Thanksgiving

torstai 28. marraskuu 2013

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En oikeastaan tiedä lainkaan, miksi osassa läntistä maailmaa vietetään juhlapäivää nimeltä Thanksgiving Day. Koko sivistykseni aiheesta on peräisin epälukuisista amerikkalaisleffoista ja -sarjoista ja niiden perusteella kyseessä on angstia, mähkimisähkyä, sukulaisriitoja ja krapulaa aiheuttava juhlapyhä. Elikkä sikäli ei mitään erityistä.

Tänään päivällä yksi kaverini laittoi facebookin statukseensa pitkän litanian asioista, joista hän on kiitollinen juuri nyt. Tärkeimpänä perhe ja ystävät, yllättävimpänä vahvemmaksi ihmiseksi kasvua edesauttaneet viholliset. En tiedä, onko Thanksgiving Dayn ideana jakaa kiitoksia, mutta tuo status on pyörinyt koko päivän takaraivossa ja mietityttänyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Miksi kiitollisuus on välillä (lue: useimmiten) niin vaikeaa? Jotenkin niin paljon helpompi jumittaa tavoitteellisuudessa, haaveissa ja pyrkimisessä. Eikä edes välttämättä missään negatiivisessa mielessä. Kiitollisuus on staattinen tunne, vaikka kohde tietty saattaa muuttua – tai toivottavasti niitä vain tulee lisää. Silti se antaa ihmeellisen tunteen jonkin saavuttamisesta erityisesti silloin, kun ymmärtää pysähtyä olemaan kiitollinen jostain, joka juuri sillä hetkellä on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen siis tänään – Thanksgiving Dayn kiitollisuustunnelmissa – miettinyt asoita, joista olen kiitollinen juuri nyt. Listalle päätyi ihan ensimmäisenä upeat, lahjakkaat, fiksut, avarakatseiset, älykkäät ja suvaitsevaiset tyttäreni Karkki ja Peetu. Välillä on ihan uskomatonta ajatella, että noin mahtavat nuoret naiset on minun lapsiani! Perhe muutenkin on itselleni kaikkein tärkein asia maailmassa, äiti ja te muutamat ”siskoni” etunenässä. Ja olen kyllä tosi kiitollinen myös siitä, että some on elvyttänyt kontaktin vuosikausia hukassa olleisiin äidin puoleisiin serkkuihini.

Olen myös kiitollinen kauniista kodistamme (enkä juuri nyt kiukuttele siitä, että kukaan ei ole siivonnut tai tiskannut) ja siitä, että elämä päätti, että jäämme tyttöjen kanssa tänne Tukholmaan.

Oikeastaan olen ylipäätään erityisen kiitollinen siitä, että elämä on tehnyt puolestani pääosin varsin kivoja ja hyviksi osoittautuneita päätöksiä silloin, kun en itse ole ollut päätöksenteosta kiinnostunut tai siihen kykeneväinen…

Olen myös kiitollinen siitä, että Peetun studentskiva:an ompelemani Pettson & Findus -shortsit eivät jääneet vain yhden illan huviksi, vaan neito on käyttänyt niitä ihan ahkerasti sekä henkselien kanssa että ilman.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • shortsit, Mintun ompelimosta
  • paita, Forever21
  • kengät, Dr Martens (Mintun)
  • villakangastakki, merkki edelleen Mintulle mysteeri :D

 


Kaikki menee putkeen?

torstai 21. marraskuu 2013

Kai te olette kaikki kuulleet, että elämää ja etenkin työuraa tulisi suunnitella? Ilman tavoitteellisuutta ja selkeitä päämääriä sitä vain ajautuu ajelehtimaan sinne tänne – ja riski, että koko elämä hukkuu johonkin haahuiluun, kasvaa olennaisesti.

Meillä on aina puhuttu paljon elämänvalinnoista ja siitä, minne kukin haluaisi olla menossa. Ja khyyllä kai sieltä jonkin pläänin tapainen saattaa hahmottua Mintullakin – ainakin sitten jälkikäteen. Täytyy kyllä tunnustaa, että välillä poden melkoisen huonoa omatuntoa siitä, että olen tällainen tuuliviirihippi. En mitenkään vailla suunnitelmia, mutta niiden toteutumisprosentti on kyllä ihan hävettävän alhainen. Ei niin, että se itseäni mitenkään häiritsisi – päinvastoin – kivaa on ollut, ainakin pääosin, tässä elämän vuoristoradassa, mutta aika surkea esimerkki taidan kyllä olla…

