Lopulliset heipat koti-kodille

perjantai 17. toukokuu 2019

Miltä tuntuu, kun iso osa omaa historiaa muuttuu hetkessä menneisyydeksi?

Olen vääntänyt ja kääntänyt tätä postausta viime helmikuusta lähtien. Silloin tein sen reissun Tampereelle, jonka toisaalta olin toivonut tulevan, mutta mitä toisaalta en missään nimessä halunnut tehdä.

Äitini sai toisen aivoverenvuodon joulukuun 2016 puolessa välissä. Hetken elättelimme toivoa, että vahva ja sinnikäs mutsini kokisi samanlaisen superkuntoutuksen kuin edellisellä kerralla pari vuotta aikaisemmin. Muutaman kuukauden päästä oli selvää, että tällä kertaa kuntoutustoiveet tulisi asettaa merkittävästi alemmalle tasolle. Äiti tarvitsi ympärivuorokautista hoitoa, eikä kotiin ollut enää paluuta.

Siitä alkoi prosessi, joka oli sekä henkisesti, teknisesti että loppumetreillä sitten ihan fyysisestikin raskas. Voi että, miten jälleen kerran toivoin, että en olisi ainoa lapsi. Ainoa kantamassa vastuuta siitä, että hommat tulee hoidettua, ainoa päättämässä, mikä päätös milloinkin on hyvä ja järkevä.

Ihan aluksi huolenaiheet liittyivät äitiin ja hänen hyvinvointiinsa, mutta kun paikka Koukkuniemen vanhainkodista varmistui ja äidin loppuelämän koti kotoa tuotujen taulujen ja muiden tuttujen juttujen avulla hahmottua, alkoi kapasiteettia riittää tarttua muidenkin asioiden hoitamiseen. Muutama visiitti Koukkuniemeen sekä henkilökunnan kanssa pidetty hoitosuunnitelmapalaveri vakuuttivat, että olimme saaneet varsinaisen jackpotin hoitopaikan suhteen. Niin ihanaa, lämmintä, omistautunutta ja ihmisläheistä huolenpitoa äitini siellä saa, että tämä kaukomailla asuminen tuntuu yhä edelleenkin piirun verran helpommalta kestää.

Kaikenlaista pientä sälää piti hoitaa ensin. Allekirjoittaneen tuntevat tietävät, että minkäänlaisten ”paperihommien” hoitaminen ei todellakaan ole vahvin puoleni (olin mm. ihan vahingossa puolitoistavuotta ilman kotivakuutusta, kun tarkoitus oli vaihtaa edullisempaan vakuutukseen. Hups!), mutta yksi kerrallaan sain lopetettua äidin puhelinliittymän, peruutettua Aamulehden tilauksen (kiitti Tinni, että muistutit!) ja sen sellaista.

Isoin rasti oli kuitenkin päättää, mitä tehdä äidin asunnolle. Omalle lapsuudenkodilleni. Lasteni mummulalle.

Suht nopeasti tajusin onneksi, että itselläni ei riitä kapasiteettia ryhtyä vuokraemännäksi (ks. kohta ”paperihommat”) ja kaikkeen siihen, mitä se pitää sisällään. En myöskään näe missään käsitettävissä olevan ajanjakson päässä tulevaisuudessa sellaista tilannetta, että minä tai joku lapsista haluaisi muuttaa niin pysyvästi Tampereelle, että sen vuoksi olisi järkevää pitää kiinni asunnosta.

Vaihtoehdoksi jäi siis äidin osakkeen myynti.

Myyntiin laittamisesta päättäminen oli lopulta varsin helppoa. Prosessi kuitenkin venyi ja vanui, kun maistraatista piti hakea lupaa jos toistakin. (En moiti maistraattia, ensin taisin hakea ihan väärää lupaa. Ks. kohta ”Minttu ja paperiasiat”). Mutta sitten, kun alkoi tapahtua, homma etenikin kovalla vauhdilla.

Sain erinomaista apua kiinteistövälitystoimisto Bo LKV:ltä (siellä timantti kiinteistövälittäjä Marko Lamu – suosittelen! Ei maksettu tai muuten sovittu mainos), vaikka kaupallisen alan ihmisenä pikkuisen alkoi kieltämättä jo ihmetyttää, kun joka välissä syliin tungettiin goodie-bagiä, missä oli samat hyvälle (lue: kalliille) paperille painetut mainosjulisteet ja magazineksi naamioidut mainoskatalogit – minähän ne sitten kuitenkin lopulta maksan. Kangaskasseista (jäivät käyttöön) löytyi tosin myös Bo LKV -kahvia, joka oli oikein hyvää – vahvaa, maukasta ja suomalaisella karkealla jauhatuksella.

