Lupaukset vuodelle 2021

tiistai 05. tammikuu 2021

Uusi vuosi kutkuttaa tekemään päätöksiä ja lupauksia, vaikka varsinainen new year, new me -ajattelu ei innostaisikaan. Tykkään valtavasti erilaisten rajapyykkien konseptista oli sitten kysymyksessä uusi vuosi, uusi lukukausi, uusikuu tai ihan vain maanantai. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus – ja jokainen mahdollisuus uuteen alkuun on tilaisuus tehdä omasta elämästään enemmän itsensä näköinen.

Oikeastaan en silti pidä perinteistä lupaan sitä ja tätä -meininkiä itselleni hyvänä. Viimeksi olen tainnut onnistua tekemään virallisen uuden vuoden lupauksen – ja pysymään siinä – joskus viime vuosituhannella. Uutena vuonna 1996 – 1997 lupasin opetella kävelemään korkokengillä, jotka ovat korkeampia kuin 10 cm ja sen myös tein. Valitettavasti päkiäni ovat sitä mieltä, että tuo(kin) taito on tuoretavaraa ja nykyään en voi kuin hämmästellä, miten esimerkiksi kykenin Karkin lakkiaisissa seisomaan käytännöllisesti katsoen koko päivän 12,5 cm stiletoissa ja vielä illan päätteeksi kävelemään samaisilla kengillä kilometrikaupalla. Oh well.

Tsekkasin juuri muutaman viime vuoden ”lupauksiani” (osa löytyy täältä blogista, osan olen kirjoittanut vain itselleni) ja vaikka en varsinaisesti olekaan pystynyt täyttämään listaamiani asioita, kysymyksessä on ollut enemminkin luettelo toiveista, haaveista ja tavoitteistani. Useimmat niistä on edelleen ihan ajankohtaisia ja saavat luvan toimia suunnannäyttäjänä myös tulevalle vuodelle.

Yksi asia, joka on toistuvasti mukana listoillani, on löytää sielunkumppani, ehkä jopa parisuhde. Kaikki, jotka ovat joutuneet kohtaamaan sen tosiasian, että oikea elämä ei ole mikään romanttinen komedia, jossa kaikki lopulta saavat toisensa ja sitten elävät onnellisena (korkeintaan hiukan nokkelasti sanaillen) elämänsä loppuun saakka, tietävät, että ei ole tosiaankaan mikään päätöskysymys löytääkö jonkun, jonka kanssa klikkaa, vai ei. Toisaalta pitää kyllä myöntää, että Tinnillä on ihan vissi pointti, kun hän sanoo, että on aika mahdoton löytää ketään, kun en edes yritä.

Tiedän vitivarmasti, että sanonta kukaan ei tule kotoa hakemaan on puppua (on esimerkki oikeasta elämästä – yksi vain tosin – mutta se ei ole minun tarinani kertoa!), mutta toistaiseksi kukaan niistä eri lähettifirmojen kuriireista, jotka käytännöllisesti katsoen päivittäin ilmaantuvat ovelleni, ei ole osoittanut minkäänlaista potentiaalia. Taitaa olla lottovoiton kanssa samaa sarjaa, joku kyllä voittaa niitä jättipottejakin, mutta ei sen varaan kannata laskea, että sama osuisi omalle kohdalle.

Tinderin olen avannut noin kaksi kertaa vuoden 2020 aikana. En voi valittaa, että siellä ei ole ketään – en todellakaan – oikeastaan päinvastoin. Kivoja, ikähaarukkaani sopivia, nastan oloisia tyyppejä on siellä vaikka kuinka. Ja sen jälkeen, kun itsekin vihdoin vaivauduin kirjoittamaan profiiliini oikein esittelytekstin, jossa selkeästi kerron haluavani löytää jonkun tosimielellä, on suurin osa kyseenalaisista kontakteista loppunut ja dick pic -tyypit hävinneet lähes kokonaan. Swaippaaminen tuottaa mukavia matcheja suoraan sanottuna ihan avokätisesti…

Mutta jotta Tinder toimisi, pitäisi myös kyetä tapaamaan.

Olisi tietenkin erittäin helppoa ja mukavaa syyttää koronakriisiä siitä, että mitään deittejä ei pysty järjestämään. Eikä tarvitse edes ponnistella löytääkseen muita erinomaisen käytännöllisiä esteitä. Lempparini jo ajalta ennen pandemiaa on ollut ”en halua mennä deitille tän käsihärvelin kanssa, koska sitten ei muusta puhuttaisikaan”. Ja siis vaikka en todellakaan kaipaa leimautumista ikuisiksi ajoiksi siksi tyypiksi, joka ei pysty käyttämään oikeaa kättään, olen täysin tietoinen, että tekosyy mikä tekosyy.

