Leipää rakkaudella

tiistai 22. maaliskuu 2016

VAASAN Taika

Olen tunnustanut jo moneen kertaan täällä blogissakin, että en ole mikään kovin rutinoitunut kotikokki. Rakastan kuitenkin hyvää ruokaa ja yksi intohimoni on hyvät voileivät. Välillä tuntuu, että voisin elää pelkillä erilaisin päällystein höystetyillä leivillä! Karkki ja Peetu jakavat voikkarirakkauteni ja siksi onkin ihan mahtavaa, että pääsin mukaan Indiedaysin ja Vaasanin kampanjaan. Testissä ihanan pehmeät ja lempeän makuiset VAASAN Taika TaikaRuis -ruisviipaleet.

Pääsiäinen on juuri tulossa ja sen myötä lennähtävät omat pikkutipuni muutamaksi päiväksi kotiin. Niin ihanaa, että sydän ihan lämpiää! Pääsiäisenä on varmasti taas aikaa hengailla yhdessä aamiaispöydän ympärillä pitkälle aamupäivään, mikä on ehkä parasta, mitä tiedän. Sen kunniaksi kehittelin Karkille ja Peetulle rukiisille VAASAN Taika -viipaleille herkkuleivät, jossa päällysteenä on kaikki lempparit koottuna.

VAASAN Taika

Pohjalle muusattua avokadoa maustettuna tilkalla sitruunanmehua, suolaa ja pippuria. Höysteeksi maukkaita pikkutomaatteja, basilikasilppua ja tujaus balsamicoa. Kaiken kruunuksi hiukan emmental-juustoa. Kunnon suomalainen emmental on parasta, meidän kaikkien suurta herkkua! Makujen kautta sitä saa hoidettua jopa välillä nostalgiseksi äityvää koti-ikävää! Onneksi Suomi-emmentalia löytyy melkein aina meidän lähikaupasta.

VAASAN Taika -ruisviipaleet on maidottomia ja runsaskuituisia. Lisäksi ne sopii aivan ihanasti miedon makunsa ansiosta monenlaisiin voileipäkokonaisuuksiin.

VAASAN Taika

Kampanjaan kuuluu myös ihan tosi mahtava kilpailu! Se menee näin:

Julkaise Instagramissa oma leipäkuvasi, miten sinä muistaisit rakkaitasi herkullisella leivällä. @Vaasan_leipomot arpoo Instagram-tilillään 2 voittajaa joka viikon perjantai ja voittajat palkitaan herkullisin eväskorein. Instagram-kuvat tulee merkata hashtagein #sanoseleivällä #jyväntaikaa ja @vaasan_leipomot. Kilpailun palkintona on todella runsaita eväskoreja (arvo n. 40e)!

Nyt vain miettimään, miten leipä voi olla arjen juhlaa ja miten voi ilahduttaa rakkaimpiaan. Ja leivästä sitten tietenkin kuva Instagramiin, niin voitto voi olla jo tänä perjantaina sinun! (Harmi, että itse ei voi osallistua…)


Turkoosilla kevätfiilistä kotiin

maanantai 21. maaliskuu 2016

Turkoosi

Ihan ensimmäiseksi suurkiitokset kaikille sekä ainoa lapsi että vaatteiden ikäraja -keskusteluihin osallistuneille! On mulla vaan ihan älyttömän viksua porukkaa lukijoina!

Lisäksi haluan nyt vielä ihan erikseen sanoa (vaikka saman olenkin jo maininnut kommenteissa ja fb:ssä käydyssä keskustelussa), että ainoa lapsi -postaukseni on kirjoitettu subjektiivisesti omasta näkökulmastani, taisinpa olla pikkuisen tuohtunutkin tekstiä näpytellessäni. Jälkeenpäin tajusin, että käytännöllisesti katsoen sivuutin täysin sen, että aika monet perheet ovat tahtomattaan yksilapsisia. Heidän silmin luettuna kirjoitukseni saattaa hyvin tuntua suorastaan loukkaavalta. Pyydän anteeksi – se ei todellakaan ollut tarkoitukseni! Itsekkäästi vain keskityin omaan kokemukseeni ainoana lapsena ja siskosten äitinä.

