen sanavarastonsa (kaikki superlatiivit eivät ihan oikeasti ole käytetty, vaikka siltä joskus tuntuisi).

Oma mielipiteeni on jossain kaiken keskivaiheilla. Mielestäni en itse käytä voimasanoja käytännöllisesti katsoen milloinkaan, mutta työkaverit väittivät kuulleensa työpisteeni suunnasta erittäin suomenkielisiä ja tunnistettavia ärräpäitä aina silloin tällöin. En myönnä enkä kiellä.

En varsinaisesti vastusta kiroilua, mutta navigointi voimasanojen viidakossa on hankalaa. Mielestäni löysästi käytetyt kirosanat on vitsaus, mutta voi vietävä, miten ärsyttävää onkaan kuulla jotain hitsipillejä, kun tilanne vaatisi tositoimia. Tai sanoja.

Ja ollakseni ihminen, joka ei ikinä kiroile, sanon kyllä tosi usein fuck

  • t-paita, Ganni
  • kauluspaita, Filippa K
  • hame, H&M
  • kengät, Acne


Puuteriroosan paidan paluu

maanantai 04. helmikuu 2019

Ei ikinä uskoisi, mutta täällä meilläkin on talvi! Lunta ja pakkasta ja kaikkea sellaista, mitä nyt talveen kuuluu! Aamulla töihin mennessä oli vielä aivan poskettoman upea auringonpaiste, joka sai maisemat matkan varrella näyttämään kitchiltä venäläiseltä postikortilta. Ihanaa!

Mutta täysin poikkeuksellisesti tällä kertaa ei tarkoitukseni ollut jaaritella loputtomasti säätilasta vaan asialistalla on kaksi kohtaa: puuterisen roosa silkkipaita, joka on pitkästä pitkästä aikaa taas käyttökelpoinen – kiitos ”joululahjaksi” itselleni hankkiman höyryttimen ja ajatuksia nyt jo monta päivää kestäneeltä ostolakolta.

Ensinnäkin: katsokaapas nyt tuota paitaa. Se on hiukan kreppimäistä silkkiä, ihan laadukasta H&M:n tuotantoa. Kiitos lasketun olkasauman, väljän leikkauksen ja melkein lepakkomaisen hihan istutuksen, paita selvisi lukuisista, sanoisin jopa kymmenistä, käyttökerroista raikkaana ahkeran tuuletuksen avulla. (Tapanani on lisäksi pitää sen alla ohutta t-paitaa tai toppia…) Mutta viimein koitti se päivä, kun se oli pakko laittaa pyykkiin.

Hyvälaatuisen silkin peseminen ei ole mikään ongelma kunhan muistaa käyttää pyykinpesuainetta, joka ei sisällä entsyymiä. Tämäkin ihanuus pyöri ihan tavallisessa neljänkympin ohjelmassa aivan ongelmitta. Hankaluudet alkoivat vasta, kun tajusin, että tuhannet pikkuiset rimpsut eivät todellakaan oikene vain ajatuksen voimalla.

En ole pitänyt varsinaisesti päiväkirjaa, mutta olen lähestulkoon satavarma, että käytin paitaa viimeksi aika tasan tarkkaan vuosi sitten meidän markkinointiosaston vuoden ensimmäisessä isossa palaverissa. Pidin silloin ensimmäisen presiksen uuden tiimini vetäjänä ja muistan halunneeni pitää tarkoituksella juuri tätä. Tapahtuman aiheuttama jännähiki oli varmasti sitten se viimeinen niitti, jonka takia tuuletus ei enää riittänyt paidan puhdistukseen.

Kreppimäistä silkkiä on erittäin hankala silittää silitysraudalla ihan ylipäätään. Tavoitteena kun on säilyttää kankaan ominaistruktuuri, mutta oikoa turhat ja pesun aiheuttamat rypyt. Ihana puuteriroosa paitani on kaikkine röyhelöineen täysin ekstreme-tapaus, joten en milloinkaan edes yrittänyt saada sitä käyttökuntoon perinteisesti silittämällä.

Hankkimallani höyryttimellä silitystulos on aivan täydellinen! En aio valehdella, että homma olisi sujunut jotenkin supernopeasti ja kädenkäänteessä, sillä näin asia ei todellakaan ole. Toisaalta aikaa ei sitten lopulta mennyt kuitenkaan mitenkään tolkuttomasti ja hommaa helpotti, että koko ajan näki hyvin selvästi, että jälki on just ihanaa. Kankaan ominaislaatu säilyy, mutta yleisfiilis on ”silitetty” – ihan täydellistä!

