Miten selvisin avioerosta ja löysin itseni? #minutitsenikanssa

sunnuntai 22. heinäkuu 2018

Siitä on nyt piirun verran yli yhdeksän vuotta, kun kuulin puhelimessa sanat ”… sä kun oot tollanen, en näe muuta vaihtoehtoa kuin avioero”. Yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen sanat toimivat kuin neutronipommi: materia jäi ennalleen, mutta tappoi kaiken elollisen. Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Prisman kanssa.

Tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun tietoisesti tunnustan – tai edes puhun – avioerostani täällä blogissa. Sormukseni otin pois vasemmasta nimettömästäni heti neutronipommipuhelun jälkeen, mutta vaikka siihen aikaan julkaisin asukuvia useamman kerran viikossa, en ottanut itse asiaa puheeksi. Meni varmaan kuukausi tai kaksi ennenkuin sain asupostaukseen kommentin: ”Minttu, missä sun sormukset on?” Vastaukseksi jätin vain pelkän hymiön.

Tuntui aivan liian kauhealta sanoa ääneen, että olen eronnut. Että ihminen, joka oli paras kaverini ja peruskallioni, oli päättänyt, ettei halua jatkaa elämäänsä kanssani.

Vaikka edelleenkin tuntuu pahalta tunnustaa elämäni suurin epäonnistuminen ja pettymys, on siviilisäätyni ollut viime vuosina täällä blogissakin päivänselvä. Sen verran tiuhaan olen sinkkuuttani vatvonut ja pohtinut. Olen etsinyt itseäni, säätänyt elämänvalintojani, pohtinut uusia polkuja ja miettinyt minuuttani täällä teidän kanssa.

Olin hädin tuskin parikymppinen, kun aloin oleen ex-mieheni, Karkin ja Peetun isän kanssa. Hänen päättäessä, että haluaakin jatkaa elämäänsä toisaalla ilman minua, olin hyvän matkaa päälle neljäkymmentä. Yli parikymmentä vuotta parisuhteessa muokkaa väistämättä. Olin kasvanut aikuiseksi yhden ihmisen kanssa – enkä oikein tietänyt kuka olin ilman häntä.

Tapasimme pari-kolme kertaa ensimmäisen erovuoden aikana lähinnä käytännön asioihin, tavaroihin ja posteihin liittyen. Muistan, että oli suorastaan kiehtovaa nähdä, miten euforisen onnellinen lasteni isä oli. Energiselle tyylilleen uskollisena hän tsemppasi minuakin: ”Nyt sullakin on todella mahdollisuus tulla omaksi itseksesi!”

Olin niin häkeltynyt ja ymmälläni, etten tajunnut edes suuttua.

Minulla ei ollut harmainta hajua siitä, kuka se ”minä”, joksi minun oli tarkoitus tulla, oli.

Kymmeniä tunteja terapiaa parissakin eri vaiheessa sekä tuhansia ja taas tuhansia tunteja asioiden vatvomista uudestaan ja uudestaan yhdessä tukiverkkoni kanssa auttoivat pääsemään jaloilleen. (Ystävät <3 – tiedätte kyllä keitä olette – en olisi ikinä selvinnyt ilman teitä!! <3). Puhumisen merkitystä ei voi vähätellä. Vasta, kun olin kelannut tapahtunutta edestakaisin ziljoona kertaa, alkoi tuntua siltä, että olen pikkuhiljaa valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen.

Kuka minä olen? oli kysymys, johon aloin etsiä vastausta heti, kun eroilmoituksen aiheuttama ensimmäinen shokki alkoi tasaantua. Ihan aluksi kuulin koko ajan hänen äänensä korvissani ja vaikka yritin olla oma itseni, tajusin edelleen yrittäväni miellyttää henkilöä, joka ei enää kuulunut elämääni. Onneksi sain vinkin, että ihan yksinkertaisesti palaisin mielessäni taaksepäin aikaan ennen avioliittoani, aikaan ennen suhdetta exän kanssa, ja miettisin, mistä tykkäsin silloin. Aloin tehdä niitä asioita ja löysin takaisin lukemisen, akvarellien maalaamisen ja korujen värkkäämisen.

Ensin kaikki tuo tuntui vähän hullulta, teennäiseltäkin, mutta vähitellen olen löytänyt tekemisen ilon, luomisen ja mikä parasta – huomaan, että samasta lähteestä löytyy inspiraatiota vaikka mihin!

