Voimaannuttava viikonloppuaamu

Friday 10. November 2017

*postaus sisältää mainoslinkkejä

Jotkut viikonloput on ihan parhaita, kun ohjelmassa on paljon kaikkea hauskaa, tapaamisia ystävien kanssa, illallisia, treffejä tai joskus ihania pikku matkoja – actionia aamusta iltaan eniveis. Välillä on kuitenkin aivan täydellistä, ihanaa ja voimaannuttavaa, kun kalenteri näyttää aivan tyhjää; todo-listalla on vain lempeään itsehuoltoon liittyviä asioita ja ainoa tavoite on levätä ja ladata akkuja.

Juuri tänä viikonloppuna on tiedossa juuri tuollainen kaikesta ohjelmasta tyhjä hetki. Tavoitteeni on ainoastaan häätää kurkkua kutitteleva alkava syysflunssa huitsinnevadaan (salainen aseeni on inkivääri-sitruuna -shotti, jonka ohje vähän edempänä) ja ladata akut niin perusteellisesti, että seuraavan työviikon jälkeen en tuntisi oloani ihan niin raadoksi, mitä tässä nyt viimeaikoina olen tehnyt.

Rakastan laiskoja, hitaita viikonloppuaamuja. Usein heräilen melko samoihin aikoihin kuin arkisinkin; sisäinen kelloni pitää huolen, että yleensä en nuku viikonloppuisinkaan erityisen pitkään. On kuitenkin ihan eri asia herätä omaan tahtiinsa, kenties torkahtaa vielä hetkeksi, silitellä kainalossa pöriseviä kissoja ja hitaasti antaa uuden päivän virkeyden valua jäseniin kuin stressata ylös päivän tehtävät takaraivossa jyskyttäen, kuten arkisin ihan liian usein tapahtuu.

Aikaisemmin aloitin viikonloppuisin aamutoimet keittämällä pannullisen kahvia ja sitä sitten hörpin vuoteessa päivän sanomalehteä lueskellen. Sama homma toistuu kyllä nykyäänkin – ainoa poikkeus rutiinissa on, että huitaisen ihan ensimmäisenä aamulla kurkkuuni mahtavan hunajalla maustetun inkivääri-sitruuna -shotin.

Shotti sisältää todella jytyn annoksen C-vitamiinia ja yhdessä tuoreen inkiväärin ja hunajan antibioottisen vaikutuksen ansiosta pikkuflunssat pysyvät etäällä ja olo muutenkin reippaana. Sain ohjeen työkaveriltani Hannalta, joka on vannonut aamushotin nimeen jo pitkään.

HANNAN INKIVÄÄRI-SITRUUNA -SHOTTI

Ainekset:

  • 300 g tuoretta inkivääriä
  • 0,5 dl hunajaa
  • 4 sitruunaa
  • 1 l vettä

Valmistus:

  • Kuori ja raasta inkiväärit. Laita inkivääriraaste 60 asteiseksi lämmitettyyn veteen (paistolämpömittari on hyvä apu tässä) ja anna liota noin 20 min. Varo, ettei vesi kuumene yli 60 asteiseksi, ettei vitamiinit katoa.
  • Ota inkivääriraaste pois vedestä – puristele huolellisesti kaikki neste pois raasteesta. Anna veden lämpötilan laskeutua 40 asteeseen ja lisää sitten hunaja. Sekoita.
  • Purista sitruunoista mehu ja sekoita liemeen.
  • Kaada puhtaaseen pulloon ja säilytä jääkaapissa. Säilyy hyvin sen pari viikkoa, mikä tämän annoksen nauttimiseen menee.

Miten se onkin niin, että kauniit ja ihanat tavarat ilahduttavat tosi paljon. Antiikkinen keramiikkakorkkinen lasipullo on lahja Karkin ja Peetun mummilta. Se on mielestäni tosi hieno ja erityisen henkilökohtainen, koska se on peräisin oman isäni kotikonnuilta Viipurista. Sievä ja superterävä pähkinäpuukahvainen pikkupuukko on ehdoton apuväline inkiväärin kuorimisessa ja sitruunan paloittelussa.

Syön useimmiten viikonloppuisin aamiaista aika myöhään, jos ei ole mitään erityistä sovittua ohjelmaa. En ole heti herättyäni nälkäinen, mutta kun lehti on luettu, maistuu ravitseva ja herkullinen lounas-aamiainen. Lounas-aamiainen on siis ihan oikeasti lounaan ja aamiaisen yhdistelmä ja risteytys – toisin kuin brussi, joka johtaa mielleyhtymät ihan toisenlaiseen ateriaan. Ja kuka sitä nyt sanoisi tekevänsä brunssia itse itselleen?