Ja sitten kevääseen. Tajusin tänään, että on tämän vuoden ensimmäinen päivä, kun päivä on pidempi kuin yö! Me selvittiin taas kerran!! Vaikka keli oli aavistuksen harmaa ja sumuisensateinen, oli ihan selkeästi valoisaa, kun läksin toimistolta kotiin. Aivan uskomattoman ihanaa!

Turkoosi

Päätin ihan poikkeuksellisesti julkaista parit sisustuskuvat, kun innostuin hankkimaan meille vähän väriä. Yleensä mennään ihan luonnonväriskaalassa mustalla ja metallilla höystettynä, mutta nyt päätin, että pienet pisarat henkilökohtaista hyvnvointiväriäni, tukoosia, saavat tulla tuomaan kevätfiilistä kotiin. Aika hurjaa, miten parit kynttilät ja sohvatyynyt muuttavat koko olohuoneen fiilistä! Tai siltä ainakin itsestä tuntuu, kun on niin tottunut siihen, että mahdolliset väriläiskät tulevat korkeintaan pöydälle lojumaan jätetyistä naistenlehdistä.

Ihan pelkästään kevään kunniaksi en värihurjasteluun ryhtynyt. Lauantaina vietettiin ystäväporukan voimin The Syntymäpäiviä täällä meillä. Uhosin aikoinaan, että mitään juhlia en aio järkätä, mutta lopulta olin tosi hurjan tyytyväinen, että päätin kutsua vähän ystäviä kokoon kippistelemään ja kakkua syömään. Lämminhenkiset kotibileet oli juuri se piste i:n päälle ja tarpeellinen siirtymäriitti, että nyt voin hyvillä mielin aloitella seuraavan puolivuosisadan kokemista ja elämistä.

Ainoatakaan kuvaa en juhlissa ottanut. Nämä muutamat sisustuskuvat otettuani laitoin kameran akun lataukseen, että riittäisi sitten potkua koko illaksi, mutta sinne se sitten jäi. Ja joskus niin saa ollakin! Juhlavieraat näppäsivät parit kuvat, jotka riittävät mainiosti muistoksi.

Tosin kakusta olisi kyllä pitänyt saada kuva! Sen verran löytyi aikaoptimistiltakin järkeä päästä, että päätin tilata sen valmiina (pitäähän sitä synttäreillä kaakku olla!) ja päädyin tuttuni Pia Lilenthalin grafiikalla koristeltuun Old? Simply Vintage -ihanuuteen. Innostuin kuvan värimaailmasta niin paljon, että halusin sävyttää kaiken mahdollisen juhlahommelin turkoosin, punaisen ja kullan sävyihin. Että jos joku kaipaa selitystä turkoosihurjastelulle, niin kaikki on syntymäpäiväkakun syytä! Haha!

Turkoosi

Se kyllä täytyy sanoa, että olen kyllä tosi tyytyväinen uusiin väriläiskiini. Ihan tulee energinen olo, kun on kevätväriä ympärillä! Tuollaiset pienet asiat niinkuin nyt kynttilät ja tyynyt, on helppo ja edullinen keino tuoda vähän muutosta kotiin, huomaan. Ja myös iisi muuttaa takaisin, jos alkaa kyllästyttää.


Ikäraja vaatteille – eli ikäkriisi vol. 2

keskiviikko 16. maaliskuu 2016

Eilinen postaukseni jäi kummittelemaan päähäni. Taisin nähdä untakin vauvoista ja pikkulapsista – sisaruksista, joita en saanut ja lapsista, jotka sain. Jotain näihin aiheisiin liittyvää googlailin erilaisilla hakusanayhdistelmillä, ja aivan sattumalta osuin vauva.fi:n keskusteluun, jonka aiheena on – ei enempää eikä vähempää – kuin yours truly ja kuinkahan vanha se mahtaa olla.

Sikäli aavistuksen hupaisaa, että jos alkuaikoina yritinkin himmailla ikävuosiani, olen The Syntymäpäivän lähestyessä ollut ihan täysin avoin asiasta.

vauva 1

Mutta jos nyt ihan totta puhutaan – olen hiukan otettu, että pääsin tähdittämään jopa muutamia kirpeitä kommentteja kerännyttä viestiketjua kuuluisalle bloggareita dissaavalle keskustelusaitille. Silti näköjään olen kuitenkin sen verran kouliintumaton ja pehmeä, että kriisifiilis iski välittömästi, kun näin tuntemattomien pohtivan ikääni ja miten kamalan vanhalta näytän. Varsinkin se yksi, joka oli pitkästä aikaa käynyt blogissa ja totesi, että ennen olin sentään hoikka.