Oikea syy on tietenkin se, että ajatus parisuhteesta pelottaa. En toivo eläväni yksin loppuelämääni, mutta silti kauhistuttaa, että taas joku tulee ja tietää paremmin millainen minun pitää olla. Joku, josta tykkään tosi paljon, mutta jonka mielestä teen vääriä valintoja, pukeudun väärin, sanon vääriä asioita, vietän aikaani väärässä seurassa, priorisoin väärin. Jonkun, joka on mielestäni ihana, mutta joka ei ymmärrä, että on eri asia sanoa, että olen typerä, koska teen jonkun valinnan, kuin sanoa, että valintani on typerä (mutta minä edelleen ihana).

Eli poistan listaltani mahdollisen tulevan kumppanin löytämisen ja lisään uuden:

  • vuonna 2021 lupaan tehdä kaikkeni, että oppisin rakastamaan itseäni niin, että voin seisoa omilla jaloillani itseeni luottaen ja siten antaa tilaa tilaa myös kaikille, joita kohtaan oli se sitten romanttisesti tai ei.

Viime vuonna tuli universumilta aika monta oppituntia ihan ilmaiseksi. Hiljentyminen ja pienempien ympyröiden arvostaminen oli itselleni yksi tärkeimmistä. Tosi vaikea sanoa, mihin suuntaan 2021 kehittyy, mutta toivon tosi kovasti, että vapaa-ajan ja erityisesti lomien suorittaminen jää vähemmälle. Vaikka toimiston energiaa jo kaipaankin, varustelukilpailua muistuttavia ”mitä meinaatte tehdä lomalla” -keskusteluja en todellakaan.

Tuntuu ehkä vähän kaukaa haetulta mutta itselleni tämä on ollut ensisijaisesti oppitunti kateudesta. Tajusin jotain, minkä olen oikeastaan tiennyt jo kauan: Se, että on jossain maailman kauneimmalla rannalla, upeimmassa ravintolassa, henkeäsalpaavimmassa taide-elämyksessä tai missään muuallakaan, ei ole yhtään mitään, jos ei pysty olemaan läsnä siinä tilanteessa. On paljon tärkeämpää arvostaa hetkeä, oli se mikä hyvänsä, kuin dokumentoida tilannetta, jotta muut voisivat kadehtia sitä.

En missään tapauksessa dissaa ketään somettamisesta – siitä tässä ei ole kyse. Itse kerron mielelläni sekä arkipäiväisiä asioita että huippuhetkiäni niin Instagramissa kuin täällä blogissakin. Somessa on mielestäni paljon hyvää. Esimerkiksi, kun tein elämäni ensimmäisen lomamatkani yksin (Kos matkapäiväkirja), tuntui, etten ole ollenkaan niin yksin, kun siellä olitte kaikki te blogin ja instan kautta seuranani. Kysymys tässä on omasta asennoitumisestani ja sen sisäistämisestä, että rauha ja ilo löytyy itsestä – ja että hienoimmankin hetken voi hukata ja pilata olemalla henkisesti jossain muualla.

Vuodelle 2021 haluan tehdä lupauksen:

  • muistan arvostaa just tätä hetkeä! Puitteilla, paikalla tai yhtään millään muullakaan ei ole mitään merkitystä tai arvoa, jos siihen ei pysty pysähtymään.

Jo useamman päivän olen todistanut (pääasiassa Instagramissa), miten Suomessa suurimmassa osassa maata, ihan etelää myöten, on satanut lunta. Täällä meillä on ollut sen verran viileää, että jokapäiväinen sade hyhmettyi kainoksi tomusokerikoristeluksi sinne tänne, missä ei ollut liian lämmintä. Olisi ihana saada lunta ja sen tuomaa valoa, mutta toisaalta en kyllä kaipaa liikennekaaosta ja liukkaita. Lumisateet Tukholmassa ei tosiaankaan ole sama asia kuin lumisateet aikoinaan Tampereella.

Tunnen olevani monella tapaa todella onnekas ja oikeastaan kaikkein tärkein tämän vuoden lupauksista on ”giving back to community”. Pahoitteluni amerikkalaisesta ilmaisusta, mutta en löytänyt parempaa. Hyväntekeväisyys ei mielestäni ole sama asia. Olen jo kuukausilahjoittaja sekä PLAN Internationalille että Greenpeacelle, painan aina ”lahjoita hyväntekeväisyyteen” -nappia pullonpalautuksessa, annan satunnaiset kolikkoni niitä pyytäville ja yritän muutenkin olla asenteeltani avokätinen.

En missään tapauksessa kuvittele olevani mikään suuri hyväntekijä tai suurlahjoittaja, en tosiaankaan, mutta haluaisin oikeasti tehdä jotain, jotain konkreettista. Mutta en tiedä mitä ja miten. Tämäkään ei ole mikään uusi asia ”lupauslistallani”, aikaisemmat yritelmäni ovat päättyneet siihen, että kaltaiseltani valkokaulustyöntekijältä toivottiin vain rahaa.

