Morsiamen äidin superwoman-asu

tiistai 31. maaliskuun 2020


Tänään on tullut sen päiväinen määrä huonoja uutisia tuutista jos toisestakin, että oli ihan pakko alkaa selailla puhelimen kuvia onnellisemmista ajoista. (Ei, ei mitään superhälyttäviä uutisia – ei ainakaan tällä tietoa – ja vain osittain koronaan liittyviä. Mutta kaikenlaista pientä ja keskisuurta, joka pistää muutenkin kovalla koetuksella olevan hyvän tuulen ja positiivisen maailmankatsomuksen aikamoisen haasteen eteen.) Siinä sitten tajusin, että enhän ole lainkaan tehnyt virallista esittelyä asusta, joka ylläni juhlin Karkin ja Cissin häitä!

Asusta ei ole virallista asukuva-pönötys -otosta, joten esittely tulee sekalaisista kavereilta saaduista ja virallisen kuvaajan kuvista leikellyistä palasista sekä asun osasista erikseen. Olin koko hääjuhlapäivän niin tohkeissani ja täpinöissäni kaikesta, että tajusin vasta seuraavana päivänä unohtaneeni pyytää ketään näppäämään parempaa kuvaa asustani.

Sinänsä harmi, sillä olin ihan supertyytyväinen asuuni (paitsi hiuksiin, jotka olivat aika kauheet… haha!), mutta toisaalta olen niin onnellinen tuosta päivästä, enkä yhtään ihmettele, ettei siinä tullut mieleenkään miettiä jotain niin triviaalia kuin omat asukuvani.

Tässä, sinänsä aika karseassa kuvassa, näkyy melko hyvin tuon ihanan mekkoni (kyllä, tykkään siitä edelleenkin valtavasti!) hienot, viittamaisiksi huituloiksi leviävät hihat. Viritelmä nielaisi sisuksiinsa robocop-käsihärvelini ja antoi lisäksi aimo annoksen voittamatonta superwoman fiilistä. Tuo taitaa olla myös ainokainen kuva, jossa näkyy asuni kengät, pehmeän puuteriroosat mokkasandaalit tukevalla palkkikorolla.

Juttuhan on niin, että minulla oli jo melkein koko asu hankittuna häitä varten jo ennen onnettomuuttani. Siihen asuun en vain olisi käsipuolena saanut itseäni kingerrettyä. Lisäksi toispuoleisuus aiheuttaa sen, että tasapainoni on aivan hakoteillä. Siitä syystä en voinut harkitakaan, että olisin laittanut jalkaani ihanat nude-pitsiset Karl Lagerfeldin piikkikorkoiset avokkaat, jotka hankin jo aikapäiviä sitten juuri tätä tilaisuutta varten. Oh well. Palkkikorot olivat muutenkin kätsymmät Gamla Stanin mukulakivikaduilla.

Ensi kesänä noista saa oikein hyvät arkisandaalit. Siis olettaen, että kesällä on ookoo liikkua jonnekin muuallekin ihmisten ilmoille kuin tuohon lähikauppaan. Tai miksei sitä voi kauppareissullekin vähän laittautua, jos muuta ei ole.

Käsilaukku on mielestäni hurjan sievä! En muista mitä merkkiä se on – joku random löytö Zalandosta. Väritys toistaa just eikä melkein sekä mekon syvän fuksian punaisen että sandaalien roosan. Lisäksi siinä on vielä vaaleampaa vaaleanpunaista, samaa sävyä, jota minulta löytyi aavistuksen shimmerinä versiona kynsilakasta.

Siis toi mun kampaus oli kyllä aikas kaamea, mutta päätin, etten välitä. Sivuseikka, mikä sivuseikka!

Hiusten tarina on kyllä aika mainio (”mainio”). Kävin kampaajalla torstaina ottamassa värin tyvikasvuun. Ihana kampaajani lupasi tehdä oikein supernapakat kiharat, joiden kanssa selviän lauantaihin asti. Sain ohjeeksi olla koskematta kiharoihin torstaina (en koskenut), haroa hiukset sormin auki perjantai-illan pre-wedding drinksuille (varoitteli vain, että kiharat voivat olla varsin sähäkät perjantaina, mutta vakuutin, että se sopii oikein hyvin perjantaille ajattelemaani lookiin) ja lauantaina suihkuttaa kevyesti hiuslakkaa, jotta nyt tyylikkäästi laimentuneet kiharat pysyisivät koko päivän.

Nooh… täältä voi käydä kurkkaamassa, millaiset ”villit kiharat” olivat perjantaina…

Ihan alunperin oli ajatus, että laittautuisimme Peetun kanssa yhdessä täällä minun luonani, ja hän voisi sitten myös vähän viritellä hiuksiani siinä samalla. No, sitten kävi selväksi, että kaasoa tarvitaan auttamaan morsiamelle puku päälle ja assisteeraamaan hääkuvien ottamisessa. Varasin jo siinä vaiheessa itselleni kampaaja-ajan ja haaveena oli jokin tämän tyyppinen kampaus. Kaikki inspiraatio oli haettu hakusanoilla ”helppo” & ”easy half up-do”.

Kampaaja ei selkeästi ollut samaa mieltä helppoudesta – näissä kuvissa näkyvä puoliksi räjähtänyt ”kampaus” on tosiaankin ihan hääjuhlapäivän alusta. En edes halua ajatella, miltä se näytti sitten loppuvaiheessa. Pikku anekdootti, että tämäkin kampaaja toisteli moneen otteeseen, että tehdään nyt sitten sellaiset kiharat, että varmasti pysyy. No, mitä mieltä olette? Menikö niinku Strömsössä?

Saavuimme kirkolta juhlapaikan läheisyyteen ihanasti tunnelmallisella höyrylaivalla. Satamasta oli noin kymmenen minuutin kävelymatka ja fiksuna olin tietty ottanut luotto-Havaianakset mukaan. Ne päätyi jalkaan myös aika välittömästi tanssin alettua illallisen jälkeen. Mutta hei huomatkaa – mustat lipsut matsaa ihan mainiosti laukun pohjaväriin. Haha!

Mekon pääntien ja vyön reunoja kiertää diskreetti rivi kevyesti kiilteleviä lasihelmiä. Mielestäni oikein kiva yksityiskohta, joka antaa mukavan viimeistellyn ilmeen. Ja sen vuoksi myös saman tyyppisin lasihelmin aplikoitu laukku tuntui oikealta vaihtoehdolta.

Korvissa Karkilta saamani upeat Efva Attlingin korvakorut.

Meikistäkin piti sanoa jotain, mutta sitten kävi niin, että kampaajan jälkeen aikaa siihen, kun taksi tuli hakemaan allekirjoittanutta kirkolle, oli tasan 23 minuuttia. Yksikätisenä vasemalla kädellä operoidessa oikein mikään ei suju kovin nopeasti. Niinpä meikki koostui kahdesta osasta: yhtä väriä luomille (aurinkopuuteria) ja luottohuulipunaa huulille. Loppukesästä oma väriskaala oli onneksi aika hyvissä ja kulmakarvat värjätty.

Ja kyllä, legenda pitää paikkansa: juoksin taksiin lipsut jalassa ja mekko auki. Ensi töikseen taksikuski sai vetää selässä olevan vetoketjun kiinni. Sandaalit vaihdoin jalkaan vasta kirkolla ja Tinni laittoi korvakorut korvaani.

Mutta päivä oli niin täydellinen ja onnellinen kuin vain voi olla!

Tässä viimeisessä hienossa panoraamakuvassa, jonka Tinnin mies on ottanut, kun virallinen kuvaaja ottaa meistä potrettia, näkyy koko rakas ydinperheeni (sekä Peetun hieno Hugo Boss -mekko ja & Other Stories sandaalit, jotka melkein vahingossa ostin samanlaiset).

Meidän likkajengi! <3


Unelmat toteen aarrekartan avulla!

keskiviikko 25. maaliskuun 2020

Jatkan nyt tällä valitsemallani linjalla enkä kommentoi sen enempää koronatilannetta tai sen ympärillä käyvää kiivasta kuhinaa. Itse teen nyt toista viikkoa duunia kotiofficelta, mikä on toisaalta ihan mukavaa (säästyy 2 tuntia työmatkoja per päivä, saa hengata verkkareissa ja kissat tykkää) ja toisaalta kurjaa (tykkään käydä toimistolla, ihmiskontakteista ja siitä energiasta, mitä siellä on. Ja työtuolista).

En mitenkään erityisesti ole päättänyt, että nyt en käy missään, mutta toisaalta en ole metsälenkkejä lukuunottamatta edes piipahtanut kodin ulkopuolella nyt reiluun viikkoon. Hokasin esimerkiksi, että tästähän saa hyvän tekosyyn karsia kaappeihin varmuuden vuoksi ja huonon kirjanpidon vuoksi kertyneitä aivan liian runsaita ruokavarastoja.

Jonain päivänä tilanne kuitenkin normalisoituu, karanteenit puretaan ja palataan takasin arkeen. Tosin uusi normaali voi olla hyvinkin erilainen kuin se, mistä tähän lähdettiin. Tai sitten ei – mutta kukaan ei vielä tiedä. Kaikenlainen epävarmuus on pelottavaa ja välillä tuntuu, että tekisi mieli vain antaa periksi. Toisaalta juuri se, että kun kaikki nyt jossain määrin joka tapauksessa tulee arvioitua uudelleen ja säädettyä muuttuneen todellisuuden mukaiseksi, miksi ei sitten saman tien käyttäisi tilannetta hyödyksi ja haaveilisi itselleen todeksi enemmän oman näköisen, paremmin omia unelmia ja haaveita vastaavan todellisuuden?

Toiveiden konkretisointi on erinomainen – ja useimmiten välttämätön – ensimmäinen askel matkalla niiden toteutumista. Sen voi tehdä monella tapaa: kirjoittamalla haaveet ylös, puhumalla tavoitteistaan julkisesti ja siten sitoutumalla niihin tai visualisoimalla unelmat esimerkiksi niinkuin minä tässä nyt, aarrekartan muodossa.

Aarrekartan askartelu on ihan älyttömän hauskaa puuhaa! Täydellistä tekemistä kotiarestin tylsistyttämille aivoille ja puuhan puutteesta syyhyäville sormille. Homma sopii myös ainakin vähän isompien lasten kanssa toteutettavaksi, eikä sitä tosiaankaan tarvitse ottaa niin älyttömän vakavasti tai supersyvällisesti, jollei itse halua.

Tarvikkeet:

  •  isohko paperi, kartonki tms. alustaksi. Mikäli varastosta löytyy esim. tapettirullan jämiä tai lattiansuojauspaperia toimii ne mainiosti!
  •  kasa lehtiä, esitteitä, mainoksia etcetera, joista leikellä mieluisia kuvia. Ei kannata olla turhan niuho, tylsän näköinen mainos tai esite saattaa sisältää kuvan juuri siitä sun jutusta.
  •  sakset
  •  liimaa
  •  muuta koristetta, tarroja, glitteriä, kangaspaloja, kuivattuja kukkia, nappeja, niittejä… oman maun mukaan
  •  kyniä, vesivärejä etc. – mikäli siltä tuntuu

Sitten ei kun selaamaan lehtiä ja saksimaan silmää miellyttäviä ja toiveskenaarioita kanavoivia kuvia!

Mitään sääntöjä ei ole ja kukin on vapaa visualisoimaan unelmansa juuri niinkuin haluaa. Itse mietiskelin kuvakollaasia koostaessani elämäni eri alueita. En siis vain niitä, mihin olen jotenkin tyytymätön, vaan ihan kaikkia, lähinnä jäsennelläkseni ajatuksiani. Muutenkin ehkä suosittelisin pitämään ajattelun positiivisena: näitä asioita haluan lisää elämääni, näitä kohti toivon valintojeni johtavan – mieluummin kuin: tämä ja tämä asia on aivan päin mäntyä. Askarteluhommasta tulee sillä tavoin paljon hauskempaa.

En etukäteen mitenkään hurjasti suunnitellut miten haavekuvani asettuvat karttapohjalle. Sommitellessani sitten huomasin, että jonkinlainen ”elämänkello” aarrekartastani oli hahmottumassa. Työhön, henkiseen hyvinvointiin, perheeseen, parisuhteeseen, kotiin, omaan yhteisöön, luovuuteen, fyysiseen hyvinvointiin, uuden oppimiseen, itsensä toteuttamiseen ja uuden kokemiseen liittyvät toiveeni asettuivat kaikki omalle paikalleen, mutta toisiinsa lomittuen.

Alunperin olin leikellyt kuvia niin paljon, että niistä olisi saanut aikaiseksi vielä kolme tai neljä aarrekarttaa lisää. Haha! Hetken jo mietinkin, että olisinko tehnyt eri elämänalueille omat kartat vähän mood board -tyyliin. Sitten kuitenkin päätin, että haluan yhden, jossa on kaikki, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että kaipaan täydennystä jollekin osa-alueelle, teen sen sitten erikseen.

Kuten sanottu, mitään sääntöjä sen suhteen, miten kartta tulisi toteuttaa, ei ole. Itse esimerkiksi en ajattele, että tämä on mikään todo-lista tai uudenvuoden lupausten kaltainen tavoite tälle vuodelle. Otsikointi ”Aarrekartta 2020” viittaa siis kartan tekovuoteen – eikä siihen, että pyrkisin saamaan kaiken toteutettua tämän vuoden aikana.

Tosin aika monet kartalle laittamani asiat ovat jo kummasti nytkähtäneet eteenpäin. Esimerkiksi ”koti”-nurkkauksen runsassatoinen puutarhakuva on sikäli jo matkalla kohti toteutumista, että parisen viikkoa sitten minusta tuli superonnellinen pikkuruisen (näille taidoille aivan riittävän kokoisen!) viljelyspalstan haltija!

Kuvien kanssa voi myös ajatella ihan niin luovasti kuin itse haluaa. Jos nyt joku tihrustaa tuota minun karttaani, niin voin kertoa, että aika monet kuvat tarkoittavat minulle jotain muuta kuin mitä ne päivänselvästi esittää. Vaikkapa tuo kuva, jossa partiolaislapset istuskelevat kesäisellä laiturilla, kuvaa haluani osallistua yhteisön toimintaan, olla vapaaehtoinen, auttaa ja olla osallinen ilman, että siitä on mulle itselleni varsinaista välitöntä hyötyä. Eikä niinkään juuri partiolaisia tai lapsia sinänsä.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että haaveilu ja unelmointi on mielestäni täysin aliarvostettuja ajanviettotapoja! Mikäs sen mukavampaa kuin visioida enemmän oman näköistä elämää ja omia toiveita vastaavia tavoitteita.

Ehkä nyt koronakaranteenissa löytyy aikaa oman aarrekartan näpräämiselle!


Morsiamen paniikki – eli Karkin hääpuvun tarina

maanantai 23. maaliskuun 2020

Mites siellä coronacation sujuu? Tuntuu, että korona-asiaa tuuppaa jokaikisestä tuutista tällä hetkellä sellaisella voimalla, että halusin tarjota pienen lepohetken vähän kevyemmän jännitysnäytelmän parissa. Etenkin, kun tiedossa on, että tämän kanssa kaikki päättyi suorastaan paremmin kuin hyvin!

Tarinan nimi voisi olla vaikka ”Karkin hääpuku – ja kuinkas sitten kävikään”. Sillä koko hommasta tuli tosiaan senpäiväinen jännitysnäytelmä, että en edes voi käsittää, miten morsian, armas lapsukaiseni, kykeni selviämään hommasta saamatta totaalista hermoromahdusta.

Alkuperäinen ajatus Karkin hääpuvusta oli, että minä olisin ommellut sen. Aloittelimme jo hyvissä ajoin tammikuussa kerätä inspiraatiomateriaalia sekä rakennella mood boardia – ja pikkuhiljaa suunnitelmien pääpiirteet alkoivat hahmottua. Tavoitteena oli siron, mutta ei liian avonaisen miehustan ja muhkean helman muodostama klassinen siluetti. Melkolailla ehdoton ei tuli alkuvaiheessa kaikelle pitsille, tyllille, glitterille, helmikoristeluille sun muille hörsöilyille.

Piirtelimme yhdessä hääpuvulle sopivaa mallia ja lopulta oltiin varsin hyvässä yhteisymmärryksessä mallin pääpiirteistä. Koska kysymyksessä on kuitenkin niin ainutlaatuinen vaate ja ex-ompelijana tiedän hyvin, että tällaisissa ”kerran elämässä” -tilanteissa vain mielikuvissa tehty hahmottelu ei ehkä vastaakaan toiveita, halusin varmistaa, että tosiaankin olemme täysin samoilla linjoilla.

Varmistukseen kuului kaksi vaihetta:

  1. Käydä hääpukukaupoissa sovittamassa mekkoja
  2.  Ommella testimekko samantyyppisestä kankaasta kuin mitä itse morsiuspukuun on ajateltu

Niinpä varasimme Karkin kanssa helmikuun puoleen väliin sovitusaikoja morsiusliikkeisiin. Ja siis miten voikaan olla, että heti ensimmäinen puku ensimmäisessä putiikissa oli täydellinen! Karkki aivan kihertyi ilosta mekkokaunokainen päällään ja ensimmäisen sovituskierroksen lopuksi tuo samainen päätyi vielä uudelleen päälle.

Tein kyllä heti selväksi, että vaikka yhä edelleenkin pystyn saamaan aikaiseksi ihan kohtuullisia pukuja kunhan aikaa on tarpeeksi, ei taitoni ole milloinkaan ollut sillä tasolla, että osaisin ommella täydellisesti sisäpuolelta tuetun ja lukuisia alushamekerroksia käsittävän luomuksen. Mahtaisiko sellainen tavallisilla kotiompelijan varusteilla onnistuakaan. Vakuutin, että minulle on täysin ok, jos Karkki päättäisikin haluta ostaa sen ihanan mekon, vaikka ajatus oman lapsen hääpuvun ompelemisesta tuntuikin tärkeältä.

Karkki ei muuttanut mieltään ja niin aloin valmistaa testipukua. Löysin aivan kertakaikkiaan mielettömän ihanaa korallinpunaista Givenchyn kangasta, joka ryhdikkyydeltään ja laskeutuvuudeltaan vastaa täydellisesti hääpukuun valitsemaamme helmenvalkoista morsiussatiinia.

Tässä kuvia juhlamekon kakkossovituksesta. Istuvuus on vielä kyseenalainen ja sovitusmuutoksia suht reilusti tulossa. Mm. pääntie takaa haluttiin tehdä huomattavasti avonaisemmaksi ja edestäkin hieman (vaikka venemäinen linja päätettiin kyllä pitää), myös puvun ylä- ja alaosa on tässä vielä toisistaan erillään. Lisäksi tästä versiosta puuttuu kokonaan vuori ja varsinaiseen hääpukuun oli tarkoitus tulla tuplamäärä helmaa ja pieni, noin metrin mittainen laahus.

En siis ihmettele, jos noissa yllä olevissa kuvissa näkyvä keskeneräinen juhlapuku ei herätä suurempaa ihastusta (kuvia ei myöskään otettu sillä mielellä, että niitä milloinkaan esiteltäisiin julkisesti) tai anna lupausta ihanasta morsiusmekosta. Omaani ja Karkin silmään se näytti kuitenkin juuri siltä kuin miltä sen oli tarkoituskin – ja miten sen olimme suunnitelleet.

Juhlapuvun kolmas sovitus oli sovittu eräälle sunnuntaille viime toukokuun puolenvälin jälkeen. Siinä vaiheessa se olisi ollut jo niin pitkällä, että jäljellä oli vain pienempiä juttuja, helman tasausta, hakasten kiinnittämistä ja sen sellaista. Ajattelin käyttää koko lauantain puvun viimeistelyyn, mutta tuumasin sitten, että kipaisen äkkiä ensin talvitakkini pesulaan, ennenkuin levittelen kaikki ompeluvehkeet pitkin kämppää.

No, siihen ”kipaisuun” se sitten tyssäsi. Olin tuskin päässyt naapurikortteliin, kun suoritin nyt jo semi-kuuluisan, kyynärpääni murskanneen kuperkeikkani. Ensiapuun päästyäni soittelin Karkille ja tuumasin, että seuraavan päivän juhlapukusovitusta pitää nyt vähän siirtää.

Tuossa vaiheessa kuvittelin vielä, että iskevät käpälääni kipsin ja pääsen vielä samana iltana kotiin katsomaan Euroviisuja. Laskiskelin, että parisen viikkoa siinä varmaan menee, ennenkuin saan kipsin pois, mutta häihin oli vielä reilut kolme kuukautta aikaa. Eli nou worries.

Pikkuhiljaahan se siitä sitten valkeni, että hommassa saattaa mennä aavistuksen pidempään. Parinkin aavistuksen verran pidempään.

Normaalin kaltaisen toipumisen jälkeen käteni ja käsivarteni olisi ollut about käytettävässä kunnossa kuutisen viikkoa leikkauksen jälkeen. Hyvinhän siinä sitten vielä ehtii ompeluhommia, kun oli kesäloma ja kaikkea – oli suunnitelmamme. Ja minä ähräsin rehab-jumppaa riemuiten jokaisesta pinsettiotteesta ja ranteen kiertämisestä, vaikka edistyminen tuntuikin tuskastuttavan hitaalta.

Aika kului ja hiljalleen alkoi hiki nousta niin morsiamen kuin ompelijankin ohimoille. Jonkun sunnuntai-päivällisen päätteeksi totesimme vihdoin Karkin kanssa, että meidän on päätettävä päivämäärä, johon asti odotamme meikäläisen kuntoutumista. Sitten joko aletaan vimmatusti ommella tai tulipunaisella kiireellä etsiä vaihtoehto B:tä.

Kun sitten vihdoin kävimme varsinkin allekirjoittaneella tunteisiin käyneen keskustelun ”äiskästä ei nyt ole ompelijaksi” häihin oli aikaa neljä viikkoa. NELJÄ viikkoa!!

Alkoi kertakaikkiaan ankara puvunmetsästys. Kiersimme valehtelematta kaikki Tukholman morsiuspukukaupat (helmet löytyy listattuna täältä) ja jokainen visiitti alkoi sanoilla: tarvitsemme jotain tangosta, häät ovat alle neljän viikon päästä. Haravoimme myös käytettyjen pukujen ilmoituksia, mutta loppukesästä sielläkin oli varsin tyhjää. Saman kesän morsiamet eivät vielä olleet ehtineet laittaa pukujaan myyntiin ja edellisen kesän sato oli ilmeisesti jo hyvin korjattu.

Lisäjännitystä puuhaan toi se, että osa kaupoista oli sulkenut kesäsesongin päätteeksi ovensa pariksi viikoksi. Näin myös Bröllopsbutiken, jossa Karkki oli nähnyt unelmamekkonsa puoli vuotta aikaisemmin. Ymmärrettävästi mitään muuta pukua ei voinut hankkia ennenkuin oli selvitetty, onko olemassa mitään mahdollisuutta, että juuri SE puku löytyisi.

No, hääkuvista sen nyt näkee, että löytyihän se! Valmistajalla sattui olemaan yksi juuri oikean kokoinen puku varastossa peruuntuneiden kauppojen vuoksi – muuten heillä valmitetaan asuja vain tilausten perusteella. Eikun pikapakettina mekko Tukholmaan! Ja bonuksena vielä hääpukukaupan suosittelema, kokenut ja arvostettu ompelija kertoi juuri luovuttaneensa isot työt pois käsistään ja näin ollen olevansa vapaa tekemään Karkin tarvitsemat sovitusmuutokset poikkeuksellisen nopealla aikataululla.

Viimeiseen asti jännitti, että onkohan tässä nyt kaikki käänteet vai vieläkö tulee mutkia matkaan. Olin Tampereella käymässä, kun Karkki kävi yhdessä kaasonsa Peetun kanssa hakemassa puvun ompelijalta. Laitoin tytöille tekstaria, että miten meni, ja kun vastausta ei pariin tuntiin kuulunut, aloin pelätä pahinta.

Mutta ei, kaikki oli hyvin, puku oli täydellinen ja häihin oli vielä seitsemän päivää aikaa!

Nyt jälkiviisaana, kun käteni ei vieläkään toimi edes auttavasti (sovittu leikkaus, jonka tarvitsen, siirtyi koronan vuoksi) ihmetyttää, miten niin pitkään venytin ja kuvittelin kuntoutuvani niin paljon, että pystyn ompelemaan hääpuvun. Optimismin puutteesta ei ainakaan voi syyttää. Haha!

Onneksi kaikki kuitenkin päättyi parhain päin ja morsian säteili hääpäivänä kauniimpana kuin milloinkaan ihanassa puvussaan!


Be a lady, they said – tai ole edes hyvä jätkä

sunnuntai 08. maaliskuun 2020

Hyvää naisten päivää!

Hyvää naistenpäivää just sulle, joka tunnet itsesi toivotuksien ihanaksi, upeaksi naiseksi ja sulle, joka et. Ja sulle, joka tuskailet naiseutesi kanssa, tunnet itsesi vääränlaiseksi, väärällä tavalla naiseksi, ei ollenkaan tai oikealla tavalla naiselliseksi.

Hyvää naistenpäivää just sulle, joka et tunne olevasi nainen. Ehkä siksi, että olet mies tai jotain muuta. Tai lopen väsynyt pohtimaan, mikä minä sitten oikein olen.

Hyvää naistenpäivää!

Kuulin jonkun huutelevan, että ei naistenpäivää enää tarvita, tasa-arvo on toteunut jo. Ja tottahan se on, että sukupuolten välinen tasa-arvo on edistynyt täällä hyvinvoivassa Pohjolassa ihan hurjasti jopa oman aikuisikäni aikana, vaikka katsonkin eläneeni kutakuinkin modernia todellisuutta. Edes teiniaikani ei ole sitä myyttistä ”ennenvanhaan”:ia, jolloin asiat olivat perinjuurin toisin.

Ei kuitenkaan tarvitse lähteä etsimään esimerkkejä kolmannesta maailmasta tai kulttuurisesti erilaisista yhteiskunnista löytääkseen konkreettista näyttöä siitä, miten tasa-arvo ja ihmisyys edellä asioiden raamittaminen on vielä kaukainen haave.

Amerikkalainen nuori runoilija, Camille Rainville, kiteyttää runossaan ”Be a Lady” asian paremmin kuin mitä ikinä itse osaisin. Cynthia Nixon lukee runon sellaisella intensiteetillä, että on ihme, jollei viesti mene perille. ”Kaikki” ovat varmasti jo valtavaksi viraalihitiksi nousseen videon nähneet, mutta sen sietää kyllä katsella uudelleen.

Kannattaa myös pitää mielessä, että kaikki videon kuvasto on peräisin mainoksista, elokuvista, normaalista mediasta. Tätä kun syötetään alitajuntaan ja ajattelukeskukseen 24/7, ei ihme, jos mitä oudoimmat asiat alkavat tuntua aivan loogisilta ja normaaleilta ympäristön odotuksilta.

Ihan erikseen pitää nyt selventää, että tämä ei ole mikään naiset-miehet vastakkainasettelutilanne. Omaan elämääni eniten vaikuttaneet miehet, oma isäni ja Karkin ja Peetun isä, ovat olleet siinä mielessä varsin tasa-arvoisia, että olen saanut hyvin vapaat kädet häröillä, toteuttaa itseäni ja muuttaa mieltäni aina, kun on siltä tuntunut. Pukeutuakin miten sattuu, testailla rajojani, käyttäytyä huonosti. Toisenlaisiakin on toki matkan varrella osunut kohdalle.

Äiti on se, joka välillä voimakkaastikin yritti puristaa Mintusta sekä ulkoisesti että elämänvalinnoiltaan paremmin patriarkaalisen yhteiskunnan naiselle tarjoamaan muottiin sopivaa. Hyvää tarkoittaen tietenkin, mutta rivien välissä moite: ”mitä naapuritkin ajattelee.”

Ylipäätään tasa-arvo ei ole mikään vastakkainasettelutilanne. On jotenkin turhauttavaa, ihan kertakaikkiaan älyttömän turhauttavaa, että yhä vieläkin jonkun mielestä se, että kaikilla on asiat yhtä hyvin, on joltakulta pois.

Mitä oikeastaan kaikkein eniten haluaisin toivottaa, on lempeys, suvaitsevaisuus ja vapaus ihan kaikkia kanssaihmisiä kohtaan. Ja naisille: tuetaan ja tsempataan toinen toisiamme! Yhden meistä menestys ei ole sinulta (eikä minulta!) pois – päinvastoin. Tasa-arvo ei ole enää utopistinen haave, mutta työ ei ole vielä lähimainkaan tehty. Taistelun ei tarvitse olla hampaat irvessä tappelemista, se voi myös olla itsestään selvästi paikkansa ottamista. Meidän kaikkien hurraa-huudot kaikukoon aina, kun joku pistää vapaavalintaisen lasikaton tuhannen päreiksi!

Here’s to strong women. May we know them. May we be them.
May we raise them.


Testamentti luonnolle

tiistai 03. maaliskuun 2020

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä WWF:n ja Indieplacen kanssa.

Naapurustossani asuu majavaperhe! Kovin usein en ole heitä omin silmin nähnyt, mutta näitä sievästi järsittyjä puita pilkistelee siellä täällä lenkkireittini varrella.

Mitenkähän sitä sanoisi tosiasian, että luonto on minulle tärkeä, kuullostamatta täysin kliseeltä? Mutta niin se vaan on. Osittain varmasti luontorakkauteni on peruja teini-iän kiihkeästä partio-harrastuksesta, joka meillä painottui enemmänkin juuri metsäreissuihin kuin kaupunkikololla paperipartiointiin. Mutta mukana on myös jotain primitiivisempää. Tieto siitä, että luonnossa olo paranee, mieli rauhoittuu ja sielu seesteytyy.

Muistan hyvin, miten yläasteikäisen Mintun olo saattoi olla hyvinkin levoton viikonlopun lähestyessä. Oli kaikenlaisia paineita olla sellainen tai tuollainen, tehdä sitä tai tätä. Kun sitten ystävien kanssa päätettiin, että lähdetäänkin metsään, alkoi välittömästi tuntua hyvältä. Reissukamojen pakkaamisen rituaali, leiriytymispaikan valinta ja koko se oleminen oli parasta, mitä tiesin. Ei ihme, että ollaan tuon ystäväporukan kanssa yhä edelleenkin, 40 vuotta myöhemmin, läheisiä ystäviä.

Jo ihan pentuna painelin Pyynikille mäntyjen sekaan turvaan, kun elämä heitteli. Ensimmäiset sydänsurut itkin auringon kuumentamilla rantakallioilla Pyhäjärven rauhoittavaa liplatusta kuunnellen ja niillä samoilla rannoilla vietettiin myös maagisia kesäöitä ystävien kanssa.

Luonto on minulle todella tärkeä. Ja kyllä, tämä postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä WWF:n kanssa, mutta luonnon tärkeys hyvinvoinnilleni ja koko olemassaololleni on täysin omani.

Tällä hetkellä yksi suuri toiveeni on, että minusta tulisi mummu. Mitenkään väheksymättä siis kisuvauvan mummuna olemista, mutta olisi aivan mielettömän ihanaa saada lapsenlapsia. Onneksi viime kesänä naimisiin menneet Karkki ja Cissi ovat lapsirakkaita ja ainakin ympäripyöreästi ilmoittaneet, että lapsien hankkiminen ei ole mitenkään poissa kuvioista. Toivoa siis on, vaikka tiedän aivan mainiosti, että ei niitä vauvoja tuosta vaan tilaamalla saada.

Tunnen olevani ikuisessa kiitollisuudenvelassa omalle äidilleni monestakin syystä. Yksi niistä on se, kun hän ahkerasti vei pikkuista Karkkia raikkaaseen ilmaan Pyynikille ulkoilemaan meikäläisen painaessa pitkää päivää yrittäjänä. Karkki oli vain kymmenen päivän ikäinen, kun palasin takaisin sorvin, eli ompelukoneen, ääreen ja ensimmäisen vuoden ajan äitini oli päävastuussa Karkin ulkolenkeistä. Muistan, miten käytännöllisesti aistin vauvasta huokuvan luonnon puhtauden parivaljakon palattua tuntikausia kestäneiltä kävelyretkiltä takaisin Go 4 it –putiikkini kangaspölyyn.

Peetu oli lapsena varsin villi. Energiaa riitti yli äyräiden ja päiväkodin tarjoama älyllinen haaste ei aina riittänyt pitämään neitoa tarpeeksi stimuloituna. Päiväkodin henkilökunta oli helisemässä, koska Peetu ei olisi halunnut tulla ulkoa sisälle lainkaan. Pihan ”pikkumetsä”, uudisrakennusalueen talojen väliin jätetty puolikkaan jalkapallokentän kokoinen alue oikeaa metsää, oli Peetun lempipaikka, jossa hän viihtyi puuhailemassa säässä kuin säässä.

Onneksi päiväkoti sijaitsi oman kodin pihapiirissä, joten saatoimme tehdä diilin: lasta ei tarvitse pakottaa sisälle vaan hän saa meidän vastuullamme leikkiä pikkumetsässä ihan niin paljon kuin haluaa. Ja hänhän halusi!

Miksi kaikki nämä tarinat?

Siksi, koska olen vilpittömästi huolissani siitä, millaisen maailman me jätämme tuleville polville. Onko Karkin ja Peetun lapsille vielä pyynikkejä ja pikkumetsiä, joista ammentaa elämyksiä, leikkiä, hakea lohtua ja turvaa, virkistäytyä ja elpyä?

WWF:n kautta on mahdollista tehdä Luontotestamentti ja näin mahdollistaa WWF:n kattava luonnonsuojelutyö. Testamentin jättäminen luonnolle on mielestäni sama kuin omille lapsille ja lapsenlapsille testamenttaaminen. Mitä väliä rahalla tai materialla, jos ei ole luontoa? Tärkein perintö, minkä voin jättää jälkeeni, on mahdollisimman elävä, puhdas ja monimuotoinen luonto!

WWF:n Luontotestamentti on oiva tapa osoittaa jälkipolville oman tahtonsa suojella luontoa senkin jälkeen, kun itse on sulautunut osaksi sitä. Testamentata voi ihan pienenkin summan, lisätietoja löytyy täältä: WWF Luontotestamentti.

Unelmoin jo nyt kävelyretkistä, joita voin tulevien lastenlasteni kanssa tehdä puolukanvarpuja ja varpusia ihmetellen. Haluan tehdä kaiken voitavani, että myös omat lapseni voisivat viedä lapsenlapsensa metsään, järvelle, merelle, vuoristoon nauttimaan luonnosta kasveineen ja eläimineen.

Tässä postauksessa on kuvituksena viime lauantaina kävelyretkelläni napsimia otoksia. Jos maisemat vaikuttaa tutulta, se johtuu siitä, että täällä blogissa on ollut aika monta kertaa samalta lempparireitiltäni otettuja kuvia. Rakastan sitä, miten luonto on aina kaunis ja upea. Jopa tällaisena hetkenä, kun yllättäen yön aikana satanut lumi on haihtumassa ja kaikki värisävyt ovat sieltä skaalan vähemmän näyttävästä päästä.

En mitenkään voi kuvitella voivani hyvin, jos en pääsisi säännöllisesti lataamaan akkujani takaoveni ulkopuolelta alkavaan luonnonpuistoon. Ja siksi olenkin hyvin iloinen, että luonnon suojelemiseen on monenlaisia keinoja tarjolla! Tosiaan täältä WWF:n sivuilta löytyy kattavasti tietoa eri mahdollisuuksista ja mm. juuri tuosta, miten luontoa voi suojella testamentilla.