Varmaan joku siellä ruudun toisella puolella katselee jo silmiään pyöritellen aamupuuroani. Yleensä kaurapuuron kaverina on totuttu näkemään marjoja, banaania, pähkinöitä, kanelia ja muita makeaksi luokiteltavia herkkuja. Suosittelen kuitenkin testaamaan myös suolaista versiota! Kananmuna, tomaattihakkelus ja tuore basilika yhdessä sormisuolan sekä mustapippurirouheen kanssa on aivan mielettömän hyvää!

Kasaan kaikki herkut tukevalle tarjottimelle ja hipsin – yhä aamutakkiin verhoutuneena – takaisin sänkyyn nautiskelemaan myöhäisen aamiaiseni. Jos lehti on luettu, avaan kirjan, mutta yleensä varsinkin lauantain DN:ssä on viikonloppuliitteineen niin paljon luettavaa, että sitä kyllä riittää.

Kaunis kattaus on itselleni tärkeä hyvinvoinnin osatekijä. Nykyään, kun ruokailuseuranani on useimmiten vain karvaiset perheenjäsenet, laistan helposti kattauksesta ja ateriat tulee nautittua Netflixiä tölläten. Aamiainen on kuitenkin poikkeus. Hyvä startti viikonloppuisin tarkoittaa pellavaisia servettejä, tuoreita kukkia (rrrakastan tuota Marimekon pientä Flower-maljakkoa!) ja kynttilänvaloa.

Nuo Elloksen Premium Quality -pellavaservetit on muuten niin ihania ja hyvälaatuisia, että ihan pakko tilata niitä setti kaikissa viidessä värissä!

 Tukevan ja herkullisen aamiaisen kruunaa lasillinen hyvää vihersmoothieta. Nykyisen perusreseptini pohjana on lempparini lehtikaali.

VIIKONLOPPUAAMUN VIHERSMOOTHIE

Ainekset:

  • kourallinen pestyä lehtikaalia, josta on poistettu puumaiset lehtiruodot
  • kourallinen baby-pinaattia
  • 1 kypsä avocado
  • 1 limetin mehu
  • 0,5 dl kurpitsansiemeniä
  • 1 – 2 dl vettä

Valmistus:

  • kuori avocado ja poista kivi
  • laita kaikki ainekset tehosekoittimeen ja huruttele tasaiseksi
  • lisää vettä, jos smoothie tuntuu liian tönköltä

Ohjeella tulee smoothieta huomattavasti enenmmän kuin tuo kuvan pieni lasillinen. Laita se, mikä ei mene heti aamiaisella, jääkaappiin odottamaan. Ulkolenkin jälkeen maistuu hyvinkin pieni tehoboosteri ja kyllä smoothie säilyy tarvittaessa myös yön yli seuraavan viikonloppuaamun, sunnuntain, aamiaiseen.

Tiedättekö, mikä näin perjantai-iltaisin on aikas ihanaa? No se, kun tietää, että nyt on edessä peräti kaksi laiskaa viikonloppuaamua, jolloin voi täysin keskittyä lataamaan akkuja ja voimaan hyvin!

Ihanaa viikonloppua!!

*kaikki linkatut tuotteet saatu Ellokselta


Kohti skarpimpaa elämää

Wednesday 01. November 2017

Kirjoittelin reilu viikko sitten ikänäöstä – ja miten itse kirjaimellisesti kompastuin siihen. Aluksi en tajunnut yhtään, mistä on kysymys, mutta pikkuhiljaa selkisi, että ikänäköhän se ihmistä vaivaa, vaikkei miksikään vanhukseksi itseään tunnekaan. Kun optikkoni kertoi, että kerran monitehosilmälasit hankittuaan, sitä ei olisi paluuta silmälasittomaan elämään, kieltäydyin aivan kategorisesti kyseisistä kunniasta. Nyt olen testannut vajaat pari viikkoa kahta eri tapaa korjata ikänäköä piilareilla ja täytyy sanoa, että olen oikein tyytyväinen kokemuksiini. Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Alconin kanssa.

Olen ollut jo jonkin aikaa varsin kyllästynyt ja väsynyt siihen, että maailma on koko ajan vähän epäskarppi. Vanhojen miinuslasieni kanssa olen selvittänyt työhön ja vapaa-aikaan liittyvät selkeät kaukonäköä vaativat tilanteet, kokousten presentaatiot ja leffassakäynnit, mutta muuten olen elänyt aikamoisessa sumussa. Tämä on tärkeä taustatieto sikäli, koska näkötarkastuksessa nykyinen optikkoni painotti, että ikänäköön on erilaisia ratkaisuja ja on hyvin paljon omista tavoitteista, toiveista ja tottumuksesta kiinni, mikä tuntuu toimivan parhaiten.

Sain optikolta kaksi hyvin erityyppistä piilarisettiä testattavakseni – toinen “multifocal” vastaa ehkä eniten monitehosilmälaseja ja “toric”, jossa monitehoisuus jaetaan eri silmille.