Olen ollut vapaaehtoisena hippileirillä ja muutenkin yrittänyt tehdä asioita ilman odotusta vastapalveluksesta, mutta jotenkin tuntuu, että en ole mitenkään onnistuneesti kyennyt jakamaan eteenpäin kaikkea sitä hyvää, mitä itse olen saanut. Yritin jopa osallistua politiikkaan, mutta täkäläiset vihreät eivät kyllä valitettavasti edistäneet uskoani ihmiskuntaan. Kesällä aloin käydä sunnuntai-aamuisin kirkossa ja nyt mietin, että ehkä sitä kautta löytyisi jokin tapa osallistua muutenkin kuin vain antamalla rahaa…

Siispä vuonna 2021 – ja siitä eteenpäin:

  • lupaan olla käytettävissä, tehdä asioita ja osallistua. Asetan tavoitteeksi löytää keinoja, miten voin auttaa ja olla mukana.

Kaikki tämän jutun kuvat on otettu parin viime päivän kävelylenkeilläni. Yli kymmenen vuotta näillä hoodseilla ja yhä edelleen en voi uskoa hyvää tuuriani, että ihan oikeasti saan asua täällä!

Tulipas muuten juuri mieleeni myös yksi ihan perinteiseltä uudenvuodenlupaukselta kuulostava lupaus. En ole kohta kahteen vuoteen päässyt uimaan (koska käsi), vaikka rrrakastan uimista. Lupaan siis ottaa kaikki menetetyt kerrat takaisin korkojen kanssa ja

  • opettelen/totuttelen vihdoin talviuimariksi (ilman saunaa)!

Ihanaa uuden vuoden alkua! <3


Vuosi 2020 – äärimmäisyyksiä ja himmailua

keskiviikko 30. joulukuu 2020

Vuosi 2020 vaatii ehdottomasti tilinpäätöksen. Tänään on myös vuoden viimeinen täysikuu – Cold Moon – Rapujen tähtimerkissä, mikä osaltaan kannustaa ja auttaa hoivaavalla ja rohkaisevalla energiallaan jättämään taakse turhan painolastin, huolehtimisen ja negatiiviset energiat.

Tuntuu ihan pöljältä sanoa, että enpä olisi vuosi sitten uskonut, mitä 2020 tuo tullessaan. Eihän sitä milloinkaan voi tietää tulevaisuudesta, mutta tämä vuosi on kyllä ollut kaikilla mittareilla mitattuna erityisen ekstreme. Viime uuteen vuoteen valmistautuessani, minulla ei ollut hajuakaan, että olen tulossa mummuksi, että oman äitini maallinen vaellus on päättymässä tai että saan odotella lokakuuhun vuoden vaihteen tienoille luvattua kyynärpääleikkausta. Enkä tosiaankaan kyennyt kuvittelemaan, miten jo silloin kaukaisena pikku-uutisena vilahteleva koronapandemia tulisi pistämään elämän täysin ylösalaisin.

Pandemia on muuttanut kaikkea mahdollista todella paljon – ja tiedän, että sen vuoksi monet on sitä mieltä, että 2020 on kamalin vuosi milloinkaan, täynnä kärsimystä ja pettymyksiä. Lähetän ajatukseni heille, joille joko sairastuminen tai välilliset seuraukset ovat aiheuttaneet harmia, surua ja hankaluuksia. Omalla kohdallani rajoitukset ja yleinen elämän muuttuminen on tuonut mukanaan sekä hyvää että pahaa. Selkein negatiivinen vaikutus oli tietty kyynärpääleikkauksen siirtyminen, minkä johdosta etenkin kotipiirissä vietetty kesä oli erityisen vaatimaton ohjelmaltaan.

Työn kannalta kulunut vuosi on ollut merkillinen. Alkuvuosi maaliskuun puoleen väliin asti oli mahtavan hienoa aikaa. En muista olenko milloinkaan viihtynyt niin hyvin töissä, ja vaikka kaikenlaisia vastoinkäymisiä ja oppimistilanteita tuli myös alkuvuonna vastaan, päällimmäisenä on kuitenkin muistikuva poikkeuksellisen hyvästä meiningistä. Kaikki ei missään tapauksessa romahtanut hetkessä, meidäthän lähetettiin alunperin kotiin vain kolmeksi viikoksi. Mutta onhan se aika mahdotonta pitää momentumia yllä, kun maailma palaa ympärillä.

Tiimiläiseni asuvat eri puolilla Pohjoismaita ja täytyy kyllä hattua nostaa, miten Suomessa, Tanskassa ja Norjassa pärjättiin upeasti kotitoimistolla, kun samanaikaisesti piti pyörittää alakouluikäisten lasten kotikoulua. Yksin kissojen kanssa asustamisessa on omat huonot puolensa, mutta ainakin sain (ja saan) itse huolehtia aikatauluistani Zoom-palaverien täplittäminä työpäivinä.