No, toisaalta minä tässä käytän heidän äidin asunnosta ottamia kuvia ilman erillistä lupaa. Haha! Totuus on se, että kuvat ovat mielestäni tosi hienoja ja aivan varmasti korottivat myös lapsuudenkotini kaltaisen remonttikohteen kiinnostavuutta. Kilpaileva kiinteistövälitystoimisto käytti argumenttina, että minulle olisi vain extra-kustannuksia Bo LKV:n palveluksista, kuten stailauksesta kuvia varten ja taiten otetuista kuvista. Remonttikohde mikä remonttikohde he tuumivat. Minä pitkän linjan bloggarina olin kyllä helposti täysin eri mieltä: kuvilla on merkitystä oli esteltävä asia mikä hyvänsä!

Koko asunnonmyyntihommaan siitä, kun annoin kohteen Bo LKV:lle välitettäväksi, siihen, kun kaupat oli sovittu, meni alle kaksi viikkoa.

Joo, voi olla, että olisin saanut paremman hinnan, jos olisin kytännyt useampia ostajia. Voi olla. Mutta tein sen päätöksen, että se mielenrauha, jonka saan sen ansiosta, että tämä iso ja vaikea asia on hoidettu, on niiden muutamien tuhansien eurojen väärti, jotka ehkä nopean päätökseni vuoksi menetin. Vaikka tottakai olen vain ihminen ja välillä tulee mietittyä, että mahdoinkohan toimia ihan järkevästi.

Tähän mennessä kaikki oli sujunut ihan hyvin ja vaikka joku saattaakin olla sitä mieltä, että sössiä kokonainen vuosi prosessiin on ihan älytöntä, allekirjoittaneen paperihommia kammoksuva sielu oli kuitenkin tyytyväinen, että tällainen Iso Asia on nyt järjestyksessä ja hoidettu.

Sitten päästäänkin siihen vaiheeseen, joka nostaa edelleen palan kurkkuun ja jähmettää sormet näppikselle. Asunnon – lapsuudenkotini – tyhjentämiseen.

Olin toki saanut vähän esimakua tulevasta, kun tongin kaapeista äidille Koukkuniemeen vietäviä vaatteita. Virttyneillä vaatepuilla roikkui iholle tulevia muistoja: ala-asteikäisen pikku-Mintun hernekeitonvihreä plyysinen kylpytakki, niinkuin olisin juurikin ripustanut sen sinne, Mallorcan matkalle – sille ensimmäiselle – ommeltu trendikäs kellohame, hyvän ystävän isosiskon ompelema nahkapalalaukku – ensimmäinen käsilaukkuni. Äidin, mummun, vaatekaapin oven tangossa roikkui edelleen se seitkytlukuinen hopeakettupuuhka, jonka coolia baccaramaisuutta ensin himoitsin ja rakastin, sitten varhaisteininä kettutyttönä vihasin ja josta sittemmin tuli Karkin mummulalemppari. Tosin Karkin kohdalla kyse oli enemmän ihanasta pehmolelusta kuin mistään fashion itemista.

Mielikuvissa olin ajatellut, että kun asunnon tyhjennys tulee ajankohtaiseksi, vietän Tampereella viikon, ehkä pidempäänkin, ja setvin tarkalleen kaiken, mitä lapsuudenkodistani löytyy. (Ihan sivuhuomautuksena tähän, muutimme tuohon asuntoon vuonna 1972 – eli pikkuisen oli ehtinyt kertyä sedimenttejä säilytystiloihin). Tavoittena oli, että ehtisin järjestellä tavarat ja menneisyyteni kaikessa rauhassa, valita mukaani haluamani jutut ja harkitusti viedä kierrätykseen kaiken minkään arvoisen. Näin ei sitten tosiaankaan käynyt.