Multifocal-linsseissä idea on se, että terävä lähinäkö on piilarin keskellä ja terävä kaukonäkö reunoilla. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että näkökenttä ja sen tarkkuus muuttuu pupilin mukaan. Hiukan karrikoituna voisi sanoa, että hämärällä näkee kauas ja kirkkaassa lähelle. Osittain tuo pitää kyllä paikkansakin, sillä hämärässä lukeminen tuntui testiaikana näiden linssien kanssa hiukan hankalalta, mutta heti, kun sytytin lukulampun, näkö terävöityi huomattavasti enemmän kuin mikä vaikutus pelkällä lisävalolla olisi ollut.

Lisäksi optikko suositteli käyttämään aurinkolaseja, jos lähtisin ajamaan autoa hyvin kirkkaassa auringonvalossa multifocal-linssit päässäni. No, tähän lyhyeen testijaksoon ei osunut sen paremmin superaurinkoisia päiviä kuin autolla ajamistakaan, joten se jäi nyt testaamatta.

Toric-linsseissä on idea puolestaan se, että toinen silmä näkee erinomaisesti kauas ja toinen erinomaisesti lähelle.

No, miltä ratkaisut tuntuivat?

Voin vilpittömästi sanoa, että molemmat vaihtoehdot ovat huomattavasti parempia kuin elämä ilman linssejä! Mikä ihana vapauttava tunne, kun ei tarvitse koko ajan sahata silmälaseja nenälle ja pois sieltä. Kuinka valtavan upeaa, kun maailma kirkastuu ja muuttuu terävämmäksi. Välillä tuli jopa sellainen hullu olo, että onko kaikki ihmiset aina nähneet minut näin tarkasti? Jotenkin sitä siinä omassa sumussa kulkiessaan on ollut olo, että koska minä en näe muita, eivät muutkaan näe minua.

Sain optikolta viiden päivän testipaketin kumpaakin eri piilarivaihtoehtoa. Nyt testijakson jälkeen en ihan täysin osaa päättää, kummasta tykkäisin enemmän, mutta ehkä elämä eriparisilmien kanssa on hiukan hankalaa.

Multifocal-linsseihin oli mielestäni huomattavasti helpompi sopeutua. Hiukan sitä sai totutella etenkin kauemmaksi katselemista, mutta puolivälimatka – eli tietokone-kanssaihminen -akseli toimi välittömästi, eikä lähinäkemisen kanssa ollut hämärässä lukemisen lisäksi mitään ongelmia. Puhelimen näyttö on sen verran kirkas, että pokemonit ja tekstarihommat sujuivat alusta asti erinomaisesti.

Ainoa havaitsemani miinuspuoli multifocal-linssien kanssa oli se, että tunsin varsinkin parina ensimmäisenä päivänä silmäni illalla melkoisen väsyneiksi. En tiedä johtuuko se siitä, että näön tarkenns vaihtelee koko ajan vai mistä. Viiden päivän testiaika on tosin sen verran lyhyt, että ehkä väsymys menisi tottumuksen myötä ohitse. Edellisestä ajasta, kun käytin säännöllisesti piilareita, on kuitenkin jo useampia vuosia.

Yksisilmäisyys tuntui aluksi melkoisen haastavalta noin niinkuin ajatuksena, mutta kun sitten laitoin linssit päähän, se olikin varsin helppoa. Toric-linssien kanssa elämiseen totuttelemisessa meni hiukan kauemmin, mutta näkö on näiden kanssa oikeastaan vieläkin tarkempi. Lähinäkö erityisesti on ihan supertarkka ja kauaskin näen tosi hyvin. Välimaasto aiheuttaa hiukan hankaluuksia ja liikkuessa tuntuu helposti kuin vähän huimaisi. Ehkä tuohonkin ajan kanssa tottuu.

Eripariset linssit, lähinäkö vasemmassa ja kaukonäkö oikeassa silmässä toimii mielestäni hyvin melko staattisissa tilanteissa. Esimerkiksi töissä myös tietokone-etäisyys toimii hyvin, kun aivoilla ja silmillä on aikaa tottua välimatkaan. Superskarppi maailma ilahduttaa kovasti, mutta tosiaan pään heiluttelu ja kääntely nopeasti sekä yleinen liikehtiminen esim. kaupungilla alkaa helposti huiputtamaan.

Olen ensi viikolla menossa taas käymään optikolla ja tilaukseen menee ainakin multifocal-linssit, mutta riippuen vähän siitä, kuinka isoissa erissä noita myydään, voisin kyllä harkita rinnalle pienen erän eriparisilmäisiä toric-linssejäkin. Molempia saa onneksi Dailies AquaComfort Plus -laatuna, joka ihanasti ei tunnu yhtään miltään silmissä ja jopa meikäläinen kuivasilmäinen pystyy kevyesti käyttämään niitä koko päivän.