Koko pandemiahässäkkä on tuonut päivänvaloon monenlaista yllättävää. Varsinkin alkuvaiheessa ihmiset reagoivat pelkoon ja näkymättömään uhkaan hämmästyttävilläkin tavoilla. Foliohattuja alkoi keikkua yhden jos toisen päässä ja kanssaihmisten osoittelu sormella ja syyllistäminen milloin mistäkin syystä tuli yleiseksi kansanhuviksi. Itsehän ostamme vessapaperia vain tarpeeseen ja kuntosalikäyntimme/kampaamovisiittimme/mökkireissumme on välttämättömyys.

Oikeasti olen kuitenkin sitä mieltä, että koronakriisi on tuonut esiin pääasiassa ihmisten hyviä puolia. Naapuri auttaa naapuria, vaikka ennen tuskin tervehdittiin rapussa, kollektiivinen kyllä tästä selvitään -mentaliteetti yhdistää ja ainakin itselläni palaa usko ihmiskunnan kykyyn toimia luovasti jo ihan vain nähdessäni ulkoilualueella siellä täällä turvaetäisyyksin vietettäviä synttäreitä ja muita juhlia. Tänäänkin päivälenkilläni, vaikka satoi vettä ja lämpötila oli tuskin plussan puolella, bongasin iloisen seurueen helium-palloineen herkullisesti tuoksuvan grillin ympärillä.

Kaipaan ihmisiä, kaipaan toimistolla työskentelemisen dynamiikkaa, kaipaan saada halata ystäviä, kaipaan jopa tungosta. Tai no en tungosta sinänsä, mutta sitä tunnetta, että olen jossain, missä kaikki muutkin on ja että olen vain osa massaa. Mutta samalla arvostan ihan valtavasti, että olen saanut tämän mahdollisuuden hiljentyä, olla kotona, rauhoittua, kuunnella itseäni. Hälyn vähentyminen on antanut tilaa löytää takaisin omien ajatusten äärelle, coronacation auttanut pitkän matkaa kohti takaisin omaksi itsekseni.

Vuoden suurin menetys oli äidin kuolema toukokuussa. Setvin edelleenkin kaikkea sitä, mitä se nosti pintaan. Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät aaltoina – aivan kuin alitajunta itseäni viisaampana annostelisi asioita käsiteltäväksi paloina, jotka eivät hautaa alleen. Lohtua haen edelleen siitä, että äidille tämä oli kuitenkin niin paljon parempi.

Vuoden suurin onni on ollut Böniksen maailmaantulo. Melkein kirjoitin, että syntymä ja luonnollisesti syntymä on yksi tärkeimmistä vaiheista tässä. Mutta muistan hyvin, kun sain kuulla uutiset. Raskaus oli tuolloin kestänyt vain kymmenisen viikkoa, eli keskeytyminen ei olisi ollut mitenkään poikkeuksellista noin aikaisessa vaiheessa. Silti aivan valtava ilo ja rakkaus, onni, täytti koko olemukseni heti sillä hetkellä – ja on sen jälkeen vain kasvanut.

Todellinen oppitunti elämän kiertokulusta!

Ihana ja tärkeä ”circle of life” -moment oli myös Peetun valmistuminen KTH:lta arkkitehdiksi. Onneksi päätimme pitää kasvihuoneella (melkein kuin ulkona) pienet valmistujaisjuhlat. Elämän virstanpylväiden merkitseminen juhlin on mielestäni tärkeä, inhimillinen riitti.

Kuva: Lilla Berlin

Vuoden kivojen juttujen listalle päätyy myös:

  • valmistunut keittiöremontti (otan kuvia ja teen postauksen heti, kun raaskin riisua kaikki joulukoristeet… :D)
  • hyvää vauhtia paranemassa oleva käsi
  • kutomisen löytyminen takaisin harrastukseksi muutaman kymmenen vuoden tauon jälkeen (tiedän, että se on oikeasti neulomista, mutta Tampereen murteessa kudotaan niin sukkia kuin villapaitojakin. Kangaspuilla kutomista kutsutaan loogisesti kangaspuilla kutomiseksi!)
  • koronahimmailun aikaansaaman luovuuden puuskissa tehdyt tulevaisuudensuunnitelmat (kyllä, perästä kuuluu!!)
  • oma palsta ja kaupunkiviljelyn opettelu
  • kivan, mielenkiintoisen ja antoisan lukupiirin löytyminen
  • kaikenlaisia muitakin pikkujuttuja, jotka tuottavat valtavasti iloa, kuten uusi sohva parvekkeella ja että löysin tosi hauskan treeniappin ihan sattumalta (Body FX, jos jotakuta kiinnostaa)

Miinukset on sitten lopulta vain murto-osa vuoden 2020 plussista. Jätän kaiken hyvillä mielin taakseni ja odotan luottavaisin ja iloisin mielin, mitä 2021 tuo tullessaan. Yleensä teen kovasti kaikenlaisia uudenvuoden lupauksia sun muita, mutta voi olla, että ainoa pyrkimykseni on elää entistä enemmän vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Se on kuitenkin ainoa, joka oikeasti on olemassa.