Höyryttimen mukana tuleva hopeinen foliohansikas tuli paidan kanssa touhutessa todella tarpeeseen. Ohut ja höyryyn herkästi reagoivaa materiaalia pitää levitellä ja tukea puuhan aikana – mutta kuten sanottu: ihanaa, että ylipäätään sain suosikkipaitani takaisin käyttöön!

Sitten vielä pari sanaa viime tiistaina alkaneesta ostolakosta.

Ensinnäkin yksi kommentoija kritisoi, että kyseessä ei ole oikea ostolakko, koska määrittelin heti, mitkä ostokset on kuitenkin sallittu. Sellaisiakin blogeja hänen mukaansa on, missä ollaan ihan oikeasti ostolakossa eikä osteta mitään.

Oma mielipiteeni on, että aivan täydellisessä ostolakossa on mahdotonta elää ainakaan länsimaisessa yhteiskunnassa. Jotain on pakko ostaa aina, vaikka miten olisi omavarainen aina elintarvikkeita myöten… mutta jos joku tietää sellaisen blogin, jossa ollaan ihan täydellisessä ostolakossa, niin laittakaa ihmeessä linkkiä kommenttiboksiin!

Toinen ostolakkoni herättämä ajatus tulee omien korvieni välistä. En ollut ollut lakossa edes täyttä vuorokautta, kun Tampereen Sokoksella näin, että Lumenelta on tullut uusia puutereita. Siinä pyörittelin paketteja ja yritin löytää minkä nimisiä sävyt ovat (siis sen numerokoodin lisäksi) ja huomasin ajattelevani, että olisipa aivan supermahtavaa, jos olisivat ottaneet takaisin tuotantoon teinivuosieni suosikkisävyn nimeltä ”Aamurusko”.

En sitten lopulta löytänyt sävyjen nimiä lainkaan (Lumene!?), joten ostamatta jättäminen tuli senkin kautta ihan luonnollisesti. Jäin kuitenkin miettimään, että mitähän olisi tapahtunut, jos olisin oikeasti löytänyt hakemani. Ihan täysi ostomoodi siinä oli kuitenkin jo päällä, vaikka lakon alkamisesta oli tosiaan vain reilut 12 tuntia.

No, lakko on siis pitänyt – ja kohta saan viettää ensimmäistä viikkopäivää. Haha! Pahimpia shoppailuhimoja sammuttelin tosin ostamalla Karkille suomalaisia häälehtiä kissanvahtipalkkioksi.

Tämän päiväisen office-asun osaset:

  • paita, H&M
  • housut, Ellos
  • kengät, Acne


Ei talviurheilua ilman piilareita!

keskiviikko 23. tammikuu 2019


Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Silmäaseman kanssa.

Olen aina ollut aika huono käyttämään silmälaseja. Näköni on omasta mielestäni ollut vähän siinä kiikun kaakun, että tarvitseeko sitä nyt laseja vai ei. Lähipiiri on varmasti toista mieltä, kun en edes armaita lapsukaisiani tunnista kadulla ennenkuin ollaan ihan kasvotusten. On kuitenkin muutamia tilanteita, joista en mitenkään selviäisi ilman skarppia näköä ja silloin piilarit on enemmän kuin toivottu apu! Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Silmäaseman kanssa.

Se, että olen haahuillut menemään keskinkertaisen näköni kanssa jo pitkään, ei ole mikään salaisuus. Aikoinani, kun asuttiin vielä Tampereella, kävin GoGo:ssa jumpassa. Kun ensimmäisen kerran testasin aerobic-tuntia piilarit päässä, en lähestulkoon kehdannut tehdä yhtään mitään liikkeitä tajutessani, että kaikki näkee. Siihen asti olin jumppaillut omassa sumuisessa kuplassani vain musiikki ja ohjaajan ääni korvissani.

Ihan samanlaista kupla-ajattelua ei voi todellakaan toteuttaa rakkaimman talviurheilulajini, lumilautailun, kohdalla.

Löysin lumilautailun varmaankin ihan samassa boomissa kasarin ja ysärin vaihteessa kuin niin moni muukin. Ihastuin lajiin välittömästi, vaikka parit ensimmäiset kerrat rinteessä olikin todellisuudessa pääasiassa kuperkeikkaa ja pohjakontaktia lastenrinteeseen.