Tunnustan, että ensimmäinen ajatukseni, kun laitoin asunnon myyntiin, oli tosiasiassa edellisen täydellinen vastakohta, että eikun dynamiittia vaan koko helahoidon alle. Mutta samalla hengenvedolla tiesin, että tietenkin haluan säilyttää kotoani moniakin asioita. Osalla tavaroista on vain silkkaa muistoarvoa, useimmilla ihan käytännönläheisesti käyttöarvoa ja osalla jotain sellaista arvoa, jota en oikein osaa määritellä.

Halusin esimerkiksi säästää taulun, joka ei varmasti ole sinänsä arvokas, mutta joka on peräisin äitini lapsuudenkodista, mitä ei enää ollut, kun minä synnyin. Muistoarvoa kai sekin, mutta jotenkin välillistä, koska itselleni se on vain taulu. Merkityksellisen siitä tekee se, että äiti on tuonut sen lapsuudenkodistaan meille. Sekin on pala omaa historiaani, mutta sellainen pala, josta en oikein saa otetta. Äidille tärkeä taulu on tärkeä minulle, koska se oli äidille tärkeä. Tai jotain sinnepäin.

Lopulta tyhjennykseen varattu aika kutistui aivan minimaaliseksi. Tulin Tampereelle maanantaina puolen päivän aikaa Turun aamulautalta ja suunnistin lähes suoraan OP:iin kauppakirjoja kirjoittamaan. Loppuillan vietin lapsuudenkodissani Hallituskadulla.

Tavoitteenai oli, että olisin maanantain aikana ”poiminut talteen” kaiken sen, minkä haluan säilyttää. Käytännössä kello huiteli lähemmäs pikkutunteja, kun yhä yritin saada jotain tolkkua äidin ”tärkeät paperit” -härdelliin. Se vaikutti säntilliseltä, mutta kun lähes kaikki oli arkistoitu samalla huolellisuudella, oli ihan mahdotonta nopeasti selvittää, mikä oikeasti on tärkeää ja mitä on syytä säilyttää.

Että siellä sitten samassa arkistossa oli sekä kauppakirjoja (yhä tärkeitä!) että jo vuosikausia sitten pois myydyn auton vakuutuspapereita ja koko perheen koulutodistuksia alkaen vanhempieni ensimmäisistä alakoulun todistusvihkoista, ei tehnyt hommasta sen paremmin helppoa kuin nopeaakaan. Varsinkin omat todistukset ja opintovihot imaisivat mukaan muistoihin, jolloin etenkin lukioajat pomsahtivat yhtäkkiä käsinkosketeltavan lähelle.

Tiistaina paikalle saapui pelastus- ja apupartio nimeltä lapsuudenystäväni. En kykene mitenkään pukemaan sanoiksi, miten tärkeää oli, että he olivat jakamassa tuon ehkä kaikken haastavimman päiväni ikinä.

Ainoana lapsena olen tottunut siihen, että olen yksin muistojeni kanssa. Yksin selvittämässä menneisyyttä, yksin huolehtimassa asioista, yksin pitämässä kiinni oman historiani varsin ohkoisista säikeistä.

Aloitimme purkaa kaappeja Hallituskadulla heti aamulla ja jo silloin aikaoptimistikin tajusi, että tästä ei tule tulemaan helppoa. Tavaraa oli ihan käsittämättömän paljon, eikä oikeastaan kukaan muu kuin minä voinut tietää millä on merkitystä ja millä ei.

Tuo yllä oleva kuva on vanhasta huoneestani. Olin niin poskettoman ylpeä, että sain ihan oman huoneen, kun 6-vuotiaana muutettiin Hallituskadulle. Halusin laittaa pölyisen ja rumankin kuvan tänne blogiin, sillä se kuvastaa hyvin tunteita, joita koen edelleen. Toisaalta käsinkosketeltavia lapsuusajan ja teini-iän muistoja, miten vaatekaapin puiset hyllyt liukuivat tahmeasti, toisaalta sydäntäsärkevää kaihoa mummun ja vaarin Karkista ja Peetusta mittaamia pituuskasvumerkkejä kaapinoven sisäpuolella.

Pitkään päivään lomittui valtavasti surutyötä. Kaiken keskellä pulpahti keskustelunpätkiä siellä ja täällä, muistoja äidistäni, millaista oli käydä meillä – ja miten älyttömän monet bileet ja jatkot Hallituskadulla vietettiinkään. En voi sanoin kuvailla, miten tärkeää oli kuulla kaikkia muistikuvia ja muistoja varsinkin äidistäni, muistoja, jotka eivät ole sidoksissa minuun. En turhanpäiten kutsu lapsuudenystäväjengiäni siskoiksi – sillä mikäli mitään siskoudesta ymmärrän, juuri sitä he ovat minulle.