(Tosin huomenna tulee kyllä Torstai Tarot!)


Poncho – JEI vai EI ?

maanantai 28. joulukuu 2020

Mintun asukuva poncho

Mites siellä on joulunaika mennyt?

Itse onnistuin hankkimaan itselleni ihan klassisen joulukiireen. Täysin omaa syytäni – tietenkin – kun jotenkin ei vain mennyt jakeluun, että laiskanpulskeasti lönkyttelevät saikkulomapäivät päättyvät ennen joulua ja työhärdelliä on mahdoton välttää. Kaikki jäi toisin sanoen viimetippaan ja todo-listaa sai karsia reippaasti, että ylipäätään saatiin julistettua joulurauha tänne meillekin.

Mitään kaappien siivoamisen kaltaisia kunnon emäntä -hommia listallani ei tietenkään ollut – vaan kaikenlaista näpräämistä. Ihan kaunis tuli joulupöydän kattauksesta, vaikka en ehtinytkään kuivata itse appelsiininsiivuja. Puhumattakaan havukranssista, jonka oli tarkoitus olla pöytäkoriste – tai eteisen pöytäkuusen koristelusta. Onneksi olen jo itsekin unohtanut puolet siitä, mitä suunnittelin tekeväni, mutten sitten ehtinytkään. Ha ha!

Meillä oli kuitenkin aivan mahtavan ihana ja tunnelmallinen joulu. Vaikkakin tosin paljon pienemmällä porukalla kuin mitä alunperin suunniteltiin. Onneksi kuitenkin Karkki, Cissi ja Bönis pääsivät tänne mun luokseni juhlimaan Peetun lisäksi. Jossain vaiheessa kun näytti siltä, että pistellään perunalaatikkoa ja rosollia Peetun kanssa kahdestaan.

Mintun asukuva poncho

Aavistuksen pisti kieltämättä välillä kiukuttamaan se, että kiireeni ja hommien kasautumisen syy ei ollut pelkästään oma aikaoptimistisuuteni ja yleinen prokrastinointi. En tiedä ihan itsekään, miten edelleenkin yllätyn, että kaikkeen menee tuplasti aikaa ja vaikka oikea käteni on jo huimasti paremmassa kunnossa, yhtään mitään ei todellakaan hoideta käden käänteessä.

Leikkauksen aikoihin lokakuun puolessa välissä joulu tuntui olevan niin kovin kaukana. Mielikuvissani liihottelin joulunpyhinä kapeahihaisessa mekossa perheenjäseniä kaksin käsin halaten. Ajattelin, että varmaan joulukuussa pystyn jo ompelemaankin ja muutenkin olemaan enemmän oma itseni. Ehkä jopa syömään haarukalla ja veitsellä niinkuin oikeat aikuiset!

Noooh, vielä on matkaa taitettavana ja rehab-jumppaa jumpattavana ennenkuin kehtaan kutsua itseäni oikeasti kaksikätiseksi. Käsihärveliä on määrätty pidettäväksi jälkitarkastukseen asti. Sinne ei ole vielä tullut kutsua (tulee varmasti päivänä minä hyvänsä!), joten jumitan edelleen erilaisissa oversize-/kaapuratkaisuissa, mitä pukeutumiseen tulee.

Mintun asukuva poncho

Välillä tulee tunne, että kun tuosta härvelistä kerran pääsen eroon, en kyllä ikinä enää pue päälleni ainuttakaan telttamaista yläosaa. Toisaalta, kun nyt esimerkiksi katselen näitä kuvia tässä, olen ihan sitä mieltä, että ponchohan näyttää varsin kivalta. Raita antaa mukavasti vähän sporttimaista ilmettä, vaikka tuon kirotun käteni kanssa tunnen oloni pääasiassa kömpelöksi. Sporttisuus loistaa poissaolollaan, kun törmäilen menemään härvelini kanssa. Ihme juttu, miten en oikein edelleenkään hahmota sen mittasuhteita liikkuessani.

Tämä on yksi perusasujani, kun pitää äkkiseltään upgreidata kotiverkkari-look astetta ihmismäisemmäksi esim. kauppareissua varten. Nyt juuri välttelen kyllä sitäkin, joten pukeutumistilanteita on entistä vähemmän. Jouluna tuli toki ihan oikein meikattua ja laittauduttuakin vähän. Asuni oli tämä, joten siitä ei ole uusia kuvia.