Niin stereotyyppistä kuin se onkin, jotenkin epäreilulta tuntuu myös huomauttelut siitä, miten pukeudun nuorekkaasti, vaikken selkeästi sitä ole. Että joku yhä edelleenkin voi olla sitä mieltä, että vaatteilla on ikämerkintä – se tuntuu todella oudolta, mutta osuu silti.

Ikäkriisi on ehkä ikärasismi-nimisen kolikon kääntöpuoli. En halua, enkä varmaan kyllä osaisikaan, pukeutua ikäiselleni sopivaan tyyliin. Myös nykyiset pyöreämmät muotoni saavat mielummin sopeutua vaatevalintoihini kuin toisin päin.

Lundin yliopiston tutkija Philip Warkander on tehnyt mielenkiintoisia havaintoja tutkiessaan erilaisten vaatteiden mahdollisia ”ikärajoja”. Yhteenveto ja lisätietoja löytyy täältä. Tutkimustulosten näkökulmasta merkittävimmät ikärajat ovat (ja nyt pitää muistaa, että kaikki tutkimukseen osallistuneet olivat ruotsalaisia. Voisin kuvitella, että Suomessa ikärajat olisivat huomattavasti tiukempia):

Lyhyt hame 44,1
Korkokengät 63,3
Revityt farkut 35,1
Kirkkaan väriset tennarit 51,4
Lyhyt toppi 25,5
Pääntieltä antoisa toppi 47,5
Minishortsit 28,7
Paita, jossa on iso printtikuvio 44,4
Bikinit 60,5
Matalavyötäröiset farkut 46,0
Legginsit 53,2
Tiukka mekko 55,7

Täkäläinen perustavaratalo, Åhléns, on tehnyt hauskan videon aiheesta ”Onko vaatteilla ikäraja”. Malleina Sarah 60 v, Angelo 52 v, Michelle 51 v ja Angela 60 v.

Totuuden nimissä – ja kaikille niille, jotka eivät tunne kiinnostusta lukea vauva.fi:n keskustelupalstaa: tuossa hyvin lyhyeksi jääneessä keskustelussa, jossa ikääni, pukeutumistyyliäni ja ylipäätään bloggaamista aikuisena pohditaan, saan kritiikin lisäksi vähintään yhtä paljon tosi kivoja ja kannustavia kommentteja. Aika mielettömän mahtava fiilis, että siellä jossain on tyyppejä, jotka haluavat puolustaa tyyliäni ja blogiani, vaikka todennäköisesti ei olla milloinkaan edes tavattu!


Ainoa lapsi

keskiviikko 16. maaliskuu 2016

Ainoa lapsi

Facebookissa on virinnyt useampikin keskustelu aiheesta ”montako lasta pitäisi hankkia”. Kaiken taustalla on ilmeisesti Suomen telkkarissa näytetty asia-/keskusteluohjelma (en pysty täällä katsomaan edes YLE-areenasta, joten ihan tarkkaan en osaa sanoa), jonka raflaava otsikko on ”Ainoissa lapsissa on tulevaisuus”.

Ihan heti alkuun haluan alleviivata peruselämänfilosofiani, joka menee suunnilleen niin, että kaikenlainen yhteiskunnan tai sosiaalisen paineen kautta tuleva määrääminen ja säätäminen on mielestäni syvältä ja ei moderniin, liberaaliin ja tasa-arvoiseen yhteiskuntaan mitenkään kuuluva piirre. Kaikki tekee just niinkuin itsestä parhaalta tuntuu, jos se toisia loukkaamatta, alistamatta tai muuten vahingoittamatta onnistuu.

Lapsien hankkiminen tai hankkimatta jättäminen, lapsien lukumäärä ja mahdollisten sisarusten välinen ikäero kuuluu samaan kategoriaan mielestäni. Kukin tekee niinkuin itsestä tuntuu hyvältä ja siihen ei pitäisi kenelläkään olla mitään sanomista niin kauan, kun kaikki voi hyvin.

Paitsi että mielestäni lapsia ei hankita. Niitä saadaan, toivotaan tai suunnitellaan, mutta miten kaikki sitten lopulta menee – sen tietää vasta jälkeenpäin. Oli sitten kysymys biologisista tai muilla tavoilla odotetuista ja toivotuista lapsista.