Hyvin nopeasti tajusin, että koko lumilautailun voi unohtaa, jos en pysty näkemään rinteen pinnan muotoja.

Vielä nytkin, vaikka lasissa onkin mojovat parisenkymmentä vuotta lumilautailua, en tunne olevani kunnolla tilanteen tasalla, jos en pysty lasketellessa näkemään, mitä laudan alla tapahtuu. Yllättäen alle tulevat jäiset läikät ja odottamattomat kovat kökkäreet saavat meikäläisen edelleenkin helposti nurin, joten koko nautinnon perustana on se, että en todellakaan surffaile omassa sumukuplassani – vaan että näköni on niin tarkka kuin mahdollista.

Tiedän, että on olemassa laskettelulaseja, joiden alle voi laittaa tavalliset lasit – mutta olen enemmän kuin epäileväinen niiden toimivuuden suhteen. Jo pelkästään laskettelulasien pitäminen kirkkaina, kun nassu hikoilee auringonpaisteessa tai lumi pyrkii sisään ilmastointiaukoista, on haaste sinänsä. Jos siihen vielä lisää ylimääräisen elementin, kuten laskettelulasien alla olevat tavalliset silmälasit, alkaa yhdistelmä kuullostaa ihan kaaokselta.

Tavallisesti käytän piilolaseja aika harvoin. Silmäni on tosi kuivat ja ei tarvitse mennä kovinkaan montaa tuntia, kun linssit on vaan ihan pakko saada pois päästä. Kaikkein hankalinta on tietty toimistolla ja varsin näin talvella, kun sisäilma on kuivaa, mutta myös rinteessä päivä saattaa venähtää niin pitkäksi, että lopulta tuntuu siltä, kuin linssit liimautuisivat kiinni silmiin.

Sain Silmäasemalta tätä postausta varten testiin ainakin itselleni täysin uudenlaiset Acuvue-linssit. Acuvuet on toki tuttu merkki ihan sieltä piilarinkäyttöni alkuajoilta asti, mutta näitä Oasys Hydraluxe -linssejä en ollut testannut aikaisemmin. Lyhyen, mutta intensiivisen testiperiodin jälkeen voin rehellisesti sanoa, että en ole milloinkaan kokeillut linssejä, jotka olisivat yhtä mukavat käyttää koko pitkän päivän!

(Näköjään olisi aika viedä tuo lautakin vähän huoltoon…)

Acuvue Oasys 1 Day with Hydraluxe onkin valmistajan mukaan täysin uudenlaisella tekniikalla valmistettu kertakäyttöinen piilolinssi, jossa linssin hyvät ominaisuudet, kuten kosteus, suljetaan linssin sisään. Linssimateriaali on hyvin hengittävää silikonihydrogeeliä, jonka ansiosta linssit takaavat silmille hyvän hapensaannin pitkässäkin käytössä. Linssin reunat on kaiken lisäksi muotoiltu erittäin ohueksi, joten ne eivät tunnu epämukavilta eivätkä reunat ala karhia luomia räpsytellessä (tavallinen vaiva muutoin ainakin itselläni – erityisesti, kun pidän linssejä toimistolla).

Tiedän hyvin, että voi tuntua vähän jännältä miettiä piilolasien hankintaa, jos on koko ikänsä käyttänyt vain laseja. Itsekään en olisi todellakaan valmis luopumaan kokonaan kakkuloista, mutta yleensä liikkuessa on kyllä paljon helpompi olla ilman mitään ylimääräistä nenän päällä.

Jos vähän vielä arveluttaa, niin voin kertoa, että Silmäasemalla on menossa tosi kiva kampanja ”Kokeile piilolinssejä 5 päivää 5€”. Eli käytännössä kaikki asiaankuuluvat palvelut: opastus ja piilolinssien sovitus (arvo 30€) sekä linssit viideksi päiväksi kuuluu samaan viiden egen hintaan. Myös jälkitarkastus on osa pakettia.

Eli jos on yhtäänkään ollut ajatuksissa, että tekisi mieli testata piilareita, mutta ei ole oikein saanut aikaiseksi tai tohtinut – nyt on ihan paras hetki ryhtyä tuumasta toimeen!