Mintun asukuva poncho Maihinnousukengät

Yksi viime talven parhaita ostoksiani oli nämä Aldon maihinnousukengät. Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten tajusin, että en tule pärjäämään koko talvea niillä ainokaisilla lenkkareillani, joissa ei ole solmittavia nauhoja. Haravoin koko internetsin etsiessäni tukevapohjaisia talvikenkiä, jotka saa puettua päälle yhdellä kädellä ja jotka näyttävät suht siedettäviltä, toimivat sekä hameen että housujen kanssa etc.

Zalandosta muistaakseni sitten lopulta löytyi nämä ihanuudet ja koska kaikki muut specsit täyttyivät kirkkaasti, päätin sivuuttaa sen tosiseikan, että kuvetta piti kaivaa huomattavasti suunnittelemaani budjettia enemmän. En ole kyllä yhtään katunut, sillä kengät ovat vielä kaiken lisäksi hurjan mukavat jalassa. Tykkään myös tosi paljon niiden traktoripohjista ja tuosta reunaa kiertävästä metallisesta niittirivistöstä.

Mintun asukuva poncho

Mintun asukuva poncho

  • poncho, b. Young
  • housut, Lindex
  • kengät, Aldo


DIY Vaippakakku ja terkut babyshowerista!

maanantai 09. marraskuu 2020

DIY Tee se itse vaippakakku

Nyt ei taida olla mikään baby shower -sesonki, mutta en halua alkaa pihtailla tätä juttua. Kohta en kuitenkaan puhu muusta kuin jouluhommista, joten vähän vauvahöpinöitä tähän ensin!

About viikkoa ennen käsileikkaustani meillä oli pienet babyshower-tyyppiset juhlat Karkille, Cissille ja Bönikselle. Tavallisinta käsittääkseni on, että shower-kutsut pidetään odotusajan loppupuolella, mutta ennen Bönan syntymää, tulevat äidit olivat sen verran tiukassa karanteenissa, että edes ulkona järjestetty häppeningi ei tullut kysymykseen. Nyt, kun vauva on maailmassa, voi onneksi ottaa pienen piirun verran rennommin.

”Tervetuloa maailmaan showerit” oli Peetun ja Cissin siskon idea ja he huolehtivat aivan ihanasti kaikista järjestelyistä, koristeluista ja tarjoiluista. Sain onneksi olla apujoukkoina mukana ja suuren kunnian toimia vaippakakkuvastaavana!

En muista, milloin ensimmäisen kerran törmäsin käsitteeseen vaippakakku, mutta sen muistan, että pidin ajatusta täysin pöljänä. Häpeilemättä olen tässä(kin) asiassa takinkääntäjä ja nyt olen sitä mieltä, että konseptihan on aivan nerokas! Vaippakakku on sekä hauska ja koristeellinen yksityiskohta että äärimmäisen käytännöllinen ja tarpeeseen tuleva lahja tuoreille vanhemmille.

Ensin ajattelin, että ostan valmiina jonkun muun askarteleman kakun, mutta hetken googlailtuani tajusin, että kyllähän sellaisen tällainen käsipuolikin askartelee suht helposti. Tässä teillekin DIY-ohjeet helppoon vaippakakun perusversioon. Googlaamalla voi tosin helposti havaita, että kilpavarustelu ja taituruustaiteilu ei tunne rajoja tässäkään lajissa – mutta jos Eiffel-tornin tai suloisen keinuhevosen askartelu vaipoista ei tunnu ajankohtaiselta, perinteinen kerroskakku syntyy yllättävän nopsasti!

Tee-se-itse ohjeet: VAIPPAKAKKU

Kakkupohja

DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakku

Jotta kakusta tulee edes jonkin verran tukeva niin, että sitä pystyy vähän liikuttelemaan, tarvitaan tukirakenteiksi pohja ja keskipylväs. Tukeva pahvi käy hyvin pohjaksi. Itse leikkasin pizzalaatikon kannesta 30 cm halkaisijaltaan olevan ympyrän, joka oli just sopiva kolmikerroksiselle kakulle. Nelikerroksisen kakun pohjalle tarvitaan halkaisijaltaan noin 35 – 37 cm oleva ympyrä.

Mikäli on tiedossa, että vauvan perheessä olisi tarvetta esim. tarjottimelle, piirakkavuoalle tai matalareunaiselle pyöreälle rottinkikorille, niistä saa myös tosi kivan pohjan kakulle ja samalla lahjan perheelle.

Keskipylvääksi valitsin talouspaperirullan hylsyn. Kaksi riittää korkeutensa puolesta nelikerroksisenkin kakun kokoamiseen. Inspiraatiota keräillessäni näin, että jotkut käyttävät tukikeppinä kuohuviinipulloa, käärittyä vauvalehteä tai vastaavaa.