Keskiviikkona Hallituskadulle tuli muuttomiehet tyhjentämään kaiken lopun. Se ei todellakaan ollut halpaa lystiä ja pihi-Mintun takaraivossa tietenkin pyörii, että se-ja-sekin juttu nyt sit meni sinne. Oikeasti, rehellisesti ja vilpittömästi olen sitä mieltä, että sain superhyvää palvelua (firman nimi oli jotain tosi epäseksikästä kuten ”pakettiautopalvelu” tms) ja kaikki sujui tosi hienosti.

Arvostan myös suuresti sitä, että muuttomiehet olivat käytetyn tavaran asiantuntijoita. Kyllä he muutamaankin kertaan kyselivät, että haluanko käydä läpi tämän tai tuon, mutta en sitten kuitenkaan tehnyt sitä. Reissulle vuokraamani farmari oli jo aivan totaalisen ääriään myöten täynnä – enkä muutenkaan halunnut tai tuntenut tarvetta ryhtyä hamsteriksi. Olin vilpittömästi iloinen, että kaikki myytäväksi kelpaava päätyi heidän avullaan kierrätykseen.

Tietenkin olen vain ihminen ja näin jälkeenpäin välillä mietin, että voi miksi en sitäkin – ja olinpa hullu, kun senkin annoin mennä. Mutta oikeasti – tavaraa on niin paljon, että edes kaltaiseni ”maljakollakin-on-sielu” -hippi, ei vaan voi säilyttää kaikkea. Ja tiedättekö, mistä oli kaikkein vaikeinta sitten lopulta luopua? Se oli ihan jotain muuta kuin jotkut vanhat Rörstrandin kupit, joiden piti tulla mukaan, mutta jotka sitten vahingosssa päätyivätkin kierrätykseen.

Viimeiset pari tuntia vietin tuijottamalla ulos ikkunoista. Halusin painaa mieleeni näkymän TYK:in koulunkelloon, josta tarkistin kellonajan aina kotona asuessani. Halusin myös painaa mieleen viimeisen muiston sisäpihasta, jossa vietettiin porukalla iltakaudet narua hyppien. Muistin urtsun musailtojen valot (ja mahanpohjan pirinän) ja oman huoneeni ikkunaan määrätietoisesti heitetyt pikkukivet.

Näkymät ikkunoista ulos olivat tietty vuosien aikana muuttuneet hiukan. TYK:in piha saanut muotoja, parkkipaikkoja ja uuden aidan, Mäntykadun puoleiset talot uuden värin pintaansa ja kotipiha näyttävän roskienlajittelukeskuksen. Suurin osa oli kuitenkin juuri niinkuin aina ennenkin. Yhä vieläkin kuristaa kurkkua, kun muistan, miten kirpaisevan tarkasti tiesin katselevani viimeisen kerran noita niin läpikotaisin tuttuja näkymiä.

Viimeisenä kun lähdin, painoin ulko-oven kiinni ja yllätyin, että loksahtavan lukon ääni oli edelleen niin tuttu. Pudotin avaimet postiluukusta ja koitin sisäistää sen, että nyt en enää ikinä voi avata sitä ovea. Nyt se on jonkun muun.

Loppukevennyksenä hiukan Mintun parkkeeraustaidoistaan saamaa rakentavaa palautetta. Kaikenlaista sitä tosiaan löytyy, kun yhden perheen elämää aletaan setviä!


Postikortteja – ja pari havaintoa – Suomesta

sunnuntai 23. heinäkuu 2017

Aika jännä, miten sitä alkaa nähdä asioita eri tavalla, kun on asunut pitkään ulkomailla. Siis tunnen itseni ihan täysin suomalaiseksi eikä kontrasti Suomen ja Ruotsin/Tukholman välillä ole mikään poskettoman suuri. Eroja toki on, mutta hienovaraisemmin havaittavia ja vaikeasti sormella osoitettavia verrattuna perustaltaan täysin toisenlaisiin kulttuureihin.

Olen myös sisäistänyt joidenkin pienten asioiden eroavaisuudet, enkä enää nykyään paukkaa kaupassa kassalle punnitsemattomien hedelmien ja vihannesten kanssa. Liikenteessä on hiukan hankalampaa, mutta aika pian palautuu mieleen, että autoilijat eivät todellakaan pysähdy suojatien eteen, vaan jalankulkijan kuuluu kiltisti odottaa niin kauan, että liikenteeseen tulee riittävä rako.