5 taatusti toimivaa vinkkiä, miten pysyä lupauksissa

keskiviikko 16. tammikuu 2019

Tammikuu on nyt aika tasan tismalleen puolessa välissä. Kaksi viikkoa ei ole mitenkään erityisen pitkä aika, mutta veikkaisin, että varsin moni (itseni lisäksi) on jo aikamoisissa vaikeuksissa uudenvuodenlupauksiensa kanssa.

Joidenkin päätösten kanssa tuli aloitettua mahottomalla uholla heti vuoden vaihteen jälkeen. Valitettavasti ”nyt sitten aina” ja ”nyt sitten ei enää milloinkaan” -tyyppiset projektit ovat jo lähtökohtaisesti odotusarvoltaan aika kehnoja.

Sitten on niitä toisia lupauksia, joiden kanssa ajatteli aloittaa pehmeästi ja lempeästi – vain pikkuisin askelin edeten. Nyt kahden viikon jälkeen onkin sitten helppo todeta, että kun on oikein pehmoista höttöä muutostavoitteidensa kanssa, yhtään mikään ei muutu.

On jotenkin älyttömän konkreettista, kun ajattelee, että jos ei muuta mitään, mikään ei myöskään muutu.

Lehdissä yms. on usein vinkkejä siihen, miten voi pitää itse itselleen antamansa lupaukset. Valitettavasti niiden kohdalla ongelma on usein se, että lähtökohtana on abstrakti ja todellisuudelle vieras tilanne: ”aseta realistiset tavoitteet”. Siis mikä ihmeen realistinen tavoite?? Mistä sitä tavoitetta asettaessaan voi tietää onko se realistinen vai ei? Tuolla asenteella en olisi tehnyt ikinä yhtään mitään!

Eli tässä Mintun hyväksi havaitsemat, konkreettiset keinot pysyä lupauksissa ja saavuttaa tavoitteet – myös ne epärealistiset.

 1. Jaa tavoitteesi jokun kanssa (IRL tai online)

Mitä huikeampi, epärealistisempi tai isompi tavoite on kyseessä, sitä tärkeämpää on, että voit jakaa sen jonkun kanssa. Klassinen ohje on, että hanki treenikaveri, mutta mitä jos todella nauttii siitä, että saa olla yksin treenatessa (ruokaa laittaessa, akvarelleja maalaillessa, parempaa unta hakiessa – mikä ikinä se aktiviteetti olikaan, missä halusi tulla paremmaksi ja mitä halusi enemmän elämäänsä)?

Minun ohjeeni on, että hanki elämääsi joku, jonka kanssa voit jutella, vaihtaa kokemuksia, tsempata toisianne – vouhkata, jos siltä tuntuu. On niin paljon hauskempaa tavoitella omaa juttuaan kun voi jakaa sen samoin ajattelevien ihmisten kanssa ja tarpeen tullen hifistellä sydämensä kyllyydestä.

Eikä siinä mitään pahaa ole, jos haluaa nostella puntteja tai piirrellä kalligrafia jonkun kanssa yhdessä, mutta ei kannata masentua, jos sellaista kaveria ei löydy. Netissä on paljon kivoja porukoita ja yhteisöjä oli mielenkiinnon aihe käytännöllisesti katsoen mikä hyvänsä.


2. Tarkenna tavoitteesi ja tee se superkonkreettiseksi

Tärkeä vinkki erityisesti niiden uudenvuodenlupausten kohdalla, joiden kanssa ei nyt parin viikon aikana ole päässyt edes alkuun. Epämääräiset ”yritän olla enemmän läsnä tässä hetkessä (lasteni kanssa, partnerini suhteen, työpaikalla…) ja stressata vähemmän tulevaisuudesta” tai ”koitan mindfulness-hengittää aina hankalissa tilanteissa, että menettäisin harvemmin hermoni” (aka entinen ”lasken kymmeneen”) vaatii ehdottomasti tarkennusta, että pääkopalla on edes pieni mahdollisuus tajuta, mistä on kysymys.

Eli kannattaa miettiä, mikä oli se alkuperäinen syy, miksi ylipäätään tein lupauksen/päätöksen? Missä konkreettisissa tilanteissa siitä on hyötyä ja iloa? Tätä kautta on sitten helpompi asettaa tavoitteet konkreettiselle ja toteutuskelpoiselle tasolle. Oikealle toiminnalle.

Sama pätee kyllä periaatteessa konkreettisiin, mutta sitten kuitenkin epämääräisiin päätöksiin, klassikkoesimerkkeinä: ”lupaan treenata enemmän” ja ”haluan syödä terveellisemmin”.

