Syyllisyys ja häpeä, #metoo

perjantai 20. lokakuu 2017

Useimmat on varmaankin jo noteerannut sosiaalisessa mediassa leviävän #metoo -ilmiön. Lyhyesti sanottuna sen tarkoitus on tehdä näkyväksi naisiin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu ja häirintä.

Alunperin ajatus oli kai ”vain” ilmaista, että häirintä voi kohdistua ihan kehen tahansa naiseen, kokoon, näköön, pukeutumiseen, kansallisuuteen, ikään, asemaan tai muuhun seikkaan katsomatta. En tiedä tajusiko edes kampanjan käynnistäjä, että #MeToo tekee erittäin näkyväksi, että seksuaalista häirintää on kokenut käytännöllisesti katsoen kaikki naiset.

Ei niin, että kaikki miehet olisivat ahdistelijoita, mutta niin, että jokaikinen nainen voi laittaa seinälleen #metoo. Olen ollut hämmentynyt ja järkyttynyt kaikista tarinoista, joita olen tässä viime päivinä lukenut.

Ensin tuumasin, että riittää, kun ilmaisen olevani yksi heistä, jotka ovat kokeneet häiritsevää seksuaalista ahdistelua. Ja riittäisihän se toki – mutta pikkuhiljaa tajusin kantavani edelleen häpeää ja syyllisyyttä muutamasta tapahtumasta, jotka eivät todellakaan ole syytäni. Sen, että syy ei ole minun, olen jotenkin tietänyt kai, mutta vasta nyt tajuan, että olen kantanut painavaa häpeää ja syyllisyyttä nyt jo vuosikaudet.

Toinen syy on se, että jostain itselleni käsittämättömästä syystä monet ystävieni, tuttujeni ja seuraamieni julkisuuden henkilöiden #metoo -päivitykset on saanut kommenttikentän täyteen täysin asiaan kuulumattomia ja häirinnän rajojen hämärtämiseen pyrkiviä ”eihän täällä enää uskalla edes viattomasti flirttailla” -tyyppisiä kommentteja.

Flirttailu, samoin kuin seksi tai mikä tahansa sen suuntainen, on aina kahden (tai useamman, what do I know) aikuisen tasapuolinen ja yhteisymmärryksessä toteutettu leikki. Jos et ymmärrä flirttailun ja ahdistelun välistä eroa, suosittelen hankkimaan pikaisesti ammattiapua ennenkuin teet pahaa itsellesi tai muille.

En tiedä muuttaako tämä postaus mitään, ainakin kirjoittaminen tuntuu vaikealta, mutta muiden esimerkeistä rohkaistuneena haluan testata, josko asioiden julki tuominen vähentäisi häpeän ja syyllisyyden tunnetta edes hiukan.

Taustaksi sen verran, että kasvuaikoinani Tampereella oli aika mutkaton suhtautuminen randomeihin seksirikollisiin, itsensäpaljastelijoihin. Oli hyvin tiedossa, että Pyynikin lenkillä Varalan mutkassa ei kannattanut pysähtyä, urheilukentän katsomon takana oleviin pukuhuoneisiin ei pidä mennä yksin ja Aleksanterin Kirkkopuiston patsaiden takana voi olla monenmoista puuhaa meneillään. Minä ja kaverini tiedettiin tuo jo vuosikausia ennen kuin tajusimme mitään seksistä tai edes aloimme ajatella, että ehkä joskus pussaisimme jotakuta sillä tavalla.

Pojat on poikia -asenne tuli sisäistettyä sen verran hyvin, että ymmärsin ottaa pyytämättä tulleet puristelut/lääppimiset/nipistelyt/vihjailut/suorasukaiset kommentit ja ehdotukset joko kohteliaisuutena tai huumorilla. Toleranssini on ollut korkea, mutta onneksi iän myötä olen oppinut laittamaan selkeämmät rajat sekä fyysiselle että psyykkiselle koskemattomuudelleni.

Ensimmäisen kerran, kun tajusin, että sillä, mitä sanon, ei ole mitään merkitystä, oli joskus lukioaikoina. Hengailtiin ystäväni kanssa viikonloppuna koulun pihalla ja seuraan lyöttäytyi pari about samanikäistä poikaa naapurikoulusta. Tuntuivat oikein mukavilta ja juteltiin niitä näitä, kunnes tuumasin, että nyt mun pitää lähteä kotiin. Silloin toinen pojista, se, jonka kanssa olin hiukan flirttaillut, tuumasi, että ilman pikku pusua en saa lähteä minnekään.

Olin ihan välittömästi, että no way, ei täällä käskystä pussailla, mutta tyyppi otti sen vain haasteena. Painia aktiivisesti harrastava, kivan näköinen ja kaikin puolin mukavan tuntuinen urheilijapoika alkoi esittää vaatimuksia, että minun pitää luvata lähteä treffeille ja harrastan intiimiä kanssakäymistä hänen kanssaan nyt heti siinä – muuten hän ei päästä minua lähtemään. Samalla tyyppi esti liikkumiseni ilmeisesti jotain painissa oppimiaan lukitsemisliikkeitä käyttäen.