Suhtaudun pienellä huvittuneisuudella Suomessa asiakaspalvelijoiden keskuudessa ilmenevää piirrettä, että asiakasta ”opetetaan” käyttäytymään oikein käyttämällä piilokettuilevaa ja holhoavaa sävyä. Yleisesti olen kyllä sitä mieltä, että suomalainen asiakaspalvelu on Ruotsin-vuosieni aikana kehittynyt aivan valtavasti ja suurin osa tapaamistani on iloisia, ammattitaitoisia, auttavaisia ja valmiita venymään tehdäkseen asiakkaan tyytyväiseksi.

Harmi vain, että yleisin palvelumuoto tuntuu olevan itsepalvelu. Mielestäni en ole kovin kranttu ja ymmärrän hyvin, että henkilökunnalla on usein paljon parempaakin tekemistä kuin pokkuroida joidenkin randomien asiakkaiden takia. Silti tuntuu ihan älyttömältä, että melkein jokaikisessä kahvilassa ja lounasravintolassa oletetaan, että asiakkaat vievät itse astiansa pois kouluruokalatyyliin.

Jotenkin on ihan  älytöntä, että maksettuaan sellaiset 15 euroa kahvista ja kakkupalasta, sitä pitää vielä alkaa siivota ennen lähtöään. Passiivisagressiiviset ”viethän astiasi pois” -kyltit saavat fikausintoni putoamaan nopeasti lähelle nollaa. Toisaalta minkäs teet, kun kaikkialla on sama meininki…

Loistavista asiakaspalvelijoista pitää ihan erityisesti mainita Suomen taksit! Ai, miten ihanaa, kun joku tulee avaamaan oven, nostaa laukun takakonttiin ja hinnasta ei tarvitse alkaa neuvotella. Näin ei todellakaan ole meillä Tukholmassa.

Vain aniharva taksikuski tuntuu täällä olevan ylpeä ammatistaan ja kiinnostunut tekemään hyvää työtä. Jos nyt matkalaukun kanssa saattaakin saada nostoapua ilman eri pyyntöä, on muuten meininki se, että rahat pois keinolla millä hyvänsä – mieluiten mahdollisimman vähällä vaivalla toki.

Muutenkin Suomessa on mielestäni vielä tosi paljon jäljellä sellaista vanhaa kunnon reili meininki -ajattelua. Toisia ei yritetä vedättää, eikä sitä tarvitse olla mahdollisen huijaamisen varalta koko ajan varpaillaan. Se tuntuu tosi rentouttavalta!

Pieniä kulttuurieroja olen siis havaitsevani entisen ja nykyisen kotimaani välillä. Tosin usein kyllä mietin, että mahtaako erot johtua ennemminkin siitä, että muutin pienenpuoleisesta kaupungista Tampereelta selkeästi suurempaan Tukholmaan.

Aikuisena uuteen maahan muuttaminen on johtanut siihen, että sitä on vähän ulkopuolinen joka paikassa. Vielä 17 Tukholman-vuoden jälkeenkin tunnen, että olen uusi kaupungissa. En esimerkiksi tajua, mistä ihmiset vouhkaavat, kun Slussenia alettiin pistää uuteen uskoon. Tiedän, että se on ollut monille ikäisilleni todella tärkeä paikka heidän nuoruudessaan, mutta itselläni ei ole sellaista suhdetta kaupunkiin.

Toisaalta suomalainen meininki on muuttunut tosi paljon, enkä tunne olevani sisällä siinäkään. Sellaiset pienet asiat kuin esim. Kirkkopuiston muuttuminen Tampereella, korostaa ulkopuolisuuden tunnetta. Ei siellä ole enää niitä keinuja, joissa me Tinnin kanssa aina keinuttiin. Eikä edes niitä, missä keinuttiin Karkin ja Peetun kanssa, kun oltiin mummulassa käymässä.

Kaikki kuvat on ihanalta mökkisaunareissultamme Tinnin kanssa Saarikyliin. Kyllä Suomen luonto vaan on kertakaikkiaan upea!