Jos on treenannut aikaisemmin kerran-kaksi kuukaudessa, onko päässyt tavoitteeseen, jos nyt treenaa melkein joka viikko? Mikä on mittari ja mitä haluaa saavuttaa? Mikä on oikeasti tavoite?

Sama ruuan kanssa. Tavoitetta ei voi saavuttaa, jos se on vain epämääräinen mielenilmaisu jostain paremmasta, mistä ei oikeastaan tiedä itsekään, mitä se on. Useimpien tavoite on toki voida paremmin, mutta tarkoittaako se vatsan toimintaa vai vatsan pienentymistä? Konkretiaa kiitos!

 3. Vältä tavoitettasi sabotoivia tilanteita tai seuraa

Okei, nyt ollaan vaarallisilla vesillä – tiedän! Enkä todellakaan tarkoita, että kenenkään pitäisi vaihtaa koko ystäväpiirinsä, jos tavoitteena on tehdä pieniä parannuksia omassa elämässä. Mutta…

Sanoisin kuitenkin, että ehkä ei ole ihan täysin kokonaan väärin pikkuisen tsekata kenen kanssa sitä viettää aikansa. Esimerkiksi: jos olet tähän mennessä ollut osa toimiston ”lähdetään pizzeriaan syömään lounasta” -jengiä, ehkä voisi olla ihan mahtavaa tutustua ”salaatti + kävelylenkki lounaaksi” -kollegoihin. Tai lyöttäytyä mukaan siihen porukkaan, joka pelaa sählyä eikä siihen joka suuntaa AW:lle harva se ilta.

Ja haluan nyt siis korostaa vielä uudelleen, että en tosiaankaan tarkoita, että pitäisi luopua sen paremmin sosiaalisista kontakteista kuin elämän pikku iloistakaan. Tavoitteiden toteutumista kuitenkin tukee se, että tekee valinnat tietoisesti ja huomaa myös, että on olemassa muita vaihtoehtoja kuin se, mihin on tottunut.


 4. Pidä kirjaa edistyksestä (ja palkitse harkitusti)

Erityisen tärkeää elämäntaparemonteissa – oli ne sitten suuria tai pieniä, kaikissa vähänkään asbtrakteimmissa tavoitteissa ja lupauksissa, joiden vaikutus on hienoinen tai tulossa vasta pidemmän kehityskaaren jälkeen. Valitse itsellesi sopiva dokumentointitapa ja -frekvessi. Tärkeintä on, että epätoivon hetkellä (olet ihminen = niitä tulee) voit palata takaisin ja todeta, että jotain on tapahtunut.

On ihan supertavallista ja samalla jatkon kannalta erittäin vahingollista, että sitä ihan liian nopeasti turhautuu, kun tuloksia ei ala kuulua. Siksi on tärkeää, että koko homma tulee dokumentoitua. Itseasiassa siis myös väistämättä eteen tulevien takapakkien dokumentoiminen on todella hyvä. Mikään ei ole parempaa tsemppiä tulevaisuuteen kuin todeta, että vitsit tuostakin selvittiin!

Klassinen vinkki on palkita itseä kivalla tavalla, kun jokin osatavoite on saavutettu. En nyt täysin vastaan ajatusta, mutta olisin kyllä tarkkana, ettei se oikea maali katoa näkyvistä. Ettei tule sellainen olo, että ”aaargh, antaa olla, en edes oikeasti halunnutkaan niitä Louboutinin kenkiä”. Niin, koska homman ei pitänyt olla ollenkaan kysymys mistään kengistä – vaan Siitä Tavoitteesta.

5. Paloittele välitavoitteiksi

Taitaa olla ainoa klassikko-ohje, jonka kanssa olen täysin samaa mieltä. Mitä suurempi ja ”epärealistisempi” tavoite, sitä tärkeämpi on asettaa konkreettisia välitavoitteita. Ne tekee koko hommasta hauskempaa, edistymisestä selkeämpää (silti kannatan dokumentointia) ja palkitsevampaa (silti suhtaudun varsinaisiin ”väli-palkintoihin” suurella varauksella).