Ainoa lapsi 2

Itse olen ainoa lapsi. Voin kertoa, että harva stereotypia on jaksanut raivostuttaa niin paljon kuin se, että ainoat lapset ovat hemmoteltuja – että he kuulemma saavat aina kaiken, mitä haluavat. Tai että he ovat Heikki Soinin kirjoituksen mukaan yksinäisiä despootteja. Ja ainoat lapset saavat kaiken lisäksi vanhempiensa jakamattoman huomion, mikä nyt tekee heistä vähintäänkin narsisteja.

No, itselläni suurin toive – lapsena ihan ääneen lausuttu ja vielä teininäkin hiljaa mielessä – oli, että saisin sisaruksen. Kysymys ei ollut välttämättä siitä, että olisin kaivannut seuraa tai sisaruksen muodossa tulevaa parasta kaveria. Mutta kuitenkaan en saanut sitä, mitä kaikkein hartaimmin halusin, omaa sisarusta. Se siitä ”saavat kaiken, mitä haluavat” -myytistä..

Ja mitä tuohon huomion keskipisteenä olemiseen tulee – ensinnäkin vanhempani tekivät todella paljon töitä ja jouduin viettämään pitkiä aikoja yksin kotona ja toisekseen sitten, kun lopulta ”pääsin” jakamattoman huomion kohteeksi, olisin tosi mielelläni halunnut, että perheessä olisi ollut joku toinenkin, jonka ansiosta peruskiltin Mintun satunnaiset toilailut olisivat päätyneet omaan mittaluokkaansa. Eli jakamassa sitä kuuluisaa huomiota.

En tiedä johtuuko noista lapsuusajoista vai mistä, mutta en edelleenkään tykkää olla pitkiä aikoja yksin kotona ja huomaan käyttäytyväni ihan samoin kuin 12-vuotiaana, kun pimeä koti tuntuu liian painostavalta (= kaikki mahdolliset valot päälle, telkkari/radio/tai nykyisin spotify päälle ja illallisen/voileipäpinon kanssa omaan sänkyyn peiton alle).

Ainoa lapsi 3

Ihan lapsena toivoin sisarusta kaveriksi. Olisi ollut edes jotain seuraa perheen lomamatkoilla, kesäreissuilla mummulassa ja niinä kaikkina iltoina, kun sekä äiti että isä olivat töissä. Myöhemmin teininä ja jo vähän sitä ennenkin kaverit muuttuivat tärkeiksi, enkä enää tuntenut kroonisesti oloani yksinäiseksi, toivoin, että olisi ollut edes joku toinenkin antamassa perspektiiviä. Joku muukin viemässä huomiota ja käymässä edes osan perusteiniriidoista ja kasvutaisteluista.

Aikuisena olisin ollut iloinen, jos joku muukin olisi ollut se, joka soittaa liian harvoin ja vain silloin, kun tarvitsee lastenvahtia. Nyt vuodenvaihteessa koin todella sydämessäni sen, miltä tuntuu olla ainoa lapsi, kun äiti sairastuu vakavasti. Mikä helpotus olisikaan ollut, jos olisi ollut sisarus asumassa hiukan lähempänä Tamperetta! Tai edes olemassa.

Hiukan sivuun aiheesta, mutta äiti voi nyt jo niin paljon paremmin. Kuntoutus on sujunut todella uskomattoman hyvin – paljon paremmin, mitä kukaan uskalsi ennustaa silloin, kun vuodenvaihteessa kävin äitiä Tampereella tapaamassa. Pääsiäisen jälkeen olen menossa pitkäksi viikonlopuksi kotikulmille – sen jälkeen sitten enemmän tilannepäivitystä tänne teillekin.

Että on ainoa lapsi, on aika hurjan iso taakka sille lapselle. Mitenkään tuomitsematta niitä, jotka siihen ratkaisuun päätyvät, mutta kysymys ei ole vain sisarusten välisestä mahdollisesta ystävyydestä (tiedän, että olen onnekas, koska Karkki ja Peetu ovat niin hyviä kavereita!), eikä oikeastaan edes seurasta. Sisarus on ainoa henkilö maailmassa, joka oikeasti voi tajuta perhedynamiikan ja neljän seinän sisällä tapahtuvat asiat samalla tavalla kuin sinä itsekin. Vaikka miten kertoisi yksityiskohtaisesti kokemuksensa jollekin muulle, se ei ikinä ole ihan se sama juttu. Itse en ikinä haluaisi antaa sellaista taakkaa kenellekään yksin kannettavaksi sanoi tutkimukset mitä hyvänsä.