Tampere NEXT!

perjantai 16. joulukuu 2016

Minttu 16.12. 2016

Onneksi Peetu on tulossa kotiin viettämään joulua jo tänä viikonloppuna. Ehkä se tarkoittaa myös sitä, että saataisiin ikuistettua edes jotkut päivän asut ulkona kunnollisessa päivänvalossa. Vaikka miten yrittäisi taimata sisällä itselaukasijalla otetut kuvaushetket siihen päivän valoisimpaan nanosekuntiin, niin lopputulos on aika pliisu.

Halusin kuitenkin esitellä tämän Tampereen reissun asuni, koska tajusin, että juuri mikään KENZO x H&M -ostoksistani ei ole päässyt vielä blogiin.

Minttu 16.12. 2016

Patologisena kissaeläinfanina ja t-paitojen väärinkäyttäjänä olin aivan superonnellinen, että sain napattua kokoelmiini malliston mustan teepparin. Se on ollut kovassa tehokäytössä heti ostopäivästä lähtien.

Mustapohjainen t-paita on kiitollinen yhdisteltävä. Se sujahtaa helposti jakun alle, printtikuvion tuodessa pikkuisen särmää kokonaisuuteen. Yksinkertaisin rentoiluasu, jonka kuitenkin voin pukea toimistolle, koostuu t-paidan lisäksi mustista farkuista, mustasta basic-neuletakista ja mustista nilkkureista.

Yksi lempparikomboista on kuitenkin tänään alkaneen Tampereen reissun asu. Jostain syystä burgundinpunainen kynähame tuntuu ainakin omaan silmääni matsaavan tosi kivasti t-paidan kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka paidan teksti on periaatteessa kirkkaanpunainen, kirjaimista on myös tummempia sävyjä.

Henkan Divided-nuorisomallistosta hankkimani pitkä, aika ohut, harmaameleerattu neuletakki on sekin ollut yksi tämän sesongin lemppareita.

Nyt on aika irrottautua ruudun äärestä ja jatkaa Tampereen lomaa – eli ihanaa viikonloppua kaikille!!

Minttu 16.12. 2016

  • t-paita, KENZO x H&M
  • hame, H&M
  • neuletakki, H&M
  • laukku, Marc by Marc Jacobs
  • kengät, Acne


Tampereen terkkuja ja vinkkejä pikkuherkkupaloihin

perjantai 12. elokuu 2016

Tampere 2016

Olen vieläkin aivan fiiliksissä viimeviikkoisesta Tampereen reissustani! Miten yhteen, vähän pidennettyyn viikonloppuun ehtikin mahtua niin paljon kaikkea kivaa ja ihanaa. Ystävyys-, ilo-, naisenergia- ja voimaantumisakut tuli ladattua kerralla täyteen. Tottakai on sellainen olo, että miksei tällaista voisi olla useamminkin – tai ehkei nyt sentään juhlia tarvitse olla sen tiuhempaan, mutta yhdessäoloa, läsnäoloa, hyvääoloa ja kaikenlaista muutakin mukavaa oloa.

Ihan kaikkia suunnittelemiani Tampere bucket-listan kohtia en ehtinyt enkä päässyt ruksaamaan. Hyvä niin, onpahan sitten pohjasuunnitelmat valmiina seuraavaa reissua varten. Saunaan ja uimaan järveen kuitenkin pääsin ja äiskää tuli tavattua useammankin kerran. Promenadit Pyynikillä jäi aika viitteellisiksi (onneksi Tinni asuu ihan harjun kupeessa, joten mäntyjen tuoksu kantaa kyllä sinne asti), mustatmakkarat tällä kertaa syömättä ja poken pelaaminenkin tyssäsi siihen, ettei tyhmällä svenneliittymälläni päässyt puhelimella nettiin.

Ensimmäinen ohjelmakohta oli Tinnin tyttöilta-teemalla vietetyt The Syntymäpäivät.

Tampere 2016 2

Juhlakalu ilahdutti vieraita lähettämällä yhteiseen whatsapp-ryhmään vakuuttavan kisakuntoisen kuvan itsestään kaikessa rauhassa vaahdottamassa maitoa cappucinoa varten vain reilua tuntia ennen juhlien alkua. No, kun on tehokas luonteeltaan, niin on. Juhlamekon Tinni kiskaisi päällensä vain varttia ennen ovikellon soimista – ja onnistui tietty näyttämään aivan häkellyttävän hehkeältä!