Kun ensimmäisen kerran aloin harjoitella maratonille, en ollut juossut tahi hölkännyt yhtä ainoaa lenkkiä lukion jälkeen – eli noin kymmeneen vuoteen. Olin toki muuten suht hyvässä kunnossa säännöllisen aerobicin ansiosta (kiitokset vaan Tampereen GoGo:lle), mutta juoksukuntoni oli aika lähellä nollaa. Ilmoittauduin Helsinki City Marathonille ja treeniaikaa oli aika tasan 10 kk. (Koska ”kultainen keskitie” ei ole vahvuusalueeni, en luonnollisesti edes miettinyt mitään Naisten kymppiä tai puolimaratonia. Se oli nollasta sataan samantien).

Ensimmäinen lenkkini oli pituudeltaan 2,5 km ja kävelin siitä puolet. Kymmenessä kuukaudessa treenasin näillä tässä kerrottuja metodeita apunani käyttäen (+ Juoksija-lehden maraton-treeniohjelmaa aloittelijalle) itseni sellaiseen juoksukuntoon, että aikani 4 tuntia 48 min on edelleen paras, mitä olen maratonilla juossut.

Enää en tavoittele maratonaikoja tai -matkoja, mutta metodit toimivat edelleen.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä vielä yksi bonusvinkki: vältä hermoromahdusta tai periksi antamista, vaikka olisitkin lipsunut tai edistystä ei kuulu toivomaasi tahtiin.

Se on fakta. Jossain vaiheessa tulee takapakkia. Kukaan ei ole kone – tai ehkä ne huippu-urheilijat, supertaiteilijat ja muut erityisihmiset on ja siksi ne on just niitä. Mutta me tavalliset ihmiset ollaan tavallisia ja siksi lipsutaan, tehdään virheitä eikä pysytä suunnitelmissa. Vinkki: don’t freak out!! Eli juuri tällaisina hetkinä olisi tärkeää, että olisi olemassa jonkunlaista dokumentaatiota edes pienistä edistysaskelista.

Kantsii myös hengittää hetkonen ja palauttaa mieleen, mitkä olikaan ne perimmäiset syyt, jotka inspiroivat lähtemään tälle tielle. Sohvalla pötköttely ja Netflixin töllääminen kun ei sen kummempia haasteita aseta.

Piti vain pikaisesti kirjata ylös parit vinkit, mutta tästähän tuli melkein puolikas romaani! Haha!

Kaikille niille tiedoksi, jotka jaksoivat lukea tänne asti, että postauksen kuvat on viime viikonlopulta ihan tästä mun lähikotinurkilta ja tuohon viimeiseen kuvaan olen merkannut oman kotitaloni. Ja ei, kodistani ei ole merinäköalaa – ikkunat on toiseen suuntaan (mutta sitä ihmiset aina kysyy). Toukokuussa tulee 10 vuotta siitä, kun muutin tänne (uskomaton juttu sekin!) ja yhä vielä säännöllisesti olen ihan täpöillä hämmästyneen onnellinen, että oikeasti saan asua näin ihanassa paikassa!

Ei muuta kuin nokka kohti uusia tavoitteita ja enemmän oman näköistä elämää! <3


On aika laulaa, tanssia ja kasvaa

tiistai 08. tammikuu 2019

Blogosfäärissä ja someuniversumissa on käyty viime päivinä keskustelua uuden vuoden lupauksista puolesta ja vastaan. Mielipiteet vaihtelevat suunnilleen skaalalla: mitä järkeä on tehdä itselleen lupauksista koostuva vaatimuslista, kun elämä on muutenkin liian täynnä suorittamista ja lupaukset tuomittu rikkumaan -> unelmien ja tavoitteiden sanominen ääneen ja kirjoittaminen ylös tekee niistä konkreettisempia ja siksi helpommin saavutettavia.

Ymmärrän hyvin molempia näkökulmia ja tässä(kin) asiassa on mielestäni tietty tehdä juuri niin kuin itsestä parhaimmalta tuntuu.

Itse olen enemmän lupausten tekemisen kannalla. En kanna suorituspaineita siitä, saanko lupaukseni pidettyä vai en – ennemminkin kyseessä on ”tsemppilista” tai konkreettiseen kirjoitettuun muotoon laadittu lista asioista, joita haluan vahvistaa ja tuoda lisää elämääni.