Kauneus lähtee sisältä, sanotaan. Tavallaan olen samaa mieltä, tavattoman epäystävällinen ja ilkeä ihminen ei näytä koskaan yhtä kauniilta kuin ystävällinen ja iloinen tyyppi. Toisaalta itse en ole koskaan saanut yhtä paljon kehuja ulkonäöstäni kuin silloin, kun voin kaikkein huonoiten.

Osaan nauraa vaikka syrän märkänis. Ja varsinkin, kun en ensin edes halunnut hyväksyä, että mitään avioeroa olisi olemassakaan, vain tavallista pahempi töyssy pitkässä parisuhteessa, en halunnut, että pisaraakaan kokemastani mustasta masennuksesta, pelosta ja silkasta kauhusta näkyisi kenellekään ulkopuoliselle.

Olin niin pahassa jamassa, että en oikein pystynyt syömään. Ruoka juuttui kurkkuun, kun yritin niellä ja pahimmillaan tuli ylös samaa tietä. Peetu laittoi uskollisesti joka päivä ihanaa ruokaa ja tein kaikkeni, että olisin saanut alas edes hiukan. En tuntenut lainkaan nälkää ja laihduin yli 20 kiloa muutamassa kuukaudessa.

Inhosin itseäni, mutta maailmalta satoi kehuja.

Vähitellen vaaka heilahti toiseen suuntaan, kehut harvenivat, mutta itse aloin tuntea oloni taas omaksi itsekseni.

Tämän Prisman kampanjan sanoma ”Muoti kuuluu kaikille” ja ”Minut itseni kanssa” osuu täydellisesti yksiin oman ajattelumaailmani kanssa. Ei ole mitään yhtä kokoa tai yhtä ikää, jolloin saisi tai voisi käyttää jotain tiettyä tyyliä tai trendiä. Toisaalta myös vierastan tosi paljon ajatusta, että vaatteet pitäisi ostaa jostain tietystä osoitteesta, jotta ne olisivat tarpeeksi ”hienoja”.

Silloin, kun asuttiin vielä Suomessa, käytiin perheen kanssa usein Prismassa ostoksilla, mutta sen jälkeen ymmärrettävästi aika harvoin. Olikin aikamoinen yllätys, että sieltä löytyy vaateosastolta nykyään kaikkia kivoja merkkejä, kuten esmes Nokian Neulomo, jonka mekossa ja tunikassa patsastelen näissä postauksen kuvissa.

Se, mitä tässä omalla selviytymistarinallani haluan sanoa, on se, että koskaan ei kannata menettää toivoa. Tunnelin päässä on valoa, vaikka siltä ei todellakaan tuntuisi. Itsestä huolehtiminen voi tuntua turhalta ja mitättömältä, mutta kannattaa aloittaa pienin askelin, olla armollinen ja onnitella itseään jokaisesta hyvästä ja positiivisesta asiasta.

Apua kannattaa myös hakea herkästi. Ei ole mikään häpeä, että aina ei jaksa yksin eikä osaa selvittää kaikkea itse. Siksi meillä on ne kaikki asiantuntijat ja ammattilaiset!

Selviytyminen ja itsensä löytäminen ei välttämättä ole mikään yksinkertainen ja suoraviivainen prosessi. Itsellänikin on ollut välillä reilua takapakkia, vaikka jo luulin osaavani pitää huolta itsestäni. Nyt onneksi vihdoinkin tiedän paremmin ja osaan pitää varani. Vaikka toivonkin, että en elä loppuelämääni ilman parisuhdetta, en enää milloinkaan suostu asettumaan jonkun toisen määrittelemään lokeroon. Kukaan ei voi sanella, miten minun tulisi elää, millainen minun tulisi olla tai miten pukeutua, jotta olisin kyllin hyvä.

Kaikkien elämän tärkein ihmissuhde on suhde omaan itseen. Jos se on kunnossa, kaikki on helpompaa, arkipäiväkin useimmiten kivaa, eikä yksinäisyys jäydä sisuskaluja, vaikka aina ei olisikaan seuraa. Suhteet toisiin ihmisiin, mahdolliseen kumppaniin, perheenjäseniin ja ystäviin sujuvat mutkattomammin, kun on minut itsensä kanssa. Silloin ei tarvitse hakea hyväksyntää keinolla millä hyvänsä, odottaa toisen täyttävän tarpeitaan tai työntää syytä omasta huonosta tuulesta tai pahasta mielestä jonkun toisen niskoille.

Kun on minut itsensä kanssa voi ihan levollisesti todeta, että se, mitä mieltä ihmiset ovat minusta, on heidän oma asiansa eikä se kuulu minulle.

Mekko ja tunika – Nokian Neulomo, saatu tämän yhteistyön myötä.