Ainoa lapsi

Kaiken tuon sanottuani, kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että toivoin omilla lapsillani olevan sisaruksia. Joskus aikaisemminkin jo kerroin täällä blogissa, että syy siihen, että halusin yrittää raskaaksi tulemista jo varsin nuorena, on se, että olin vain 19-vuotias, kun minulta poistettiin toinen munasarja ja hoitava lääkäri sanoi ihan suoraan, että odottaminen voi olla kohdallani ihan kohtalokasta. Toinenkin munasarja oli lopetusuhan alla, mutta olin siinä mielessä onnekas, että myös Karkin ja Peetun isä tunsi olevansa valmis lapsiperheen vanhemmaksi.

Hartain toiveeni oli tulla raskaaksi ja että jos näin käy, saada lapselleni vielä sisarus.

Karkilla ja Peetulla on ikäeroa noin kolme vuotta ja kuukausi. Ysärin alussa suositeltiin, että kolmen vuoden ikäero on hyvä, koska silloin lapsi ehtii saamaan täyden huomion pikkulapsiaikanaan ja äiti elpymään vauvavuosista. No, muusta ei ole kokemusta ja meillä tuo toimi tosi hyvin. Silti tiedän, että ikäeron lyhyys tai pituus ei ole mikään takuu sille, että lapsista tulee kavereita.

Siinä olen kyllä ihan samaa mieltä Soinin kanssa, että kaksi lasta ei todellakaan mene siinä samassa kuin yksi. Yhden lapsen kanssa on varsin helppo aika pian välittömien vauvakuukausien jälkeen jatkaa samansuuntaista elämää kuin ennen synnytystä. Kaksi lasta on teknisesti, logistisesti ja henkisesti lauma. Yhden lapsen kanssa voi vielä olla nuoripari, jolla on vauva, kahden kanssa sitä on auttamattomasti lapsiperhe.

Oikeastaan olisin toivonut vielä lisää lapsia – toisen kaksikon, kun Peetu on kouluiässä – mutta elämä päätti toisin. Kaikkea ei voi suunnitella ja päättää etukäteen, vaikka kuinka haluaisi. Toisaalta, jos nyt eteen sattuisi ihana boyfriend, jolla on vielä kotona asuvia lapsia, se tuntuisi oikein kivalta ajatukselta.

Ainoa lapsi 5

En nyt ehkä kuitenkaan tohdi väittää, että vanhemmat, jotka päättävät, että yksi lapsi riittää, ovat itsekkäitä tai väärässä. Silti tuntuu kyllä aika hankalalta niellä Heikki Soinin yksilapsisuuden ylistystä ihan sellaisenaan. Tai itselleni ainakin tuosta jää sellainen kuva, että siinä nyt yritetään perustella yhden lapsen periaatetta lapsen edulla ja epämääräisillä tutkimustuloksilla, vaikka kysymyksessä on ensisijaisesti vanhemman/vanhempien mukavuudenhalu.

Vanhan afrikkalaisen sanonnan mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Mintun kylästä sattui onneksi löytymään lauma upeita naisia, ihania ihmisiä, joita saan kutsua siskoikseni. He ovat olleet elämässäni lähestulkoon niin kauan kuin muistan (ja jotkut jo ennen sitä. 8 ja puoli tuntia nuoremman Kaisun kanssa oltiin samaan aikaan synnytyslaitoksella ja samalla autolla kuulemma tultiin kotiin) – ihan kuin siskojen kuuluukin.

Mukavuudenhalussa ei ole mitään pahaa, enkä väitä, että ainoana lapsena kasvamisesta välttämättä koituisi lapselle sen suurempia ongelmia, jos ympärillä on tosiaan se koko kylä. Mutta voisihan omien valintojen perusteet tunnustaa ja sanoa suoraan, ihan niinkuin ne tekivät seitkytluvullakin. Turha siihen mitään ”ainoissa lapsissa on tulevaisuus” -tutkimuksia on vetää mukaan.


Täydellinen aamu

maanantai 14. maaliskuu 2016

Rynkeby God Morgen

Jos on tavannut allekirjoittaneen joskus tavallisena arkiaamuna, voi tulla hiukan yllätyksenä se, että pidän itseäni aivan täysin aamuihmisenä!