Mintun vuoden 2019 lupaukset ja tavoitteet – TOP 10:

1. Opetella jälleen kuuntelemaan intuitiotani/mahanpohjatunnettani ja luottamaan sen ääneen.

Oivalsin viime keväänä tarot-kortit löydettyäni, että olen ajautunut pikkuhiljaa tilanteeseen, jossa yritän selittää ja perustella kaikki asiat, omat päätöksenikin, loogisesti järjellä. Eikä siinä mitään – järjen käyttö on toki sallittu, mutta yksinään siitä ei ole tiennäyttäjäksi.

2. Etsy-kaupan avaaminen kristallikoruja ja muita projekteja varten (yes – Go 4 it vol. 2 shop is back!!).

Aikoinani Tampereen yliopistossa kauppatieteitä opiskellessani yksi proffista sanoi: ”Kerran yrittäjä, aina yrittäjä”. Olin juuri silloin saanut taputeltua ensimmäisen yritykseni (jonka nimi oli Go 4 it...) ja selvinnyt hommasta suht ehjin nahoin. Vannoin, etten ikinä enää ryhtyisi moiseen puuhaan, mutta kuinkas sitten kävikään. Kolmas kerta on starttaamassa – tosin nyt vain harrastuspohjalta ja omaksi iloksi.

3. Kirjoittaa päiväkirjaa/kiitollisuuspäiväkirjaa joka viikko (vähintään).

Olen kirjoittanut päiväkirjaa siitä lähtien, kun olin 11-vuotias. Välillä on ollut pitkiäkin aikoja, että en ole tarttunut kynään. Pitkin matkaa on kohdalleni sattunut läheisiä, jotka eivät ole kunnioittaneet yksityisyyttäni sen vertaa, että olisivat jättäneet vuodatukseni lukematta – ja se jos mikä on omiaan hillitsemään kirjoitushaluja. Olen kuitenkin huomannut, että voin todella hyvin, kun voin tyhjentää kovalevyä paperille ja kiitollisuusasioita kerratessani muistutan itseänikin kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässäni on.

4. Käydä läpi arkirutiinini ja miettiä, mistä voin ja haluan luopua, jotta aikaa jää enemmän niille asioille, joita oikeasti haluan tehdä.

Tavoitteenani on siis tunnistaa aikavarkaat, asiat, joiden tekeminen ei tuota iloa, mutta joihin kuluva aika on pois siitä, mitä haluan priorisoida. Klassisesti aikavarkaisiin lasketaan mm. television katselu ja netissä haahuilu. Ehkä ihan vähän voin allekirjoittaa tuon, mutta toisaalta tiedän myös kaipaavani ”iltanuotiota”, pään nollaamista esmes jotain Netflix-sarjaa tölläämällä tai unohtumalla hetkeksi Instagramin syövereihin. Kaikkea joutoaikaa ei voi rationalisoida pois – enkä kyllä haluaisikaan.

5. Enemmän tanssia!

Rakastan tanssia, mutta nykyään siihen tulee virallinen tilaisuus vain kerran, kaksi vuodessa. Valitettavasti valitsemani kuntosali ei tarjoa mitään tanssillisia treenimuotoja, Zumba-tunteja tai vastaavia, sillä ne toimisivat mainiosti korvikkeena. Nyt vain siis täytyy olla vähän luova ja keksiä, miten kaikin tavoin saan lisättyä tanssia elämääni. Säännölliset hikitantsut yksin olohuoneessa Beyoncen tahtiin toimivat nekin.

6. Lisää luontokokemuksia.

Haaveilen oikeasta vaelluksesta Lapin lumoavissa maisemissa, mutta sitä odotellessa haluan vihdoin tutustua laajemmin takaoveltani alkavaan Nackareservatet-nimiseen kultakaivokseen.

7. ”Mintun ompelimon” paluu.

Vihdoinkin saan kotiini kunnollisen, pysyvän työpisteen ja tavoitteena on verestää vanhat ompelutaidot (sekä karsia hiukan edelleen massiivista kangasvarastoa). Päätin, että haluni saada tosi fancy ja sisustusbloggaritasoinen työpiste ei saa hidastaa projektia – ja tilasin ihan perus työpöytä- + laatikostohässäkän IKEAsta. Lupaan kuvia toteutuksesta, kunhan saan kamppeet toimitettua kotiin ja rakennettua paikoilleen.

8. Haluan auttaa ja olla hyödyksi.

Tiedän, että ensin pitää pukea happinaamari itselle ennenkuin voi auttaa muita, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että avuksi ja hyödyksi oleminen auttaisi itseänikin. En vain oikein tiedä, miten tämän toteuttaisin. Hyväntekeväisyysjärjestötkin kuulemma arvostavat enemmän rahaa kuin hyväntahtoisia tumpeloita pyörimässä jaloissa muka auttamassa.

9. Laulaa omaksi ilokseni.

Partioaikoina lauloimme paljon ja äitinä, kun olin päävastuussa harrastuskuljetuksista, hoilottelin menemään autossa. Viime kesänä vietimme ihanan ja ikimuistoisen saunaillan ystävättärieni kanssa Roineen rannalla Saarikylissä. Kotimatkalla lauleskelimme autossa vanhoja viisuja, Juicea, Hectoria, Hassisen Konetta (Rappiolla!) ja mitä näitä nyt on, pitääksemme kuskin hereillä. Homma oli niin hauskaa ja vapauttavaa, että vieläkin hykertelen sitä ajatellessani. On siis ihan pakko keksiä joku keino, miten pääsen laulamaan säännöllisesti.

10. Älä osta mitään vuosi.

Olen ennenkin ollut rajoittanut tietoisesti osteluani ja varsinkin historiallisesti pidän itseäni hyvin maltillisena shoppailijana. Nyt parin viime vuoden aikana tilanne on kuitenkin päässyt karkaamaan hiukan käsistä ja siksi innostuin MouMou Iinan Älä osta mitään -haasteesta. Itse ajattelin sisällyttää haasteeseen vähän enemmän kuin pelkästään muotiin ja pukeutumiseen liittyvät asiat. Esim. kosmetiikan ja kotiin liittyvän sälän (hei kodintekstiilit ja Utima Thule -astiasarja…) ostaminen on kohdallani eskaloitunut pahemmin kuin vaatteiden tai muun muotiin liittyvän.

Tässä lupauslistani top kymppi. Muitakin toki on, kuten omistaa enemmän aikaa luovuudelle, opetella akvarellimaalausta ja kaunista käsinkirjoitusta. BuJo-hommailu on terapeuttisempaa kuin Pokémon Go:n pelaaminen, mutta nyt pitää sitten ihan erikseen pitää huolta siitä, että varsinaisen kuntosalilla suoritetun varsinaisen urheilun lisäksi käyn myös tekemässä happihyppelyitä ja pieniä kävelylenkkejä ihan muuten vain.

Tietty toivon myös osaavani pitää parempaa huolta itsestäni. Viime syksyinen pitkittynyt stressipiikki ja sen aiheuttama totaalinen väsymys on vielä hyvin muistissa. Ei tässä on teräsnaisia, vaikka miten niin kuviteltaisiin.

Itsestä huolehtimisen osa-alueita on toki kaikki nuo ylempänä mainitut jo, mutta voisin lisätä vielä sen, että yritän minäkin karsia tarpeetonta sokeria ruokavaliostani, koska olen ihan käytännössä huomannut kroppani reagoivan nykyään ihan selkeästi aika pieneenkin määrään. Tosin miksikään puritanistiksi on todellakaan aio enkä halua ryhtyä. Selkeimmät ja ehdottomimmat heipat sanon pakastepitsoille, jotka syksyn stressiaikana salavihkaa hiipivät satunnaisesta paheesta vakituiseksi illallisvaihtoehdoksi.

Kaikenlaista muutakin olen hahmotellut kivempaa elämää ja hauskempaa vuotta 2019 ajatellen. Noloin asia (jota en oikeastaan edes kehtaa kertoa kellekään) on, että päätin nyt vihdoin yrittää deittailla ihan vilpittömällä mielellä. Skippaan Tinderin ja menen jollekin ”oikealle” deittisivustolle. Suhtaudun hommaan kepeällä mielellä, mutta tosissani – ja varaan aikaa siihen, että oikeasti ehdin tavata kiinnostavia tyyppejä.

En nyt ole mitenkään kärsinyt näistä lukuisista sinkkuvuosistani, mutta jos nyt aion ylipäätään joskus tavata jonkun niin kai se on aika alkaa laittaa niitä kuuluisia tikkuja ristiin…

Tosiaan ymmärrän uuden vuoden lupausten vastustajia, mutta itselleni tulee ihan pirisevän innostunut olo, kun katselen omaa listaani. Vitsi, miten kiva ja huippu vuosi tästä on tulossa!

(Kuvituksena Peetun Sailor Moonista nyt joululomalla napsimia kuvia. On se vain sievä pikku kisuliini!! <3 )