Kakun materiaalit

Ensinnäkin tietty niitä vaippoja. Ostin kaksi pakettia Liberon ”newborn 2” -vaippoja ja siitä määrästä olisi hyvin riittänyt neljään kerrokseen. (Peetu vitsaili, että tehdään ”gluteiiniton” kakku ylijääneistä vaipoista. Ha ha!).

Kakun ”täytteeksi” ja koristeeksi voi hankkia pieniä lahjoja, mutta se ei ole mikään must mielestäni. Meillä mummuilla mopo alkaa kuitenkin helposti keulia ja tulin ostaneeksi kaikkea mielestäni sievää. (Ja pitäähän Bönalla olla Supertstarit kun mummullakin on!)

Koristelun voi toteuttaa juuri niinkuin itse haluaa. Monet ovat hyvin johdonmukaisia värivalinnoissaan, vaaleanpunaista tyttövauvalle, vaaleansinistä pojalle. Itse valitsin omannäköiseni sävyt ja värikkäät silkkinauhat: alle leveämpi kermanvalkoinen satiininauha, sen päälle auringonkeltaista ja kirsikkaa vähän kapeampaa nauhaa.

DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakku

Inspiraatiota erilaisiin väriyhdistelmiin ja koristelutapoihin löytyy tosi paljon esim. Pinterestistä. Itselleni jäi erityisesti mieleen yksi supertyylikäs vaippakakku, missä oli täysin valkoisista vaipoista koottu kolmikerroksinen kakku, koristenauhoina oli ensin alle aika leveä kierros ruskeaa aaltopaperia ja sen päälle herkkää pitsinauhaa, viimeistelyssä kuivakukkia ja heiniä.

Tämä mummu nyt vaan on tuollainen värikkäämpi ja hersyilevämpi! Ainakin juuri Bönan juhliin se tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta.

Kokoaminen

Liimasin ihan ensimmäiseksi pohjapahvin päälle kakkupaperin tuomaan kakkumaista tunnelmaa. Monet näyttivät päällystäneen pahvikiekon myös foliolla tai ihan lahjapaperilla. Paljoahan tuo ei sieltä lopulta näy – eli jos on aikapulaa askarteluvaiheessa, tämän vaiheen voi hyvin jättää väliin.

Pohjan keskelle liimataan tukiasia (lehteä ei voi liimata, jos sellaisen ajatteli kakun keskelle kätkeä, ja siksi kokonaisuus on vähän huterampi). Tungin talouspaperirullan hylsyn täyteen Marianne-karkkeja yllätykseksi Karkille ja Cissille.

DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakku

Liiman kuivuessa on hyvä hetki rullailla vaipat pikkuisiksi kääröiksi. Kantsii aloittaa rullaus vaipan yläreunasta niin paketista tulee siistimpi. Helpointa on kiinnittää käärö pienellä kumilenksulla. Niitä kantsiikin varata hommaan ihan reilusti.

Sitten vain aletaan asetella vaippakääröjä keskipylvään ympärille. Vaippojen menekki riippuu tietty siitä, miten tiukkoja rullia niistä on tehty ja kuinka väljästi ne asetellaan pohjalle. Kaksi pakettia – eli 72 kpl – riittää erinomaisesti.

Ensimmäinen kierros vaippakääröjä kantsii kiinnittää keskipylvään ympärille isolla kumilenksulla, se on helpointa. Vielä toisenkin kierroksen ympärille saa kumilenksun, mutta kolmas kierros pitää kiinnittää paikoilleen esim. valkoisella puuvillanarulla.

Kerroksiin voi uloimpaan kierrokseen laittaa tosiaan halutessaan lahjoja vaipparullan paikalle.

DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakkuDIY Tee se itse vaippakakku

Lopuksi sidoin nauhat jokaisen kerrokseen niin, että ne petti mahdollisimman hyvin kumilenksut. Kerroksiin tulevat lahjat kiinnitin pienellä teipin palalla, etteivät ne putoile alas miten sattuu. Kaiken komeuden päälle vielä sellofaania – ja valmista tuli!

DIY-vaikeusaste tällaisella vaippakakun perusmallilla on ”erittäin helppo”. Jopa käsipuolena näprääminen sujui yllättävän hyvin – tosin Peetu auttoi hiukan kiperimmissä kohdissa.

DIY Tee se itse vaippakakku DIY Tee se itse vaippakakku

Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Kakku on aurinkoisen pirteä ja värikäs – juuri niinkuin halusinkin. Ja mikä tärkeintä: vanhemmat olivat hyvin iloisia ja tykkäsivät kovasti!


Harmaat hiukset – tottakai, go for it vai ei ikimaailmassa eläkeläistukkaa?

tiistai 03. marraskuu 2020

Esittelyssä koronapää!!