Life plans

 

Joillekin elämän suunnitteleminen ja selkeä tavoitteellisuus tuntuu toimivan mainiosti. Ehkä teen jotain väärin? Nyt juuri äkkiseltään en kykene muistamaan ainoatakaan merkittävää asiaa (opintojen lisäksi) elämässäni, joka olisi toteutunut tai johon olisin päätynyt tavoitteen asettamisen jälkeen. No okei, opinnot – ne kaikki kolme lukion jälkeen läpikäymääni – ovat toki olleet tärkeitä juttuja ja niihin en ole vain ajautunut, vaan oikeasti kieli vyön alla ensin hakenut ja sitten tehnyt hikipäässä duunia, että olisin valmistunut.

Osaan kyllä pienemmissä asioissa ajatella tavoitteellisesti ja edetäkin mitenkuten suunnitelmallisesti. Jotenkin kuitenkin big picture on vaikeampi hahmottaa. Olisi jotenkin hienoa, että olisi vaikka sellainen haave, että haluaisi surffiopeksi tropiikkiin tai keramiikkamummoksi Gotlantiin tai perustaa luomutilan tai omistaa elämänsä huono-osaisten lasten auttamiselle. Ja sitten tekisi kaikkensa, että pääsisi kohti tuota tavoitetta. Olo tuntuu aika mitättömältä, kun suurin haave on se, että vois tässä mukavasti elellä ja ehkä keväämmällä käydä Karkin ja Peetun kanssa jossain reissussa.

Tuntuu, että kaikilla fiksuilla ihmisillä on joku agenda, mitä he haluavat elämässään saavuttaa. Haluan olla fiksu ihminen, mutta mission löytäminen vaikuttaa haasteelliselta. En mitenkään (välttämättä) haluaa muuttaa maailmaa, jäädä historiankirjoihin tai edes kirjoittaa sitä kuolematonta romaania, mutta jotenkin tuntuu, että ihan oikeasti pitäisi lopettaa ”päätyminen” asiasta ja elämänvaiheesta toiseen ja oikeasti tehdä asialle jotain.

Vai onko se täysin mahdotonta?

Kuva: Doghousediaries


Tarpeeksi unta?

tiistai 24. syyskuu 2013

Montakohan tuntia sitä pitäisi joka yö nukkua, että heräisi aamulla virkeänä töihin?

Tänään aamulla taisin tehdä oman enkkani: sain nostettua pään tyynystä tasan 54 minuuttia sen jälkeen, kun herätyskello soi ensimmäisen kerran. Koko viime viikon ja tämän alkuviikon olen ollut myöhässä toimistolla. Tai onhan meillä liukuva työaika, että sinänsä en ole ollut varsinaisesti oikeasti myöhässä, mutta kun tyyliini kuuluu olla ajoissa. Inhoan olla yksi niistä, jotka kapuilevat vasta ysin pintaan konttorin rappusia.

Yritän mennä ajoissa nukkumaan. Olen saanut aika hyvin kuriin kakaramaisen tapani vetkutella iltapesulle menoa, josta kirjoitin edellisessä unipostauksessani. Siitä huolimatta olen aamulla herätyskellon soidessa – tai siis paremminkin ryhtyessä sirkuttamaan (olenhan onnellinen Wake Up Light -herätyslaitteen omistaja!) edelleen aivan dead ja torkutusminuutteja kertyy joka aamu vartista melkein tuntiin.

Uni 1

Olen lukenut erinäisiä tutkimuksia ja tilastoja, joiden mukaan terveen aikuisen pitäisi pärjätä mainiosti noin kuuden tunnin yöunilla. Voiko tuo pitää paikkansa? Itse tsemppailen työviikot 7 – 7,5 tunnin unilla ja viikonloppuisin menee kevyesti vielä tunti, puolitoista tuohon päälle. Tiedän, että jotkut puhuvat myös sellaisesta kummallisesta ilmiöstä kuin liika nukkuminen. Eli että tulee outo ja huono olo siksi, että yöunet venähtävät liian pitkiksi.

Jotenkin kuitenkin vaikea uskoa, että olisin kroonisesti (arki)aamuisin aivan vetämättömissä siitä syystä, että nukun liikaa. Vai?

Uni 2

Unen puutteen sanotaan aiheuttavan mm. korkeaa verenpainetta, lihavuutta ja pahentavan stressin oireita. Pitkittynyt stressi puolestaan aiheuttaa vuorenvarmasti kaikkea mahdollista pahaa kuivista kynsinauhoista syöpään. Tämä siis sen lisäksi, että liian vähäinen unensaanti piirtää mustat rinkulat pussiksi pöhöttyneiden silmien alle ja rypistää ihon.

Riittävä uni

  1. pitää sydän- ja verisuonitaudit loitolla
  2. vähentää stessiä
  3. vähentää tulehdusperäisiä sairauksia
  4. parantaa muistia
  5. auttaa painonhallinnassa
  6. edistää solujen uudistumista (paremmin kuin mitkään super-anti-ageing-seerumit)
  7. helpottaa ongelmanratkaisua
  8. aiheuttaa tehokkaasti aurinkoisen mielentilan ylläpitoa

(lähteenä ehdottoman tieteellisesti luotettava jokapaikanmeisseli  elikkä google)

Uni 3

Mutta jos kerran aamulla ei pääse mitenkään ylös sängystä, vaikka takana on juuri reilut seitsemän tunnin yöunet, eikä esmes viikonlopulta ole painolastina liian lyhyeksi jääneitä öitä tai muutakaan riekkumista, niin eikö se ole silloin sen merkki, että on saanut liian vähän unta? Vai mistä sen tietää, koska on nukkunut tarpeeksi?

Tämä on nyt niin keskeinen kysymys, että koko henkilökohtainen Onnellisuutta metsästämässä -projektini jumittaa, ennenkuin saan jotain selvyyttä asiaan. Muuten olen mielestäni ihan kunnossa – siis en missään maraton-kunnossa, mutta en mitenkään flunssainen tai sairas tms. Vitamiinejakin syön, eikä tämän kesän jälkeen voi todellakaan valittaa, että ei olisi saanut tankattua tarpeeksi aurinkoa. Onko nyt siis vain niin, että olen taantunut muutenkin kuin kynsilakkamakuni suhteen alakouluikäisen tasolle ja päivittäinen unentarpeeni huitelee siinä yhdeksän tunnin tietämillä?

Ja jos näin on, mistä hiivatista nipistän tarvittavat tunnit?

Kuvat Pinterestistä, eli täältä, täältä ja täältä


Kiitollisuus

tiistai 17. syyskuu 2013

Tämän tiistain Onnellisuutta metsästämässä -pohdintoihin inspiroi facebookista bongaamani video. Filmi on käsittääkseni alunperin tehty mainokseksi, mutta suosittelen silti lämpimästi katsomaan sen. Siinä on inhimillisyyttä, lämpöä, kohtaloita ja koskettavaa opetusta enemmän kuin liudassa Hollywood-elokuvia yhteensä.

Hyvä palaa takaisin. Aina.

 


Kos kutsuu !!

tiistai 20. elokuu 2013

Ette ikinä arvaa, mitä menin tekemään!?

Kyllästyin nysväilyyn ja sitten-kun -ajatteluun ja siihen, että pitäis olla jotenkin hirmu omaperäinen ja viilee ja sitten ajattelin, että teenpä jotain ihan älyttömän älytöntä, mahtavaa, hurjaa ja laimeeta. Nyt kaikki varmaan ajattelee, että olen vähintäänkin pestautunut parrakkaaksi naiseksi kiertävään sirkukseen – tai jotain muuta kertakaikkiaan ihmeellistä. No maailman mittakaavassa se ei varmasti ole mikään häkellyttävä asia, mutta itselleni kuitenkin iso juttu on se, että varasin itselleni viikon reissun, äkkilähdön, charterin Kreikkaan Kosin saarelle!!

Kos 1

Kyllä, tiedetään, että charterin varaaminen on aika laimeaa. Muistaakseni en ole sitten sen jälkeen käynyt pakettimatkalla, kun viisitoistaveenä lakkasin matkustamasta äiskän ja iskän kanssa. Tai ei, saattaa olla, että joku matka tehtiin ihan matkanjärjestäjän ehdoilla silloin, kun Karkki oli pieni – ja Peetu vasta suunnitelmissa. Sen jälkeen matkat on rakennettu itse, lennoista kuljetuksiin, majoitusvarauksista elämysretkiin.

Nyt en vaan jaksanut. Vitsi miten helpolta tuntui vaan klikata yhtä ostonappulaa – ja siinä oli sitten lennot ja majoitukset samassa paketissa. Olin niin kertakaikkiaan nössö, että ostin samaan syssyyn myös Fritidsresoreitten tarjoamat lentokenttäkuljetukset. Haha!