Synttäri-tyttöiltaan oli kutsuttu Tinnin läheisimmät naisystävät, joista monet tunsivat ainakin osan muusta porukasta. Tuskin kukaan – Tinniä lukuunottamatta tietty – tunsi kuitenkaan kaikkia. Niinpä jokaiselle iskettiin käteen ”aikuisten ystävänikirja” -lappunen, joka sitten myöhemmin ruokapöydässä vaihdettiin vieruskaverin kanssa. Puheiden pitäminen jäi aivan sivuseikaksi, kun kaikki esittelivät naapurinsa koko seurueelle. Vastauksista syntyi kivoja ja erittäin mielenkiintoisia keskusteluja samalla, kun sai oppia tuntemaan uusia fantastisia tyyppejä.

Tampere 2016

Istumajärjestykseen Tinni oli keksinyt aivan mahtavan idean. Tervetuliasmaljoihin oli kiinnitetty ihanat pienet akvarellit, joiden perusteella löytyi oma paikka pöydästä. Kätevä tapa ”sekoittaa” tällainen pienempi juhlaseurue niin, ettei kaikki päädy istumaan vain sen parhaiten tuntemansa kaverin viereen. Puhumattakaan siitä, miten kivalta lasit näyttivät pienten taideteostensa kanssa.

Tampere 2016 5 Tampere 2016

Samppanjan seuraksi tarjolla oli kaikenlaisia herkullisia pieniä paloja. Kaikki räätälöity sopimaan Tinnin itse Ranskasta tuottaman juhlajuoman makuun. Sievien herkkujen väkertämiseen meni oma aikansa, mutta yllättävän nopeasti saimme kuitenkin viisi erilaista cocktail-palaa tehtyä. Ihan tarkkoja ohjeita ei ole tiedossani, mutta suunnilleen näin se meni:

Tampere 2016 7

  • Mozzarella-kirsikkatomaattiveneet: kirsikkatomaatti ja kuutioitu puhvelimozzarella keihästetään ison basilikalehden kanssa veneeksi. Voidaan maustaa pisaralla hyvää oliiviöljyä.
  • Lohinapit: ruisnappien täytteenä kylmäsavulohta pieneksi pilkottuna ja sekoitettuna creme fraicheen. Mausteeksi tilliä, suolaa ja ruohosipulia.
  • Piparjuuri-savupororullat: piparjuurituorejuustoon sekoitettaan pieneksi pilkottua savuporoleikettä. Seos levitetään pienelle tortillalätylle, rullataan tiukasti pötkyläksi, annetaan vetäytyä kelmuun käärittynä jääkaapissa parisen tuntia ja leikataan kivoiksi siivuiksi ennen tarjoilua.
  • Bresaola-nyytit: pieni nektariinin lohko kääritään bresaolaan ja keihästetään tikulla. (EDIT: taisikin olla serranokinkkua noissa nyyteissä, mutta Tinnin mukaan bresaola olisi käynyt yhtä hyvin..)
  • Feta-melonitikut: fetajuusto ja vesimeloni kuutioidaan tasasuuriksi kuutioiksi. Jokaiseen tikkuun yksi kuutio kumpaakin.

Tampere 2016 8

Ihana ilta! Onnea ja kiitos Tinni vielä kerran!!

Seuraavana päivänä juhlat jatkuivat hiukan Tampereen ulkopuolella Saarikylissä. Mukana oli vain meidän oma jengi, läheisimmät kaverit. Tällä kertaa juhlittavana oli seuraava The Syntymäpäiväsankari, Uke.

Tampere 2016 9

Tosi fiksun näköistä, kun yritämme porukalla sihtailla selfie-tikkua niin, että kaikki mahtuisivat samaan kuvaan! Haha!!

Alunperin tarkoitus oli tehdä luontoretki kävellen, mutta sitten päätimmekin, että lämpöinen, mutta hiukan epävakaa perjantai sopii erinomaisesti pienelle kajakki-haikille. Roine oli aivan täydellisen peilityyni, ilma lyhyen kesäsadekuuron jälkeen raikas ja kevyt hengittää. Me ei-niin-kokeneet melojatkin pysyimme hyvin pystyssä ja elämys oli kaikinpuolin aivan mielettämän upea. Ihmeellinen tunne lipua lähes äänettömästi veden pinnalla. Ymmärrän hyvin niitä, jotka jäävät melomiseen täysin koukkuun.