 

Advertisement


Nainen, änge itsesi ahtaaseen muottiin, jos haluat menestyä!

Wednesday 25. October 2017


Yksi blogini vakkarilukijoista laittoi kommenttiboksiin linkin Hesarin juttuun, jossa toimittaja buffaa Jani Niipolan ja Minna Kiistalan kirjoittamaa kirjaa ”Menesty tyylillä – Bisnespukeutumisen uusi aika”. Mikäli jutun tarkoituksena oli kerätä maksimaalisesti julkisuutta tuoreelle kirjalle, siinä onnistuttiin varsin hyvin. Etenkin naisille suunnatut, tekstissä esiin nostetut ohjeet ovat suoraan kuin 50-luvulta – ja sehän on saanut monet eri aloilla menestyneet naiset älähtämään. (Hesarin juttu löytyy täältä, jos et ole sitä vielä lukenut).

Siis ihan oikeasti!? Voiko joku todellakin kirkkain silmin sanoa, että menestyäkseen naisen tulisi käyttää hametta ja mieluiten vähän korkoja? Että housuihin pukeutuva nainen vaikuttaa vähemmän menestyneeltä ja kaiken kukkuraksi kirjoittaja vihjailee, että Hillary Clinton olisi saattanut jopa voittaa USA:n presidentinvaalit, jos olisi ymmärtänyt skipata iänikuiset housupukunsa ja käyttänyt hameita!?

Minna Kiistala viittaa joihinkin, sen tarkemmin yksilöimättömiin tutkimuksiin, joihin hän ohjeensa perustaa. No, ei itsellänikään ole tähän hätään juuri mitään linkkejä tieteellisiin tutkimuksiin tarjota, mutta ihan omasta kokemuksesta voin sanoa, että kokemus, taitavuus, halu ja kunnianhimo yhdessä tiedon, uskalluksen tarttua haasteisiin ja oman soveltuvuuden kanssa ovat huomattavasti tärkeämpiä asioita uralla etenemiseen kuin se, että onko päälläsi kynähame vai ei.

Kaikilla työpaikoilla on omat pukeutumiskoodistonsa. Itselläni on kokemusta niin pienistä reilun kymmenen hengen IT-alan start up -yrityksistä, julkiselta sektorilta, B-2-B -bisneksestä, sekä konservatiivisista että rennoista organisaatioista – ja lähestulkoon kaikesta siltä väliltä. Jokaikisessä työpaikassa on olemassa jonkinlainen dress code tai yleinen tyyli, vaikka täällä Pohjoismaissa se äärimmäisen harvoin on avoin vaatimus työntekijälle. Enkä pitkän urani aikana ole törmännyt kertaakaan siihen että jonkun urakehitys olisi ollut kiinni pukeutumisesta – tai että persoonallisia pukeutumisvalintoja tehneet olisivat jotenkin erityisessä asemassa.

En allekirjoita ajatusta, että on aina parempi olla ylipukeutunut. Työhaastattelu on asia erikseen, sinne kannattaa valita päälle jotain oman skaalan siistimpään päähän kuuluvaa. Ylipukeutuminen on toki erittäin ok, jos se on osa identiteettiä. Esim. meidän varsin konservatiivisella työpaikalla on muutama tyyppi, jotka pukeutuvat niin hienosti, että itse tarvitsisin jo aika kimaltavan juhlan samaan annokseen pitsiä ja stilettoja. Mutta se on heidän persoonallinen tyylinsä – ihana poikkeus kaikkien meidän toimiston naisten keskellä, joiden peruskengät on sneakersit.

Ihan erikseen pitää kommentoida sitä, että kyseisten tyyligurujen mukaan menestyvän naisen velvollisuus on värjätä harmaat hiukset piiloon! Ilmeisesti naisten harmaantuminen kuuluu samaan kategoriaan silmäpussien, nyppyyntyneiden ja rähjäisten vaatteiden sekä kaikin puolin huolittelemattoman ulkonäön kanssa. Taas tekisi mieleni kysyä, että siis oikeesti!?

Ensinnäkin hiusten värjääminen on käsittääkseni tyyliin tupakoinnin jälkeen haitallisin kemiallinen asia, minkä voi kropalleen tehdä. Ihan jo pelkästään siksi on mielestäni täysin rikollista levittää tuollaista ajatusmaailmaa standardina. Mitä kukin itse valitsee tehdä hiuksilleen, värjätä tai ei, on jokaisen ihan oma asia – eikä kenenkään urakehitys aivan varmasti jää tuosta kiinni, jos kaikki tietoon, taitoon ja tehtävään soveltuvuuden liittyvät palikat on kohdallaan!

Omista palikoistani voin kertoa sen verran, että viime syksyinen pettymykseni, kun en saanut sisäisesti hakemaani paikkaa on nyt, monen käänteen kautta päätynyt siihen, että olen ottanut todella tuntuvan askeleen eteenpäin urallani – paljon suuremman kuin mitä tuo aikaisemmin havittelemani duuni olisi ollut. Enkä todellakaan voi kuvitella, että pukeutumisellani tai hiusten värjäämisellä olisi ollut vähäisintäkään merkitystä tässä kaikessa.

Yhdessä asiassa olen pukeutumisoppaan kirjoittajien kanssa samaa mieltä. Moderni työelämä on johtanut siihen, että työn ja vapaa-ajan rajat hämärtyy ja siksi vapaa-ajan pukeutuminen on tullut hyväksytymmäksi työpaikoilla.

Pitkään mukana olleet lukijani varmaan muistavatkin, että opiskelin blogin alkuaikoina Tukholman yliopistossa muotitiedettä. Yksi ”paper”, jonka kirjoitin, käsitteli juuri tuota. (En tiedä, miksi tuollaista 15 – 20 sivun minitutkimusta kutsutaan suomeksi, mutta meidän englanninkielisissä opinnoissa niihin viitattiin aina sanalla ”paper”). Eli muotitieteen terminologian mukaisesti alunperin urheiluvaatteiksi lasketut vaatekappaleet kuten t-paita, neuletakki, neulepaita, irtotakki (miehillä useimmiten, bleiserimäinen takki, joka ei ole osa pukua) yleistyivät työelämässä, kun työn merkitys muuttui palkan nauttimisesta itsensä toteuttamiseksi, työn tekeminen kotoa käsin yleistyi, taiteelliset ja elämäntapatyöt yleistyivät (= harrastuksen tai intohimon muuttuminen työksi, josta saa palkkaa), epävakaat ja lyhytaikaiset työsuhteet lisääntyivät ja lisäksi sekä freelance-työsuhteet että yleinen työ- ja vapaa-ajan lomittuminen lisääntyi.

Oli ihan älyttömän kiinnostavaa tehdä tuota minitutkimusta ja mielestäni tutkimustuloksessa on paljon järkeä. Ajat muuttuvat, työpaikat samoin kuin olosuhteet muuttuvat ja työntekijään kohdistuvat vaatimukset muuttuvat. Tutkimustuloksiin ei liity minkäänlaista arvotusta siihen, onko muutos hyvästä tai pahasta. Lähinnä toteamus, että muodin luonteeseen kuuluu muutos silloinkin, kun sana ”muoti” on lähempänä (alkuperäistä) määrettä ”kulttuuri” kuin tämänhetkistä synonyymia ”trendi”.

Toki aina pitää olla jossain määrin tietoinen ympäristön kirjoittamattomista pukeutumissäännöistä, mutta jos uralla eteneminen on kiinni siitä, värjäätkö hiuksiasi vai et, on ehkä aika vaihtaa paikkaa tai tehdä ilmoitus esimiehestä.

Tänään on satanut aamusta asti kuin saavista kaataen. Eli tämän päivän toimistoasua ei ollut mitään mahiksia ikuistaa. Eilen oli toinen juttu. Tämän syksyn yksi ehdottomista lempparipaidoistani on ollut Elloksen farkkukampanjan myötä saamani ihana tummansininen röyhelöasia. (kaupallinen linkki, testi). Sitä on tullut käytettyä niin farkkujen kuin kynähameen kanssa.

  • paita, Ellos (saatu)
  • hame, H&M
  • verkkosukkikset, Primark
  • kengät, Acne (Star)

Sen verran piti tähän loppuun vielä lisätä, että en ole mitenkään kategorisesti pukeutumisoppaita vastaan. Harva meistä sitten lopulta on niin vahva elämäntapaintiaani, että oma tyyli ja sen myötä itseilmaisu menisi kaiken edelle.

Monissa tilanteissa on ihan kiva saada kokeneempien tai asioista perusteellisemmin perillä olevien vinkkejä. On oikeastaan aika harmi, että tuon bisnespukeutumisoppaan kirjoittajat ovat niin pelottavan 50-lukuisia monien ”vinkkiensä” kanssa. Ihan oikealle, realistiselle ja kunnianhimoisesti kirjoitetulle pukeutumisoppaalle olisi aivan varmasti kysyntää laajastikin. Kirjoittajana näkisin mieluiten asiasta kiinnostuneen etnologin tai antropologian asiantuntijan. Sellaisen ostaisin varmasti itsekin!


Mikä ihmeen ikänäkö??