Kos 2

Jos charterin varaaminen onkin aikas nynnyilyä, itse reissuun lähteminen onkin sitäkin jännittävämpää. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa lähdössä reissuun ihan ypönä!! IIIKS!

Ja jälleen tiedetään, että on olemassa naisia, jotka matkaavat maailman ääriä ympäriinsä keskenänsä ilman pelon häivää. Minttu on kuitenkin viettänyt koko matkustavaisen ikänsä erilaisten laumojen, perheen, kaveripiirin, työkavereitten tai jonkun miehenpuolikkaan kanssa. Varsinaisesta matkalla yksin olemisesta ei ole juurikaan kokemusta. Tai siis ei ollenkaan.

Kos 3

Tuossa kuvassa on mahtavan upea hotellini Kos Bay!

Matkakohteen valintaan vaikutti muutama asia. Ensinnäkin lähtöpäivän piti osua välille 30.8. – 1.9. Näin ehdin mellastamaan muotiviikon viimeisimmätkin kekkerit ja palaan kuitenkin kotiin Svennelään ajoissa ennen töiden alkua. Toisekseen hintakattoni oli todella alhaalla – eli suomeksi: hain mahdollisimman edullista äkkilähtöä.

Kos 4

Henkisistä ja ideologisista syistä karsin Turkkiin suuntautuvat matkat heti pois ja lähestulkoon samoista syistä kaikki kohteet/hotellit, joiden kuvauksessa viitattiin jotenkin lapsiystävällisyyteen tai perhelomajuttuihin. Myöskään mitkään kaukana kaikesta muusta kuin toisista hotelleista sijaitsevat resortit eivät tuleet kysymykseen – vaikka aivan mielettömän näköisten rantojen läheisyydessä useimmat niistä vaikuttivatkin sijaitsevan. Mitä ihmettä minä siellä yksinäni tekisin? Katselisin, kun pariskunnat pitävät toisiaan romanttisesti kädestä ja unohtuvat tuijottelemaan toisiaan silmiin?

Kos 5

Kos vaikutti mielestäni heti tosi kivalta. Vähän kylämeininkiä, kivoja tavernoja ja silleen, mukavan ja siistin näköinen satama-alue (hotellini sijaitsee aivan huvilaivasataman vieressä), helposti pyöräiltävä hyvin hoidettu rantabulevardi ja useampikin kaunis ranta sopivan fillarimatkan päässä.

Vasta jälkeenpäin sain kuulla, että Kos on varsinainen teinipentujen bile-saari. Oh well. Nyt ainakin tuntuu siltä, että mielummin sitä, kuin aivan tyhjää kuollutta eläkeläismeininkiä… Katotaan sitten, mitä mieltä olen takaisin tullessa!

Kos 6

Vähän kyllä itseänikin ihmetyttää, miksi tämä reissu nyt niin kovasti tuntuu jännittävän. Olen nyt kuitenkin matkannut ihan paljonkin yksin. Siis lentänyt työmatkoja, ollut paikoissa ja maissa, joissa en hallitse paikallista kieltä, joutunut selvittämään asioita erilaisissa kulttureissa etsetera. Totuus on se, että ei ne käytännön asiat todellakaan jännitä yhtään. Tiedän aivan mainiosti, että pärjään. Tietäisin pärjääväni vaikka olisin lähdössä huomattavasti kauemmaksi ja huomattavasti eksoottisempaankin paikkaan kuin Kreikan perinteikkäälle pakettimatkasaarelle, jossa paikalliset ovat tottuneet törppöihin turisteihin.

Kos 7

Täytyy tunnustaa, että eniten jännittää, että uskallanko nukkua yksin. Olen helposti niin säikky jopa kotona, että joskus en saa unta, ennenkuin olen käynyt tarkistamassa, että ulko-ovi on lukossa… Toisaalta, äh, kai sitä nyt sentään uskaltaa nukkua? Tokana yönä ainakin??

Toinen asia, mikä jännittää, on se, että pystynkö pitämään hauskaa. Olen niin tottunut siihen, että ilo tulee jakamisesta. Hyvä olo monikertaistuu yhdessä olemisessa. Ajattelenko matkalla koko ajan, että olisinpa jonkun kanssa, vai osaanko nauttia olostani yksin?

Kuvista kiitos: Finnmatkat