Edelliseen postaukseen tuli niin paljon positiivisia kommentteja luonnonharmaaseen hiusväriini liittyen, että aloin ihan tosissani miettiä, josko hyppäisin ikuisesta hiustenvärjäyskierteestä pois. Harmaannuin jo reilusti alle parikymppisenä. Olin 26, kun aloin odottaa Peetua ja raskaudenaikaisen tyvivärjäystauon aikana havaitsin, että olen käytännössä täysin harmaahapsi. Yksittäiset harmaat karvat olisi voinut vaikka nyppiä pois, mutta tilanteessani en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin hypätä 4 – 5 viikon välein kampaajalla.

Hiusten värjäämisestä tuli rutiini, joka vasta nyt koronan vaikutuksesta katkesi. Kävin edellisen kerran kampaajalla viime helmikuun puolivälissä. Sen jälkeen sekä turvavälivaatimukset että kotitoimistolla työskentely ovat edesauttaneet antaa-sen-nyt-olla-vaan -asenteen ylläpitoa.

Aika paljon hiukset vajaassa yhdeksässä kuukaudessa kasvaa. Kiitollista sinänsä, että jos joskus tällaisen luonnollisuustestin haluaa tehdä, niin juuri nyt siihen on erinomainen tilaisuus.

Täällä meillä kiristettiin taas sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä suosituksia – jälleen pitäisi välttää jopa ystävien tapaamista muualla kuin ulkoilmassa ja silloinkin turvavälein. Eli ei tule siitäkään syystä paineita ulkonäön suhteen. (Tästä tuli mieleeni bongaamani hauska ja ajankohtainen mainos, jossa todettiin, että nyt maskisuositusten aikana on ihan paras hetki hoitaa hampaiden oikominen raudoilla! Hyvää positiivista asennetta!)

Hiukseni on oikeasti siis edestä kasvojen ympäriltä aivan valkoiset ja muualta teräksenharmaat. Omalla mummullani, sitkeällä karjalaisella emännällä, oli aivan samanlaiset. Hänellä oli vielä kuollessaan 98-vuotiaana ranteen paksuinen teräksenharmaa palmikko, joka kiertyi kruunuksi pään ympärille. Jos käy hyvä tsägä, voi olla, että saan itsekin välttää iän myötä tulevan hiusten harvenemisen. Jää nähtäväksi.

Mietiskelin tuossa, että jos päätän pitää – tai ainakin yrittää – nämä luonnonharmaani, niin varmasti jossain vaiheessa pitää leikata tuo lämpimänvaalea latva pois. Mikään pixie cut ei tule kysymykseenkään, mutta ehtiihän tuo kasvaa vielä, kun ei tässä nyt hetkeen olla vielä toimistolle palaamassa kuitenkaan. Toisaalta hyvä kampaaja osaa varmasti tehdä myös jonkun sävyhuuhtelun niin, että latvan ja tyven sävyero ei ole niin suuri.

Mutta on ihan pakko tunnustaa, että hiukan kieltämättä pelottaa, miten paljon harmaat hiukset vanhentaa ulkonäköä. En mitenkään ihannoi ikuista nuoruutta tai pakonomaisesti yritä näyttää ikäistäni nuoremmalta. Olen ihan hyvässä paikassa elämäni kanssa enkä kaipaa mitään keinotekoista teatteria.

Toisaalta en myöskään missään tapauksessa halua näyttää ikäistäni vanhemmalta. Nuorilla harmaat hiukset on tyylikkäät, edgyt ja coolit. Itselläni – niin pelkään – vain huolimattoman, jopa suttuisen, ja vanhuksen näköiset. Niin, se se sana on – olen täysin sinut ikäni kanssa ja sen, että en ole enää pari-kolmekymppinen, mutta en halua olla vanhus.

Jos totta puhutaan, olin ihan vähällä jättää nuo edelliset kuvat julkaisematta, kun tajusin, miten selkeästi harmaat hiukseni siinä erottuu. Olin aivan totaalisesti ällikällä lyöty kaikista ihanista ja kehuvista kommenteista, joita sain tänne blogiin, facebookiin ja instaan. Jotenkin tuntuu, että näissä kuvissa, joissa tuo jälleen yllättävän pitkäksi venähtänyt lämpimänvaalea latva on vapaana, harmaat erottuu hiukan hillitymmin… Vai onko vain oma silmäni tottunut?

Koko loppuiäksi päätöstä ei tietty tarvitse tehdä – ainahan voin mennä värjäämään hiukset uudelleen, jos harmaa alkaa ahdistaa. Toisaalta olisi kyllä ihana päästä värjäämisen riesasta, puhumattakaan kaikista niistä kemikaaleista. Nääs, nääs.. pitää nyt pohtia ja antaa yhdistetyn saikun & koronakaranteenin hoitaa hommansa.

Olisi kyllä superihana kuulla kommentteja tähän! Oletko itse tai onko joku tuttusi/sukulaisesi lopettanut värjäyksen ja antanut harmaiden näkyä? Mikä on ollut ihmisten reaktio? Onko mitään neuvoja Mintulle??