Pääsin mukaan Indiedaysin ja Rynkeby God Morgenin kampanjaan pohtimaan hyvän aamun salaisuutta. Siinä onkin hiukan miettimistä, sillä vaikka olenkin mielestäni aamuihminen, aika harvoin sitä tulee oltua kovinkaan säihkyvällä tuulella päivän ensimmäisinä tunteina. Jossain on siis vikaa, mutta missä?

Päästäkseni ongelman ytimeen, aloin hahmotella mielestäni täydellistä aamua. Sitten onkin helpompi ottaa se toinen askel – eli miettiä, mitä niistä muista aamuista puuttuu ja voisiko asialle tehdä jotain.

Rynkeby God Morgen

Hoksasin melkein välittömästi, miksi arkiaamut eivät ole suosikkejani. Olen aika peruslaiska ihminen ja tykkään loikoilla lämpimien peittojen alla niin pitkään, että en enää pysty vastustamaan kahvihampaan kolotusta. Viikonloppuisin se yleensä onnistuukin ihan mainiosti, mutta arkisin torkuttaminen tarkoittaa valitettavasti sekä huonoa omatuntoa että järkyttävällä kiireellä töihin laittautumista.

Täydellinen aamukokemus ja tulipalokiire ei ole varsinaisesti samaan lauseeseen sopivia ajatuksia.

Rauhallisen aikataulun, leppoisan aamun lehden lukemisen ja hissuksiin aamiaisen nauttiminen on niinikään viikonloppuaamujen luksusta. Aivan ihanaa on silloin, kun Karkki ja Peetu on kotona ja viivytään pöydän ääressä pitkään hölpötellen ja uutisia kommentoiden. Onneksi lehdessä on aina monta osaa, että kaikille riittää luettavaa (Karkki aloittaa yleensä päälehden uutisista, Peetu kulttuurisivuilta ja Minttu Tukholman paikallisuutisista). Mukavan lokoisia ovat kuitenkin nekin aamut, kun ollaan kotosalla vain kissojen kanssa. Silloin kannan aamiaisen ja lehden sänkyyni ja yritän saada pääuutiset luettua ennenkuin karvakuonolauma on ihan totaalisesti silpunnut päivän Dagens Nyheterin.

Viikonloppuaamuja on viikossa kuitenkin vain kaksi – ja jotenkin pitäisi saada vapautettua sisäinen aamuihmiseni myös kaikkina arkiaamuina. Tai edes useimpina. Tai edes vähän useammin kuin nykyään.

Mitä tarvittaisiin siihen, että puhelimen pimpotukseen herääminen ei tuntuisi niin kammottavalta ajatukselta?

Koska näköjään inhoan eniten aamuista kiirettä, päätin testata seuraavia keinoja:

  • Herätyskello soittamaan 15 min nykyistä aikaisemmin
  • Puhelimen sijoittaminen niin, että herätyksen sammuttaminen nousematta sängystä on mahdotonta
  • Riittävän yöunen varmistaminen (arkisin ei tarvitse kukkua tietokoneella puolille öin)

Viimeinen kohta tulee olemaan kaikkein vaikein. En voi mitenkään ymmärtää, miksi on niin älyttömän haasteellista päästä iltaisin ajoissa nukkumaan. Vetkuttelen kuin uhmaikäinen taapero, vaikka silmät on jo ihan ristissä ja tiedän aivan mainiosti, miten tolkuttoman hyvältä riittävän pitkät yöunet tuntuu.

Jotta voisin kutsua arkiaamujanikin täydellisiksi, pitää siis joka yö saada tarpeeksi unta. Vetkutteluhalujen vähentämiseksi päätin yrittää seuraavia keinoja:

  • Iltapesu, hampaat ja meikit, mahdollisimman pian heti kotiin tultua, illallisen jälkeen, jotta nukkumaanmeno ei tunnu niin työläältä
  • Tietokone- ja iPad-kielto sängyssä (paitsi viikonloppuisin)
  • Puhelimeen hälytys kello kymmeneltä, mikä on aivan optimaalinen aika alkaa laittautua punkkaan

Tästähän tuli nyt varsinainen aikuisten unikoulu, mutta jospa näiden vinkkien avulla arkiaamut muuttuisivat edes astetta ihanammiksi!