Sunday 22. October 2017

Äkkiseltään ajateltuna sana ”ikänäkö” kuulostaa ihan sketsiltä. Tiedätte varmasti sen harmaantuneen stereotyypin, joka hilaa lukemaansa paperia, lehteä, tiedotetta tms. yhä kauemmaksi silmistä, mutta teksti ei vain muutu luettavaksi ja kohta käsienkin mitta loppuu. Voin kertoa, että siinä ei ole mitään hassua. Harmaapäiseltä vanhukselta haiskahtava ikänäkö tulee monille aikaisemmin kuin voisi kuvitellakaan. Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Alconin kanssa.

Olen ollut aina vähän tuuliviiri silmälasien käytön kanssa. Sain ensimmäiset kakkulani heti lukion jälkeen, mutta niitä käytin hädin tuskin koskaan, maksimissaan silloin, kun ajoin autoa.

Myöhemmin ompelijana kärsin aivan järkyttävistä migreenikohtauksista. Yleensä kohtaus alkoi niin, että aloin nähdä huonommin, mutta silmälasit auttoivat pitämään sekä katseen skarppina että sen takia (ainakin uskoin niin) migreenin vähän loitommalle. Aavistuksen aikaisempaa vahvempien kakkuloiden kanssa elämä muuttui siedettävämmäksi ja migreenikohtauksia ei tullut enää viikottain.

Myöhemminkin silmälasien käyttöni on ollut varsin mukavuushakuista: autoa ajaessa ja elokuvissa on ollut pakko pitää kakkuloita, mutta muuten olin monta vuotta lähes täysin ilman silmälaseja.

Koko aikuisikäni olen tasapainoillut skarpin näkemisen ja piilareiden tai silmälasien tuoman epämukavuuden välillä. Vaikka onhan se ollut vuosikausia jo ihan sääntö, että elokuvissa, seminaareissa ja autolla ajaessa pitää olla kakkulat mukana.

Mutta sitten tuli se hetki, kun ulkona oli vain vähän hämärää, olin matkalla töistä kotiin ja olin tupsahtaa kuonolleni jalkakäytävässä olevan pienen routakuopan takia. Ensin ajattelin, että olin vain huolimaton, mutta kun tämä toistui milloin väärin arvioidun rotvallin reunan, milloin matalan piharappusen kanssa, aloin huolestua.

Periaatteessa näköni ei edelleenkään ollut huono, mutta en todellakaan tajunnut, että olin alkanut kärsiä ikänäöstä. Selkeästi huonontunut näkökyky hämärässä ja puolipimeässä on monille ensimmäinen merkki alkavista ikänäköön liittyvistä ongelmista.

Seuraava – ja edellistä huomattavasti selkeämpi merkki itselleni oli se, kun en enää vanhat piilarit tai silmälasit päässä oikein kyennyt lukemaan tekstareita tai ylipäätään tekemään mitään lähinäköä vaativaa.

Kävin kolme vuotta sitten edelisen kerran näkötarkastuksessa ja silloin optikko suositteli monitehosilmälaseja. Periaatteessa oli jo ajatellutkin, että haluan sellaiset, mutta kun sain kuulla, että kerran moniteholasit valittuaan ei ole paluuta – niitä on sitten käytettävä aina – en enää voinutkaan tehdä sitä päätöstä.

Nyt, kolme vuotta tuon edellisen kokemukseni jälkeen sain tämä yhteistyön myötä kuulla, että en todellakaan ole sidottu käyttämään kakkuloita joka päivä, 24/7, kerran moniteholinssit valittuani. On olemassa myös piilareita, jotka auttavat ikänäköongelmien kanssa.

Kävin pari viikkoa sitten optikolla tarkistuttamassa silmäni ja näköni – ja nyt perjantaina kävin hakemassa kaksi erilaista ratkaisua ikänäköön. Molemmat on Alconin linssejä, joita olen kyllä aikaisemminkin käyttänyt ja silloinkin hyväksi todennut. Mutta aikaisempaa kokemusta on tosiaan vain normaaleista miinuslinsseistä – ei ikänäön korjaamiseen tarkoitetuista.

Testailen tässä nyt hetken molempia ratkaisuja – ja kerron sitten mitä mieltä olen. Kaikki me ollaan kuitenkin niin erilaisia – ja niinkuin optikkoni viimeksi perjantaina tähdensi – kaikkien “näkemistavoitteet” ovat erilaisia. Eli jo nyt voin sanoa, että kantsii mennä optikolle ja kysyä omanlaisia piilariratkaisuja ikänäköön!

Advertisement


Syyllisyys ja häpeä, #metoo

Friday 20. October 2017

Useimmat on varmaankin jo noteerannut sosiaalisessa mediassa leviävän #metoo -ilmiön. Lyhyesti sanottuna sen tarkoitus on tehdä näkyväksi naisiin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu ja häirintä.

Alunperin ajatus oli kai ”vain” ilmaista, että häirintä voi kohdistua ihan kehen tahansa naiseen, kokoon, näköön, pukeutumiseen, kansallisuuteen, ikään, asemaan tai muuhun seikkaan katsomatta. En tiedä tajusiko edes kampanjan käynnistäjä, että #MeToo tekee erittäin näkyväksi, että seksuaalista häirintää on kokenut käytännöllisesti katsoen kaikki naiset.

Ei niin, että kaikki miehet olisivat ahdistelijoita, mutta niin, että jokaikinen nainen voi laittaa seinälleen #metoo. Olen ollut hämmentynyt ja järkyttynyt kaikista tarinoista, joita olen tässä viime päivinä lukenut.

Ensin tuumasin, että riittää, kun ilmaisen olevani yksi heistä, jotka ovat kokeneet häiritsevää seksuaalista ahdistelua. Ja riittäisihän se toki – mutta pikkuhiljaa tajusin kantavani edelleen häpeää ja syyllisyyttä muutamasta tapahtumasta, jotka eivät todellakaan ole syytäni. Sen, että syy ei ole minun, olen jotenkin tietänyt kai, mutta vasta nyt tajuan, että olen kantanut painavaa häpeää ja syyllisyyttä nyt jo vuosikaudet.

Toinen syy on se, että jostain itselleni käsittämättömästä syystä monet ystävieni, tuttujeni ja seuraamieni julkisuuden henkilöiden #metoo -päivitykset on saanut kommenttikentän täyteen täysin asiaan kuulumattomia ja häirinnän rajojen hämärtämiseen pyrkiviä ”eihän täällä enää uskalla edes viattomasti flirttailla” -tyyppisiä kommentteja.

Flirttailu, samoin kuin seksi tai mikä tahansa sen suuntainen, on aina kahden (tai useamman, what do I know) aikuisen tasapuolinen ja yhteisymmärryksessä toteutettu leikki. Jos et ymmärrä flirttailun ja ahdistelun välistä eroa, suosittelen hankkimaan pikaisesti ammattiapua ennenkuin teet pahaa itsellesi tai muille.

En tiedä muuttaako tämä postaus mitään, ainakin kirjoittaminen tuntuu vaikealta, mutta muiden esimerkeistä rohkaistuneena haluan testata, josko asioiden julki tuominen vähentäisi häpeän ja syyllisyyden tunnetta edes hiukan.

Taustaksi sen verran, että kasvuaikoinani Tampereella oli aika mutkaton suhtautuminen randomeihin seksirikollisiin, itsensäpaljastelijoihin. Oli hyvin tiedossa, että Pyynikin lenkillä Varalan mutkassa ei kannattanut pysähtyä, urheilukentän katsomon takana oleviin pukuhuoneisiin ei pidä mennä yksin ja Aleksanterin Kirkkopuiston patsaiden takana voi olla monenmoista puuhaa meneillään. Minä ja kaverini tiedettiin tuo jo vuosikausia ennen kuin tajusimme mitään seksistä tai edes aloimme ajatella, että ehkä joskus pussaisimme jotakuta sillä tavalla.

Pojat on poikia -asenne tuli sisäistettyä sen verran hyvin, että ymmärsin ottaa pyytämättä tulleet puristelut/lääppimiset/nipistelyt/vihjailut/suorasukaiset kommentit ja ehdotukset joko kohteliaisuutena tai huumorilla. Toleranssini on ollut korkea, mutta onneksi iän myötä olen oppinut laittamaan selkeämmät rajat sekä fyysiselle että psyykkiselle koskemattomuudelleni.

Ensimmäisen kerran, kun tajusin, että sillä, mitä sanon, ei ole mitään merkitystä, oli joskus lukioaikoina. Hengailtiin ystäväni kanssa viikonloppuna koulun pihalla ja seuraan lyöttäytyi pari about samanikäistä poikaa naapurikoulusta. Tuntuivat oikein mukavilta ja juteltiin niitä näitä, kunnes tuumasin, että nyt mun pitää lähteä kotiin. Silloin toinen pojista, se, jonka kanssa olin hiukan flirttaillut, tuumasi, että ilman pikku pusua en saa lähteä minnekään.

Olin ihan välittömästi, että no way, ei täällä käskystä pussailla, mutta tyyppi otti sen vain haasteena. Painia aktiivisesti harrastava, kivan näköinen ja kaikin puolin mukavan tuntuinen urheilijapoika alkoi esittää vaatimuksia, että minun pitää luvata lähteä treffeille ja harrastan intiimiä kanssakäymistä hänen kanssaan nyt heti siinä – muuten hän ei päästä minua lähtemään. Samalla tyyppi esti liikkumiseni ilmeisesti jotain painissa oppimiaan lukitsemisliikkeitä käyttäen.

Onneksi oli lauantain keskipäivä ja ihmisiä liikkeellä, joten en mennyt paniikkiin. Kun sanat eikä kevyt huutaminen auttanut, turvauduin naiselliseen väkivaltaan ja purin ahdistelijaa käsivarteen kaikilla voimillani. Pääsin irti otteesta ja juoksin pois paikalta.

Voi olla, että puhuimme tapahtuneesta paikalla olleen kaverini kanssa ja voi olla, että hän ei sanonut, että koko homma on syytäni – mitäs olen sellainen flirttailija. Omassa päässäni kuitenkin kaikki oli oma vikani. Pitäisi ymmärtää antaa, kun kerran antaa ymmärtää.

En edes halua yrittää tehdä listaa kaikista niistä tuntemattomista tai vain vähän tutuista, jotka eivät ole ymmärtäneet sanan ”ei” merkitystä. Kerran jouduin lähtemään omasta kodistani pakoon, kun viesti: ”nyt sun on aika lähteä” ei mennyt perille (kiitti Tinni yösijasta!). Jälleen koin, että oma syyni, mitäs raahasin tyypin Doriksesta kotiini.

Oikeastaan pahinta on kuitenkin se, kun joku, jota on pitänyt ystävänään, hyvänä tyyppinä ja kaverina, pitää itsestäänselvyytenä, että hänellä on myös muita oikeuksia. Kyllä, olin ollut häneen pihkassa nuorempana ja kyllä, meidän välillä oli ollut tiettyä kipinää. Jossain mielessä ymmärrän jopa vonkaamisen, kun vaimo on koko kesän työhommien takia poissa (vaimoa kyllä kävi vähän sääli).

Mutta oikeasti siis. Sitä en voi mitenkään tajuta, että hän, silloin kaverikseni laskemani ihminen, ei usko, kun sanon ei. Ei ymmärrä eikä kuule eikä halua kuulla. Tälläkin kertaa jouduin käyttämään väkivaltaa päästäkseni vapaaksi. Olisi jotenkin tyylikkäämpää, jos voisi kehua tempaisseensa karatepotkun ahdistelijan nivusiin, mutta nytkin tyyppi sai muistoksi hampaanjäljet käsivarteensa.

Tuosta tapahtumasta en ole kertonut kellekään. Tunnen itseni syylliseksi, koska olen flirttaillut, ja hirveää häpeää, koska näin kävi. Kysymyksessä on mies, joka on lähes koko ystäväpiirini tuttu ja tuntuu, että jos kertoisin jollekin, vastaus olisi tyyliin, että sitä saa mitä tilaa. Mitäs menit flirttailemaan ja ihan oikein sulle.

Ainoa laiha lohdutukseni on, että tyypin vaimo ei kuulu läheiseen ystäväpiiriini, joten hänen vuokseen ei tarvitse potea huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä kuin vähän näin etänä.

Sitä vain ihmettelen, että miten voi olla näin? Miksi se olen minä, joka kannan syyllisyyttä ja häpeää, vaikka se olin juurikin minä, joka tein kirjaimellisesti kaikkeni, että mitään pahempaa ei olisi tapahtunut?

On sitten niitäkin tilanteita, kun olen bileillan jälkeen saanut autokyydin kotiin minulle aikaisemmin tuntemattomilta miehiltä. En koe häirintänä sitä, kun kuski on kysynyt josko pääsisi saatille, kun ein jälkeen asia on sillä selvä. Sitäkin kammottavampia ovat ne kerrat, kun olen ajatellut olevani varovainen, vastuuntuntoinen aikuinen ja ottanut taksin, mutta perillä kuski ei mitenkään voi hyväksyä, että haluan maksaa matkani ihan rahalla – en palveluksilla.

Voisin vielä kertoa siitä, miten se yksi itsensäpaljastelija lähtikin Kirkkopuistossa perääni (yleensä kun vain vilauttelevat) tai siitä, miten entinen pomoni huvitteli esittämällä lähes päivittäin erilaisia, hyvin eksplisiittisiä arveluita siitä, miltä seksielämäni näyttää, mutta antaa nyt olla.

En ajattele edelleenkään, että kaikki miehet olisivat tässä suhteessa samanlaisia ja syyllisiä. Sen sijaan jokainen edellisiin tekoihin syyllistynyt on mies. Kaikkien ziljoonien #MeToo -tarinoiden takana on mies. Siitä ei pääse mihinkään.

Toivottavasti tämä kollektiivinen kissan nostaminen pöydälle, asioiden tekeminen näkyväksi, on konkreettinen askel rakenteelliseen muutokseen. Muutokseen, jonka jälkeen se, miten street smart tyttö tai nainen on, ei tarkoittaisi samaa kuin kuinka hyvin hän osaa ottaa vastaan ja välttää seksuaalista ahdistelua ja häirintää.

Että #MeToo olisi surullinen ja ei-toivottu poikkeus, #NotMe standardi.