Mitä mulle (oikeasti) kuuluu?

keskiviikko 07. elokuu 2019

Oikeastaan aloin kirjoittamaan seli-seli-selitystä, miksi asukuvat ovat loistaneet poissaolollaan. Edelliset asukuvat on maaliskuun puolestavälistä – oh my! Sitten tajusin, että postauksesta on tulossa ennemminkin avoin tilitys kuulumisistani, vahvasti liittyen loppukevään ”Kaikki suunnitelmat kertaheitolla uusiksi” -postaukseen.

Tiivistäen voin sanoa, että jos joku olisi yrittänyt – ja ehkä taisi yrittääkin – kertoa, millainen matka käden kuntoutumisen kanssa on edessä ja etten vielä nyt elokuun alkupuolella pysty pitämään sen vertaa kynää kädessäni, että saisin kirjoitettua nimmarini, en olisi uskonut. Enkä oikein voi uskoa nytkään, että käytännössä koko kesä on mennyt (juu, juu, elokuu on vielä kesäkuukausi, tiedetään) ja edelleenkin takkuan rehab-jumpan ja kivun kanssa.

Olen tietty yrittänyt suhtautua kaikkeen valoisasti, positiivisesti ja optimistisesti. Voin kuitenkin kertoa, että se ei ole ollut aina mitenkään helppoa. Olen tänä kesänä itkenyt enemmän kuin kertaakaan avioeroni jälkeen. Alkukesästä itku saattoi tulla, koska en enää jaksanut jatkuvaa kovaa kipua, joka voimakkaista särkylääkkeistä huolimatta dominoi jokaista valveilla vietettyä hetkeä ja sabotoi uneni.

Viimeksi kuppi meni nurin, kun ensin siivosin – vasurilla tietenkin – keittiön lattiaa, kun pikkukissa oli pissannut keittiönmatolle (sekin stressaa, kun en yhtään ymmärrä, miksi otus on yhtäkkiä alkanut pissailemaan minne milloinkin.. joku sillä varmaan on hätänä, mutta mikä?) sitten aloin ährätä itselleni salaattia lounaaksi (juuri teroitetuilla keittiöveitsillä onnistuu pikkutomaattien puolittaminen – jei!), mutta salaattikastikkeeksi aikomani turkkijogurttipurkki lipesi edelleen kömpelöstä vasemmasta kädestä ja kaikki meni pitkin sitä samaista juuri siivoamaani keittiönlattiaa.

Monesti olen ajatellut, että nyt en kyllä jaksa enää yhtään, en sekuntiakaa. Nyt annan periksi.

Yhden hermoromahduksen jälkeen kävin keskenäni ajatusleikkiä ja sovin itseni kanssa, että hyvä on sitten, annetaan periksi. Mutta mitä se tarkoittaisi käytännössä? Että en nousisi ylös sängystä? Lakkaisin tekemästä rehab-jumppaani? Lopettaisin positiivisen ajattelun?

Tuo ns. ”periksi antaminen” kuulosti siltä, että luopuisin vain niistä asioista, jotka tuottaa mielihyvää. Kurjaa oloa ja kipua sen paremmin kuin toimimatonta kättäkään kun ei vaan nyt voi valita pois, niin mielelläni kuin sen tekisinkin.

Niinpä olen jatkanut entiseen malliin. Yrittänyt tasapainoilla levon, käden treenauksen ja muun kanssa. Olen antanut itselleni luvan käydä kampaajalla pesettämässä hiukseni, ostanut ruuat kotiin kuljetettuna ja opetellut vastaanottamaan ihmisten – erityisesti Karkin ja Peetun – tarjoamaa apua.

Monta kasvun paikkaa tässä on kyllä ollut.

Se, että en pysty tekemään itsestäänselviä asioita, kuten vetäisemään nimmaria kauppakirjoihin, on yksi juttu. Huomattavasti vaikeampaa on ollut oppia elämään rinnakkain jatkuvan kivun kanssa. Täytyy sanoa, että ymmärrykseni ja kunnioitukseni heitä kohtaan, jotka elävät kroonisen kivun kanssa, on kasvanut huomattavasti! Oma ennusteeni on kuitenkin, että parannun vielä kutakuinkin entiselleni. Siihen voi aina heikoimpina hetkinä tukeutua, mutta miten jaksaa he, joilla ei ole ulospääsyä näköpiirissä?

Tajuan nyt vasta, miten kipu rampauttaa. Itselläni se vaikutti mm. keskittymiskykyyn niin paljon, että vasta pari viikkoa sitten pystyin ensimmäisen kerran katselemaan Netflixistä jotain. Edelleenkin tuntuu, että kirja vaatii liikaa keskittymistä, huonona hetkenä ei mene edes vähän pidempi artikkeli lehdessä.

Monta kertaa olen hämmästellyt myös sitä, miten moneen asiaan sitä tarvisee kaksi kättä. Hillopurkit eivät aukea, puhumattakaan mitä moninaisimmista voide- ja kosmetiikkaputkiloista, astianpesukonetablettien pussin pikasulkija on niin tiukka, että hampaat menee kieroon, kun sitä yrittää avata. Lakanoiden vaihtoon menee sata tuntia, pussilakana on yksikätiselle lähes mahdoton. Koittakaa huviksenne vetää farkkujen vetoketju pelkällä vasurilla ylös tai pukea rintsikat päälle. Lista on lähes loputon.

Lisäksi olen huomannut, että sitä näköjään jotenkin tasapainottaa itseään molemmilla käsillä ihan tavallisesti liikkuessakin. Ainakin itse tunnen itseni aivan superkömpelöksi, kun oikea käsi on edelleen käytännöllisesti pois pelistä. Tai sitten se on se kohtalokas kaatuminen, joka kummittelee takaraivossa.

Syy siihen, miksi blogissa ei ole ollut asukuvia koko kesänä, on yksinkertaisesti se, että a) hiusten laittaminen yhdellä kädellä on sula mahdottomuus (eikä laiskasti noudattamani curly girl -kuuri oikein tuota toivottua tulosta…) ja b) vasurilla meikkaaminen ei nyt edelleenkään oikein suju. Meikkivoidetta saan laitettua, jos on tarvis, ja aurinkopuuteria töpsyteltyä, mutta muuten mennään ns. mökki-lookilla eli luonnontilassa.

Olen ihan suhteellisen tyytyväinen asuihin, joita olen onnistunut kehittämään ja ajattelin, että olisi hauskakin esitellä, miten kättä tukeva ortoosi sujahtaa kimonon sisään. Olo on vain ollut muuten niin homssuinen, että en ole inspiroitunut sen ikuistamisesta tänne blogiin.

Aikamoinen valitusvirsi tästä nyt näköjään tuli, mutta sokerina pohjalla kaikille, jotka jaksoivat lukea tänne loppuun asti, muutama positiivinen asia, jonka olen oppinut (yleisen ”henkisen kasvun” lisäksi):

  • Osaan kirjoittaa varsin sujuvasti ymmärrettävää tekstiä käsin vasurilla.
  • Sushin ja nuudelien syöminen puikoilla onnistuu nykyään vasemmalla kädellä siinä missä ennen oikealla.
  • Näppiksellä ja puhelimella kirjoittaa lähes yhtä nopeasti yhdellä kuin kahdellakin kädellä.
  • Jos ”kotona puuhastelu” käsittää lähinnä erilaisia käsitöitä, maalausta, piirtämistä, letteringiä, bujoilua, viherkasveilua tms. näiden estyessä kantsii aika nopeasti keksiä muita harrastuksia, jotka eivät pidä sisällään nettishoppailua… (Palaan tähän ostolakon väliraportissa!)

Lisäksi olen tuumannut, että hyvää on tietyllä tavalla tehnyt myös pakollinen pysähtyminen. Vaikka olo ei olekaan ollut mikään seesteisen miellyttävä, olen ehtinyt ajatella normaalin elämäni säntäilyn mielekkyyttä. Kaikki vasurilla suoritetut tehtävät ovat toivottavasti virkistäneet myös kognitiivisia kykyjäni. Ainakin toivon niin!

Seuraava kriittinen päivämäärä on 2. syyskuuta. Silloin tsekataan tilanne ja jos kyynärpään nivel edelleen lonksuu ja muljahtelee hallitsemattomasti, joudun uuteen leikkaukseen. Harras toiveeni on, että selviäisin ilman sitä, mutta eihän tässä toivomiset paljoa auta. Sen sijaan teen parhaani tasapainoillessani levon ja rehabin kanssa – ja yritän luottaa prosessiin sekä pieniin edistymisen askeliin.

Ehkä tässä jonain päivänä repäisen ja otan oikein asukuvat. Tiedätte sitten, mistä johtuu, jos kaikissa kuvissa on jättisuuret aurinkolasit päässä! Haha!


16 Responses to “Mitä mulle (oikeasti) kuuluu?”

  1. Avatar Tarja sanoo:

    On kyllä tosi hurjaa, miten yksi vääränlainen pyllähdys voi pysäyttää noin totaalisesti koko sen hetkisen normaalin elämän. Ja todellakin: kyllä niitä molempia käsiä aika moneen paikkaan tarvitsee arjessa. Ymmärrän turhautumisesi ja myös tuon kipu-asian aikani selkääni poteneena ja leikkauksen läpikäyneenä. Avun vastaanottaminen on kova paikka itsenäiselle ihmiselle…
    Kovasti tsemppiä sinulle! Päivä kerrallaan eteenpäin, kaikki tulee vielä hyväksi <3

    • Minttu Minttu sanoo:

      Kiito Tarja! Kyllä tää tosiaan tästä pikkuhiljaa kirkastuu. Pitää vaan opetella kärsivällisyyttä ja unohtaa kaikki kiirehtiminen.

      Sitä oon kyllä tässä miettinyt, että selkäkipu on varmasti vielä tuhannesti kauheampaa! Sehän lamaannuttaa koko kropan..

      Mukavaa loppukesää! <3

  2. Avatar Leonoora sanoo:

    Voi kurja :( Pikaista paranemista!

  3. Avatar A sanoo:

    Huh huh.

    Hyvä, jos olet oppinut myös ottamaan apua vastaan, jos likat ovat valmiita auttamaan!

    • Minttu Minttu sanoo:

      Joo, siis yhtäkkiä tajusin, että mulla on kaksi ajattelevaista, taitavaa, auttavaista ja ihanaa *aikuista* tytärtä. En yhtään tiedä, mistä ne tulivat, mutta kovin kiitollinen olen!

  4. Avatar Maarit sanoo:

    Voi miten ikävä kuulla :( Olenkin välillä miettinyt miten kätesi paraneminen on mahtanut edistyä. Itselläni on vielä tuoreessa muistissa vastaava aika viime syksynä. Mulla vaan taisi käydä ”helpompi vahinko”, käsi kuntoutui suht hyväksi kahdessa kuukaudessa. Kaikkea hyvää loppukesääsi Minttu ja paljon tsemppiä paranemiseen!

    • Minttu Minttu sanoo:

      Suurkiitokset Maarit! Mulle tuli jo heti alkuvaiheessa komplikaatioita, joku ”juttu” irtosi ja sen takia paraneminen on vielä tavallistakin hitaanpaa ja on vähän epävarmaa, miten tässä käy. Mutta kyllä se tästä pikkuhiljaa!
      Mukavaa loppukesää sullekin! <3

  5. Avatar Nimetön sanoo:

    No ihan täysin hirveetä. Ihme,että olet jaksanut pitää blogia ylipäänsä yllä. Tosin varmasti näytät upealta myös meikkaamattomana,joten aivan hyvin voisit laittaa asukuvia.
    Toivottavasti jaksat ja haluat ainakin laittaa kuvat asuista,jotka valitsit itsellesi Karkin hääjuhlallisuuksiin.
    Tämä oli tosi hyvä ja voimaannuttava postaus mulle,toivottavasti jaksat tsempata jatkossakin ja toivottavasti kaikki lutviutuu parhain päin myös käden osalta. Nämä kirjoitukset eivät todellakaan ole mitään ruikutuksia,vaan tärkeää vertaistukea meille,jotka kamppailemme kuka minkäkin elämän haasteen kanssa. Kiitos.

    • Minttu Minttu sanoo:

      Voi miten ihana kuulla, että näistä vähän vähemmän valoisistakin postauksista on iloa ja tukea!

      Peetu on luvannut auttaa Karkin hääjuhlallisuuksiin laittautumisessa, joten niistä asuista tulee aivan varmasti kuvia! Olen itseasiassa aikas innoissani mekosta, jonka löysin itse hääpäivää varten!

      Voimia sullekin oman kuormasi kantamiseen! Asioilla on tapana järjestyä, vaikka siltä se ei todellakaan aina tunnu! <3

  6. Avatar Outi sanoo:

    Lämpimin ajatuksin. T. Outi

  7. Avatar Katja sanoo:

    Paljon tsemppiä ja jaksamista. Juttujasi on ollut ikävä ja oli kiva lukea sinusta pitkästä aikaa.

  8. Avatar Kati sanoo:

    Onkohan kissalla virtsatientulehdus tai virtsakiviä? Olettehan käyneet eläinlääkärissä?

Kommentoi