Onneksi oli lauantain keskipäivä ja ihmisiä liikkeellä, joten en mennyt paniikkiin. Kun sanat eikä kevyt huutaminen auttanut, turvauduin naiselliseen väkivaltaan ja purin ahdistelijaa käsivarteen kaikilla voimillani. Pääsin irti otteesta ja juoksin pois paikalta.

Voi olla, että puhuimme tapahtuneesta paikalla olleen kaverini kanssa ja voi olla, että hän ei sanonut, että koko homma on syytäni – mitäs olen sellainen flirttailija. Omassa päässäni kuitenkin kaikki oli oma vikani. Pitäisi ymmärtää antaa, kun kerran antaa ymmärtää.

En edes halua yrittää tehdä listaa kaikista niistä tuntemattomista tai vain vähän tutuista, jotka eivät ole ymmärtäneet sanan ”ei” merkitystä. Kerran jouduin lähtemään omasta kodistani pakoon, kun viesti: ”nyt sun on aika lähteä” ei mennyt perille (kiitti Tinni yösijasta!). Jälleen koin, että oma syyni, mitäs raahasin tyypin Doriksesta kotiini.

Oikeastaan pahinta on kuitenkin se, kun joku, jota on pitänyt ystävänään, hyvänä tyyppinä ja kaverina, pitää itsestäänselvyytenä, että hänellä on myös muita oikeuksia. Kyllä, olin ollut häneen pihkassa nuorempana ja kyllä, meidän välillä oli ollut tiettyä kipinää. Jossain mielessä ymmärrän jopa vonkaamisen, kun vaimo on koko kesän työhommien takia poissa (vaimoa kyllä kävi vähän sääli).

Mutta oikeasti siis. Sitä en voi mitenkään tajuta, että hän, silloin kaverikseni laskemani ihminen, ei usko, kun sanon ei. Ei ymmärrä eikä kuule eikä halua kuulla. Tälläkin kertaa jouduin käyttämään väkivaltaa päästäkseni vapaaksi. Olisi jotenkin tyylikkäämpää, jos voisi kehua tempaisseensa karatepotkun ahdistelijan nivusiin, mutta nytkin tyyppi sai muistoksi hampaanjäljet käsivarteensa.

Tuosta tapahtumasta en ole kertonut kellekään. Tunnen itseni syylliseksi, koska olen flirttaillut, ja hirveää häpeää, koska näin kävi. Kysymyksessä on mies, joka on lähes koko ystäväpiirini tuttu ja tuntuu, että jos kertoisin jollekin, vastaus olisi tyyliin, että sitä saa mitä tilaa. Mitäs menit flirttailemaan ja ihan oikein sulle.

Ainoa laiha lohdutukseni on, että tyypin vaimo ei kuulu läheiseen ystäväpiiriini, joten hänen vuokseen ei tarvitse potea huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä kuin vähän näin etänä.

Sitä vain ihmettelen, että miten voi olla näin? Miksi se olen minä, joka kannan syyllisyyttä ja häpeää, vaikka se olin juurikin minä, joka tein kirjaimellisesti kaikkeni, että mitään pahempaa ei olisi tapahtunut?

On sitten niitäkin tilanteita, kun olen bileillan jälkeen saanut autokyydin kotiin minulle aikaisemmin tuntemattomilta miehiltä. En koe häirintänä sitä, kun kuski on kysynyt josko pääsisi saatille, kun ein jälkeen asia on sillä selvä. Sitäkin kammottavampia ovat ne kerrat, kun olen ajatellut olevani varovainen, vastuuntuntoinen aikuinen ja ottanut taksin, mutta perillä kuski ei mitenkään voi hyväksyä, että haluan maksaa matkani ihan rahalla – en palveluksilla.

Voisin vielä kertoa siitä, miten se yksi itsensäpaljastelija lähtikin Kirkkopuistossa perääni (yleensä kun vain vilauttelevat) tai siitä, miten entinen pomoni huvitteli esittämällä lähes päivittäin erilaisia, hyvin eksplisiittisiä arveluita siitä, miltä seksielämäni näyttää, mutta antaa nyt olla.

En ajattele edelleenkään, että kaikki miehet olisivat tässä suhteessa samanlaisia ja syyllisiä. Sen sijaan jokainen edellisiin tekoihin syyllistynyt on mies. Kaikkien ziljoonien #MeToo -tarinoiden takana on mies. Siitä ei pääse mihinkään.

Toivottavasti tämä kollektiivinen kissan nostaminen pöydälle, asioiden tekeminen näkyväksi, on konkreettinen askel rakenteelliseen muutokseen. Muutokseen, jonka jälkeen se, miten street smart tyttö tai nainen on, ei tarkoittaisi samaa kuin kuinka hyvin hän osaa ottaa vastaan ja välttää seksuaalista ahdistelua ja häirintää.

Että #MeToo olisi surullinen ja ei-toivottu poikkeus, #NotMe standardi.