Tampere 2016 10

Melomisen jälkeen ohjelmassa oli saunomista, uimista, hyvää ruokaa ja vielä parempia juttuja. Ihana ja erilainen tapa viettää synttäreitä! Bonuksena vielä aamu-uinti Roineessa ja mustaviinimarjoja suoraan pensaasta suuhun. Täydellistä!

Takaisin Tampereelle piti kuitenkin suunnata heti aamutoimien jälkeen (olisikohan ollut puoli kahden aikaan iltapäivällä… Haha!), sillä illalla odotti Eppujen 40 vee juhlakonsertti Ratinassa.

Tampere 2016 11

Matkalla Ratinaan kieppasin Pikku Kakkosen puiston kautta. Halusin käydä omin silmin todistamassa poke-huumaa ja intensiiviseltähän tuo touhu siellä näyttää. Ai että, kun korpesi, etten päässyt nettiin ja poke-apajille minäkin!

Tampere 2016 12

Tampereen reissun kruunasi kauan ja hartaasti odotettu konsertti. En ala nyt mitään keikkaraporttia kirjoittamaan, mutta sen vaan sanon, että kyllä oli hieno elämys. Ihana nähdä, että vanhat idolit on vielä kovassa vedossa, kaikki lempparibiisit rullasivat mahtavasti ja sikälimikäli screeniltä välittyviin tunnelmiin on luottaminen, bändillä itselläänkin oli hyvä meininki ja hauskaa lavalla.

Niin paljon muistoja ja tunnelmia Eppuihin liittyy, että moneen kertaan piti kyllä nieleskellä kyyneliä konsertin aikana.

Tampere 2016 13

Eihän se nyt tietty ole ihan samanlainen intiimi kokemus seistä 30 000 muun kanssa Ratinan kentällä kuin joskus muinoin YO-talolla heiluessa. Toisaalta tosi makea tunne, kun kaikki ympärillä laulaa täysiä ”Beibeee, rakastan sua syvästi…”

Kuvat on pääasiassa allekirjoittaneen ottamia, osa kameralla, osa puhelimella. Mukana on kuitenkin myös ystävättärieni otoksia, joten kiitos Tinni, Kaisu, Uke ja Tuike!


Tampere bucket-list

tiistai 02. elokuu 2016

Tampere

Muutaman toimistopäivän jälkeen huomenna olisi taas aika aloittaa pieni lomapyrähdys. Jokakesäinen Tampereen reissuni ajoittautui tänä vuonna vähän myöhempään, tavallisesti yritän käydä kotikonnuilla heti lomakauden alussa. Viikonloppuna odottaa kuitenkin Eppu Normaalin juhlakonsertti Ratinassa, joten elokuiset päivämäärät tuli bookattua jo talvella.

Vajaan viikon kestävän matkani aikataulu on poikkeuksellisen tiivis. Konsertin lisäksi ohjelmassa on syntymävuosisiskojen The Syntymäpäivien juhlistamista, äiskän tapaamista ja sen sellaista. Jotta mitään tärkeää ei pääsisi unohtumaan, päätin kirjoittaa muistilistan kaikesta kotikaupunkikivasta, jonka haluaisin mahduttaa vajaan viikon kestävään reissuuni.

Mintun TAMPERE -bucket list:

  • Mustaamakkaraa Laukontorilla
  • Saunominen (ainakin kerran) ja jos vielä pääsisi järveen uimaan niin ai että!
  • Nähdä Eput livenä (tän pitäisi olla helppo, kun liputkin on jo hankittuna!)
  • Hengittää männyntuoksua Pyynikinharjulla
  • Edelliseen saumattomasti liittyen: legendaariset munkkikahvit Pyynikin näkötornin kahvilassa
  • Pikavisiitti Pikku Kakkosen puistoon (noooh, kyllä – pelaan edelleen!)
  • Uusien aurinkolasien hankinta
  • Äitiä pitää saada halata monta kertaa!
  • Valvoa pikkutunneille mailman parhaiden ystävien kanssa
  • Parantaa maailmaa (ks. edellinen kohta)

.. ja bonuksena:

Unohtuikohan jotain? Todennäköisesti – mutta oikeastaan muulla ei lopulta ole merkitystä kuin sillä, että saa tavata kaikkia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, viettää hetki aikaa yhdessä ja ladata ystävyysakkuja syksyn ja talven varalle!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA