Koronapandemian uhri

tiistai 27. lokakuun 2020


Reilu viikko sitten tähän aikaan palailin takaisin tähän maailmaan neljä tuntia kestäneen kynärpää-/käsivarsileikkauksen jäljiltä. Olin samanaikaisesti aivan poskettoman helpottunut siitä, että kauhukuvat pieleen menneestä operaatiosta ja siitä, etten enää koskaan heräisi nukutuksesta, eivät olleet toteutuneet. Ja lisäksi aavistuksen kauhuissani edessä olevasta toipilasajasta kovine kipuineen ja vaativine kuntoutuksineen.

Mitä siis on tapahtunut?

Koko uskomaton hässäkkä käden kanssa alkoi aurinkoisena ja lämpimänä kevätpäivänä toukokuun 2019 puolessa välissä. Sinänsä harmittoman oloinen kuperkeikka (joista syytän edelleen uusia sandaaleitani!) muuttui kohtalokkaaksi, kun onnistuin lasketumaan katukiveykseen niin harmillisessa kulmassa, että muusiksi meni juuri se kyynärpään kohta, missä kaikki käden hermot kulkevat. (Täällä on lisää aiheesta) Kyynärpäähän operoitiin tuolloin jonkinlainen tekonivel/puoliproteesi korjaamaan vaurioituneet osat.

Aika pian huomasin, (tai käytännössä lähes välittömästi, kun vain vuorokausi leikkauksen jälkeen käsivarren kipsi poistettiin ja sain tilalle ortoosin (eli härvelin)), että kyynärnivel lonksuu ihmeellisesti, kun yritän ihan varovaisestikin liikuttaa kättä. Ihan kuin käsi tippuisi pois saranoilta. Röngenkuvissa näkyi jotain pientä hässäkkää, mutta se kuulemma parantuisi samalla, kun koko käsi toipuisi.

Näin ei kuitenkaan käynyt vaan pitkän ja monin paikoin varsin tuskallisen kesän jälkeen lääkärini totesi, että kyynärpäässä on jotkut nivelsiteet surkastuneet ja sen seurauksena yksi käsivarren luista on irrallaan. Se selitti kivut, jotka kipulääkityksestä huolimatta oli välillä niin kovat, että meinasi järki lähteä – ja sen, ettei sen paremmin käden kuin sormienkaan toiminta ahkerasta jumppaamisesta huolimatta parantunut.

Ainoa, mikä tuossa tilanteessa auttaisi, olisi uusi leikkaus ja kokoproteesin asentaminen käsivarteen. Itkuhan siinä tuli, kun tuon kuulin, varsinkin, kun kerrottiin, että tämän jälkimmäisen leikkauksen jälkeen on turha odottaa käden toiminnan palautumista ennalleen. Kokoproteesia pitää varoa, mitään painavaa ei saa nostaa ja kaikki toiminta, missä on vähänkään kaatumisvaaraa on ehdottomasti kielletty. (Hyvästi rakas lumilautailu <3)

Aloin jonottaa uutta leikkausaikaa alkusyksystä 2019. Alunperin jonoajaksi ilmoitettiin noin kolme kuukautta ja varauduin jäämään saikulle vuoden vaihteen tietämillä. Tammikuussa soittelin perään, kun mitään ei ollut kuulunut – ja minulle kerrottiin, että koska tähän operaatioon tarvitaan kaksi leikkaavaa kirurgia, odotusaika on normaalia pidempi.

Hermot alkoivat olla talvella jo aika kovalla koetuksella. Olin mitoittanut jaksamiseni ja tsemppihenkeni vuodenvaihteeseen asti, mutta sen jälkeen piti kyllä ihan tietoisesti meditoida ja hengitellä tyyliin turha-stressata-asioista-joille-ei voi-mitään, etten olisi täysin pimahtanut. Helmikuussa sitten vihdosta viimein tipahti postiluukusta se kauan kaivattu kirje, joka sisälsi leikkausajan.

Blogijutun otsikko viittaa siihen, miten sen kanssa kävi. Vain vajaa kaksi viikkoa ennen hartaasti odotettua operaatiota, sain sairaalan leikkaussunnittelusta puhelun: kaikki ei-henkeäuhkaavat leikkaukset on peruutettu toistaiseksi koronapandemian vuoksi.

Tavoitteena oli siis vapauttaa tiloja ja anestesia-henkilökuntaa vaikeasti sairastuvia koronapotilaita varten ja siksi leikkauksia peruutettiin. Olen edelleen sitä mieltä, että strategia oli perusteltu ja oikea, vaikka edes täällä Tukholman alueella ei koko kapasiteettia lopulta jouduttu ottamaan käyttöön edes kevään pahimpina viikkoina. Ja vaikka jouduin henkilökohtaisesti kärsimään leikkauksen lykkääntymisestä.

Voi ehkä tuntua, että mitä se nyt enää muutama kuukausi missään tuntuu, kun on jo niin kauan odotellut muutenkin. Mutta olin kyllä kovasti odottanut, että kesällä käsi olisi jo edes jotenkuten käyttökunnossa. Että pystyisin käymään uimassa, hommailla (kunnolla) palstallani, mennä ulkoilmajoogaan ja tehdä kaikenlaista pientä puuhaa, mihin nyt ihmiset kahta kättä tarvitsevat.

Viimeisimmät varsinaiset asukuvapostaukset täällä blogissa on viime vuodenvaihteesta. Näin, vaikka tykkään tosi paljon tehdä juuri niitä. Jotenkin asukuvapostaukset auttavat itseäni näkemään oman garderobini mahdollisuudet huomattavasti luovemmin. Nyt olen ollut tuomittu kantamaan käsihärveliä (ettei tulisi lisää vauriota. Irrallisen luun takia kaikki kierto- ja vääntöliikkeet olivat big no-no) ja se ei ole todellakaan helpottanut pukeutumista. Asujenkin kanssa jaksaminen riitti juuri ja juuri vuodenvaihteeseen asti.

Pidän kuitenkin itseäni sikäli onnekkaana, että vaikka korona lykkäsi leikkaustani melkein puolella vuodella, pakolliset etätyöt ovat olleet tilanteessani aivan toiveiden täyttymys. Normaalisti tykkään käydä toimistolla, enkä missään tapauksessa halua pysyvästi tehdä töitä kotoa käsin, mutta juuri nyt se on sopinut erinomaisesti.

Ensinnäkin tosiaan tuo pukeutuminen ja ihmismäiseen kuntoon laittautuminen. Hankin viime syksynä pari ponchoa ja oversize-neuletta, joita pystyn käyttämään härvelini kanssa. Samoin tarvitsin parit alaosat ja kengät, jotka pystyy pukemaan yhdellä kädellä. Niitä sitten pyörittelin asupalapelinä päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. (Varmaan ymmärrätte, että kun tästä selviän, en ole juurikaan innostunut testailemaan mitään minimalistista capsule-pukeutumista!). Kulmat ja ripset laitatutin ammattilaisilla, muuten mentiin kesämökkilookilla.

Kotitoimistolla ei ole tarvinnut stressata siitä, jos sama neulepaita on kolmatta kertaa viikon sisällä päällä, tai jos yhdellä kädellä väsättävä suttunuttura on ylittänyt boho-chic -rajan ja on vain suttuinen. Niitä harvoja kertoja varten, kun etäpalaveri vaati kameran päällä oloa, sai olemuksen kammattua business-kelpoiseksi huomattavasti vähemmällä vaivalla kuin mitä päivittäinen töihin lähtö vaati.

On ollut myös aivan ihanaa, että ei ole tarvinnut liikkua julkisilla kulkuvälineillä. Kyynärpääni on härvelistä huolimatta ollut sen verran arka ja hutera, että kaikenlaiset töyssyt, tärähdykset ja varsin kevyetkin töytäisyt ovat tuottaneet ikävää kipua. Siksi ei ole ollut mitenkään stressitöntä kulkea työmatkoja raitiovaunulla, joka varsinkin ruuhka-aikoina on ihan täpötäynnä ihmisiä.

Tällä hetkellä käsivarressa on kainaloon asti ulottuva kipsi. Se on härveliin verrattuna paljon kapoisempi ja olenkin nyt ilokseni saanut jopa jotain ihan normaaleja vanhoja neulepaitoja päälleni. Kipsi poistetaan vajaan parin viikon päästä ja sen jälkeen saan uuden härvelin kuudeksi viikoksi. Saas nähdä, mitenkä sitten sen kanssa pukeutumishommat sujuu.

Voi olla, että innostun esittelemään täälläkin ”härveliasujani”. Olisihan se toisaalta ihan hauskaa, että niitäkin jäisi muistoksi blogiarkistoon.

Oversize-trendi on ollut pelastukseni! Ensisilmäyksellä härveli ei ehkä näytä niin suurelta tai tilaa vievältä, mutta varsinkin tuo kyynärpään vieressä oleva metallinen nivel on sellainen mötikkä, että sitä ei ihan mihin tahansa hihaan ujuteta. Onneksi varsinkin & Other Storiesin valikoimissa oli viime talvena tosi kivoja oversize-neuleita. Ilman niitä olisin ollut kyllä ihan pulassa.

No, nyt ollaan menossa kohti parempaa – ja vaikka matka on vielä pitkä, olen pääosin valoisalla ja hyvällä mielellä. Oikein hekumoin, mitä kaikkea voinkaan taas tehdä, kun on kaksi kättä käytettävänä.

Hyvä ystäväni lähetti paketin, jossa oli Suuri Käsityö- ja sukkaneulelehtiä sekä sukkapuikkoja etc. Tuskin maltan odottaa, että pääsen käsiksi sukkalankoihin, ompeluprojekteihin ja muihin DIY-juttuihin!

Perinteitä kunnioittaen, tässä lista ”viimeinen päivä ennen leikkausta” -outfitin osista:

  • neuletakki, & Other Stories
  • neulehame, House of Dagmar
  • toppi, H&M
  • tennarit, Sketchers
  • korvikset, H&M


Kuulumisia…

torstai 22. lokakuun 2020

Heips! Tänään ei tule Torstai Taroteja. Miksi?

Pääsin vihdoin – todellakin vihdoin – käteni ja koko oikean käsivarren toiminnan (toivottavasti) korjaavaan leikkaukseen. Kaiken sen odottelun ja huonon tuurin jälkeen en halunnut jinxata mitään ja siksi en kertonut kuin ihan lähipiirille sekä tietty työnantajalle, että nyt viimein olen saanut ajan.

Leikkaus oli maanantaina. Jännitti aika paljon etukäteen jo ihan pelkästään siksi, että koko homma kyynärpään hajoamisesta alkaen on ollut täynnä huonoa tuuria. Iski samanlainen irrationaalinen kauhu kuin joskus lentokentällä: vaikka todennäköisyys on minimaalinen, voi olla, että juuri tämä kone putoaa kuin kivi alas taivaalta. Onneksi support-joukot lähettelivät koko sunnuntain tsemppi-viestejä ja illalla vielä Peetu tuli pitään äiskälle seuraa.

Kaikki meni kuitenkin hyvin! Leikkaus kesti suunnitellun kahden tunnin sijaan neljä (tekivät perusteellista duunia, kuten lääkäri-ystäväni Tuike huomautti), mutta röntgenkuvissa kaikki näyttää kuulemma hyvältä ja kirurgi vaikutti muutenkin kaikin puolin tyytyväiseltä tulokseen.

Jotain ihmettä on tapahtunut kasvoilleni tosin..  Aikamoisia kulumavaurioita oli ilmestynyt leikkauksen aikana poskeen, kaulalle ja silmäluomelle. Sopii toki sesonkiin tällainen Halloween-stailaus, mutta täytyy nyt toivoa, ettei jää pysyviä arpia… Toisaalta, jos se on hinta, mikä pitää maksaa toimivasta oikeasta kädestä, niin olkoon sitten niin. Ei tässä nyt muutenkaan mihinkään missikisoihin olla pyrkimässä.

Muuten olo on ihan ok. Kipulääkitys on toki erittäin tanakka, mikä aiheuttaa aikamoista sumua pääkopassa. (Siksi en nyt pysty tarotejakaan katsomaan – eikä kyllä vielä pysy kamerakaan kädessä.) Olo on kuitenkin toiveikas ja yritän pitää mopon edes jotenkuten aisoissa suunnitellessani kaikkia ihania kutomisprojekteja ja ompeluhommia, joihin ihan kohta pystyn. (Oletteko nähneet Teemu Muurimäen Novitan paksulle Hygge-langalle suunnitteleman neulepaidan?! I H A N A!! Ohje löytyy maksutta Klarna.fi:stä!! (ei maksettu mainos, huom..))

Kolmisen viikkoa menee nyt kipsin kanssa. Teknisesti aavistuksen haasteellista, sillä käsivarsi on kipsattu suoraksi – mutta kaiken säätämisen jälkeen kolme viikkoa ei tunnu missään. Sen jälkeen seuraa kuusi viikkoa vastaavan härvelin kanssa kuin mikä oli seuralaiseni koko viime vuoden, mutta sen jälkeen pitäisi oikean käden toimia!

Kaikkien DIY-projektien lisäksi en malta odottaa, että voin taas:

  • syödä haarukalla ja veitsellä
  • solmia kengännauhani
  • allekirjoittaa ihan mitä tahansa
  • laittaa hiukseni ponnarille
  • rutistella mustapäitä nenänpielestäni

plus ziljoona muuta pikkujuttua, joita tavallisesti ei tule edes ajatelleeksi!

Nyt olen jo takaisin kotosalla, mutta aikas mainiot näköalat oli yksityishuoneestani Sös:in seitsemännestä kerroksesta. Globenkin siellä möllöttelee taivaanrannassa.


Keittiöremontti – pientä edistystä… ja MUSTA lattia!

keskiviikko 23. syyskuun 2020

Ihan älyttömästi kiitoksia kaikista ihanista kommenteista ja onnentoivotuksista, joita sain mummuksi tulemisen johdosta edelliseen postaukseen, facebookiin ja instagramiin! Lapsi on aina lahja ja lapsenlapsi vielä erityisesti, koska siihen ei voi vaikuttaa sitäkään vähää kuin mitä omaan vanhemmaksi tulemiseen.

Ajattelin jatkaa hyvillä uutisilla – ja esitellä keittiöremonttini edistymistä. Ihan näin alkutekijöissä homma ei onneksi enää tänään ole, mutta edes näin 3 kk sovitun valmistumispäivän jälkeen remontti ei todellakaan ole vielä valmis. Toisaalta jokainen edistysaskel on lisännyt luottamusta ja iloa siitä, miten ihana ja toimiva – juuri minun tarpeisiini sopiva – keittiöstä valmistuttuaan tulee!

Uusi keittiö alkaa hahmottua.

Kaappitilaa tulee selkeästi vähemmän, arviolta puolet aikaisemmasta, ja hyvä niin. En todellakaan kaipaa ylimääräistä säilytystilaa, jonne kertyy asioita, joita kukaan ei tarvitse. Lisää avaruutta ja tilaa hengittää, fiksuja säilytysratkaisuja ja kodikkuutta on toiveeni.

Käääk, miten ihanat kaapinovet!! Rakastan tuota sävyä. Nuo tulevat siis Puustellilta ja sävyn nimi on ”kashmir” – miten osuvaa!

Keittiöön asennettiin väliaikaisesti vanha tiskikoneeni, sillä sekä Boschin että Siemensin valikoimiin on tulossa vuoden lopussa aivan järkyn mahtavia laitteita (mm. ekstra vesisuihku yläkorissa juomalaseille/kulhoille!) ja haluan odottaa niitä ennenkuin hankin uuden. Kalusteovi on jo hankittuna (näkyy kuvassa seinää vasten nojaamassa oikeassa reunassa), mutta siihen asti mennään tuolla valkoisella, sinänsä aivan erinomaisella, tiskarilla.

Näin siinä kävi.. Monen sattuman summana sain mustaksi öljytyn puulattian – ja tykkään siitä aivan hulluna!

Alunperin haaveena oli laittaa lattiaan laatat – ehkä jotain ihanaa kuviollista marokkolaista kaakelia jopa. Tajusin toki, että avokeittiön kanssa tulee monenlaista haastetta, esim. missä menee raja olohuoneen ja keittiön välillä. Lopulta tuumasin, että yksivärinen tumma grafiitinharmaa olisi kivan graafinen ja suhteellisen helppo sulauttaa ajattelemaani kokonaisuuteen.

Olin varsin tyytyväinen suunnitelmaani, kunnes tapasin remontista vastaavan työnjohtajan. Hän valisti, että moderneissa asunnoissa kaikki sähköjohdot sun muu infrastruktuuri on piilotettu lattiaan ja jos haluan tehdä toivomani muutoksen, kyseessä ei ole mikään pikkujuttu. Raaka arvio oli, että homma olisi niellyt noin 2/3 keittiöremonttibudjetistani – eli olin varsin vastaanottavainen vaihtoehtoisille ideoille.

Onneksi samainen työnjohtaja osasi kertoa, että lattiassa on hyvälaatuinen tammiparketti, joka hyvinkin kannattaa säilyttää.

Lattia hiottiin ja käsiteltiin kovaa käyttöä kestävällä öljyseoksella, jota kuulemma laitetaan paljon myös julkisiin tiloihin. Vasta jälkeenpäin kuulin, että valitsemastani mustasta öljystä (en mitenkään päässyt eroon visiosta, jossa lattia on tumma!) heillä ei ollut juurikaan kokemusta. Yleensä valinta osuu valkoöljyyn, vaaleanharmaaseen tai neutraaliin.

Ihan ensimmäinen reaktioni oli uuuups, tulipas siitä tumma, mutta ei mennyt kuin hetki, kun tajusin, miten upea ja ihana uusi lattiani on!

Virallinen valvoja huilaa.

Keittiön ainoa kiinteä seinä oli pakko maalata ihan vain jo sen vuoksi, että se oli täynnä reikiä. Mietin pääni puhki, minkä sävyn siihen haluan, enkä tullut hullua hurskaammaksi, vaikka vietin tuntikausia sekä Bauhausin maaliosastolla että Pinterestissä inspiraatiota metsästämässä. Valkoinen, Stockholms vit, oli plan B, johon en halunnut turvautua. Lopulta kysyin neuvoa Peetulta ja hän vastasi välittömästi, että paras sävy seinään on sama kuin ovissa.

Työnjohtaja ilmoitti, että nou problemos, laitetaan juuri niinkuin asiakas toivoo. Voitte kuvitella hämmästykseni, kun tajusin, että kuvassa näkyvä hennon vihreä maali ei ollutkaan mikään pohjustus vaan maalarin käsitys samasta sävystä

Olen aina vitsaillut, että minulla on absoluuttinen värisilmä (lähinnä vastineena kaikkiin mahtaileviin ”absoluuttinen sävelkorva”-väitteisiin), mutta mielestäni ei tarvitse olla kuin ei-värisokea nähdäkseen miten paljon vihreämpi seinä on verrattuna kaapinoviin.

Pikkukissa, Sailor Moon, otti todella vakavasti tehtävänsä laaduntarkkailijana.

Tässä ensimmäinen sneak peak koko keittiörempan ytimeen, lähtökohtaan ja tärkeimpään asiaan: Karjalan punagraniittia oleviin tasoihin.

Keittiöremonttisaagan seuraavassa osassa pohditaan mm. kysymystä ”miten paljon huonoa tuuria osuu yhteen keittiöremonttiin?” ja lisäksi tutustumme ruotsalaiseen sanontaan ”Gör om, gör rätt”.


Uutisia, uutisia!!

maanantai 21. syyskuun 2020

Tiedän, miten järkyn ärsyttävää on, kun bloggari vihjailee suurista uutisista, joita sitten saa odotella vaikka miten kauan. Syyllistyin tismalleen tuohon perisyntiin, mutta puolustuksekseni sanottakoon, että tarkoitus ei ollut kiusoitella tai herätellä (turhanaikaikaista) hype-fiilistä – olen vain ollut niin kertakaikkiaan tulisilla hiilillä kanssa jo vaikka miten kauan, että en nyt vain kyennyt olemaan ihan täysin vaiti.

Lisäksi uutiseni ovat sitä laatua, että vaikka koenkin oman elämäni muuttuneen perusteellisesti ja muutoksen koskettavan minua sekä perinpohjaisesti että syvästi, ne eivät olleet ensisijaisesti sellaisia, että olisin voinut itse päättää, milloin on aika koko maailman tietää. Mutta nyt on oikea hetki ja voin suureksi ilokseni kertoa, että yksi suurimmista haaveistani ja toiveistani on toteutunut:

Minusta on tullut mummu! <3

Tässä hän on!

Täydellinen ja maailman suloisin pieni tyttövauva, työnimeltään Böna/Bönis, saapui maailmaan hartaasti odotettuna maanantaina 7. syyskuuta. Vauva ja äidit voivat hyvin – ja mummukin alkaa vähitellen päästä tasapainoon.

Oikeasti olen niin täynnä tunteita, että on ihan vaikea löytää sanoja jopa tämän blogijutun kirjoittamiseen.

Taisin olla ihan ensimmäisten joukossa, jollen peräti ensimmäinen, joka sai tietää raskaudesta. Helmikuusta asti olen elänyt mukana ja haaveillut ensimmäisestä lapsenlapsestani.

Aika paljon on matkan varrella pitänyt myös harrastaa itsehillintää, että en sekaannu asioihin, jotka ei minulle kuulu. Toisaalta on ollut aivan ihana havaita, miten paljon ihmiskeskeisemmäksi ja perhelähtöiseksi koko homma on muuttunut. Koen, että olen kuitenkin ollut itse synnyttäjä ihan moderniin aikaan, 90-luvulla, mutta valtavasti on kyllä kehitys kehittynyt noista ajoista.

Korona-mayhem tietenkin pisti hiukan pakkaa sekaisin, mutta onneksi kaikki meni hyvin ja omasta näkökulmastani suurin ero oli se, että en voinut mennä heti synnärille tapaamaan pikkuista. Toisaalta juurikin pandemian vuoksi kaikki hyvinvoivat perheet kotiutettiin ennätysnopeasti, joten pikku-Bönis ei ollut hädin tuskin kahta vuorokautta, kun tavattiin ensimmäisen kerran.

Ihanaa nähdä oma tytär äitinä. Siinä herää jokin sanoinkuvaamaton tunne sukupolvien ketjusta ja yhteys esi-isiin. Miten pikku-Bönis katsoo luottavaisesti äitiä, kun Karkki nyt jo varmoin ottein vaihtaa vaippaa ja pukee yöpuulle menossa olevalle vauvalle unihaalaria päälle.

Hurjan paljon on herännyt tässä samalla muistoja siitä, kun itse tulin äidiksi. Miten olin toisaalta ihan hukassa – ja toisaalta alitajuisesti varma itsestäni. Ihan valtavasti on tullut pintaan myös asioita, joista on huono omatunto tavalla, joka ei katoa. Muistan hyvin selkeästi, että nautin omasta äitiydestäni. Panin tietoisesti muistiin asioita, joita arvasin kaipaavani, kun lapset ovat isoja. Mutta silti.

Mikä ihmeen kiire sitä oli saada lapsi kehittymään ja kasvamaan? Mitä ylpeilemisen aihetta siinä on, että Karkki osasi kertotaulun neljävuotiaana tai Peetu lukea, kun oli vasta täyttänyt kolme? Miksi sitä ei vain voinut viipyä hetkessä?

Tuntuu kuin tämä mummuus olisi nyt toinen tsäänssi. Enää ei tarvitse hötkyillä oman uran, jonkin abstraktin saavuttamisen – tai edes rahan – vuoksi. Nyt on aikaa ja tilaa pysähtyä. Kaikki tärkeä ja tavoittelemisen arvoinen on juuri tässä, juuri nyt.

Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka sanotaan – ja vaikka periaatteessa olenkin enemmän alkupalaihmisiä aion todellakin keskittyä nauttimaan jokaisesta hetkestä. En voi ihan täysin edes vielä käsittää, että yksi elämäni suurimmista haaveista ja toiveista on toteutunut!

Nyt saa onnitella!! <3


Keittiöremontin pimeä puoli

keskiviikko 02. syyskuun 2020

Yksi asia, mitä kukaan ei kertonut – ja mitä itse en oikein hahmottanut – on keittiöremontin aiheuttama kaaos. Siinä vaiheessa, kun kävin työnjohtajan kanssa läpi homman eri vaiheita totesin ihan sivumennen, että kai se sitten on ookoo, että asun kotona koko ajan. Ei tullut mieleenikään, että miksi ei.

Kun sitten työt toukokuun lopussa alkoi, oltiin jo hyvän aikaa sitten siirrytty tekemään töitä kotikonttorilta. Mainitsin tästä työnjohtajalle ja hänen vastauksensa oli, että sehän on vain mukavaa

Mitä itse en tajunnut, että kaiken elämän – työn, vapaa-ajan ja levon – keskittäminen vain yhteen huoneeseen on suoraan sanottuna vähän haastavaa!

Yläpuolella olevassa kuvassa näkyy makuuhuoneeseeni muuttanut kissojen ruokintapiste (plus vessa..), mikro ja keittiötavaroita muuttolaatikoihin pakattuna. Väliaikaissijoituksessa wi-fi ja kylmäsäilytykseen hankittu laukku taustalla.

Aluksi kaikki tuntui ihan seikkailulta. Ihan kuin olisi camping-reissulla omassa kodissa. Kahvit sai keitettyä kätsysti piirongin päällä, kaurapuurot kypsyivät mikrossa ja muutenkin tuntui, että kivastihan tässä kaikki sujuu. Peetu opasti, kuinka kahvinkeittimellä voi keittää munia – mutta sen jätin kokeilematta!

Oven raosta huikkailtiin huomenet työmiesten kanssa ja muutenkin tuntui ihan jännältä, että makuuhuoneen oven tällä puolella oli minun työmaani ja toisella puolella heidän.

Elämä muuttui todellakin kompaktiksi.

Koska koko keittiö-olohuonetilan lattia hiottiin ja vahattiin, sieltä piti saada kaikki kalusteet pois. Se taas puolestaan tarkoitti sitä, että taloudessa ei moneen viikkoon ollut ainuttakaan pöytää. Kuvassa toisin sanoen esittelyssä etätyötoimistoni – ergonomian ja feng suin huipentuma kerrassaan.

Silloin, kun remontin ajankohta viime helmikuussa lyötiin lukkoon, ei ollut vielä pienintäkään aavistusta, että maailmanlaajuinen pandemia tulee muuttamaan elämän ja arkirutiinit aivan perusteellisesti. Oletin siis, että vietän pääosan valveillaoloajastani arkipäivisin toimistolla, niinkuin siihenkin asti. Näin käytettävissäni olisi ollut työpaikan jääkaapit, pakastimet, hellat sun muut.

Suunnittelin, että syön kaikki päivän ateriat officella ja vain viikonloppuisin turvaudun take away -muonitukseen ja ulkona syömiseen. No, ihan niin ei käynyt ja nykyään varmasti kaikki Foodoran, Woltin ja Uber Eatsin lähetit osaavat osoitteeni ulkoa… Oh well.

En ole mitenkään superpedantti järjestyksen suhteen. Tykkään, että paikat on kunnossa ja että on kivan näköistä, mutta vain aniharvoin oikeasti priorisoin tavaroiden sommittelua paikoilleen, jos jotain muutakin tekemistä on tarjolla.

Keittiöremonttikaaos oli jotain ihan muuta. Kertakaikkiaan.

Hermoille alkoi käydä niin se, että mitään ei löydä mistään kuin yksinkertaisesti sekin, että minne tahansa katseensa kääntää, on ruman ja sekasortoisen näköistä. Kirsikkana tietty vielä tietoisuus siitä, että jonkun on kaikki tuo saatava vielä paikoilleen.

Edes parvekkeelle ei päässyt pakoon kaaosta, koska sinne oli pistetty evakkoon asioita, joille muuta hajasijoituspaikkaa ei löytynyt.

Keittiöremontti alkoi tosiaan toukokuun viimeisellä viikolla. Alunperin ajatukseni oli tehdä näitä juttuja sitä mukaa, kun homma etenee, mutta sitten tuli elämä väliin.

Alunperin puhe oli, että remontti olisi juhannukseksi valmis, mutta olin henkisesti valmistautunut siihen, että varmaan se vähän venähtää. Nyt eletään jo syyskuuta ja voin kertoa, että keittiöremonttini ei ole vieläkään valmis!!

Saagan seuraavassa osassa lupaan kertoa vain positiivisia ja kivoja asioita – sekä fiilistellä, miltä tuntuu, kun unelmat alkavat muuttua todeksi. Oikeasti kaikki, mikä on valmistunut, on tosi ihanaa. Prosessi on vain ollut aavistuksen… miten sen nyt sanoisi… raskassoutuinen?