Postikortteja palstalta!

maanantai 03. elokuun 2020

Kukaan, joka on edes vilkaissut Instagram-tiliäni kuluneen kevään ja kesän aikana, ei ole voinut välttyä tiedolta, että olen onnistunut hankkimaan pikkuruisen puutarhapalstan!

Meidän taloyhtiön piha-alueesta suurin osa on jaettu sellaisiin kohtuullisen kokoisen makuuhuoneen suuruisiin palstoihin, joita halukkaat asukkaat saavat vuokrata. Taloyhtiömme on melko suuri, asuntoja on pikaisesti arvioituna kuutisenkymmentä. Jokaiselle ei palstaa toisin sanoen ole, eikä kaikki sitä toisaalta kyllä haluakaan. Itsekin asustelin tässä lähemmäs kymmenen vuotta tuumaten, että miniviljely suht isolla parvekkeella on riittävän suuri haaste. Vasta viime kesänä aloin ajatella, että palstalla puuhailu voisi olla tosi kivaa ja laitoin itseni jonoon.

Kävi tosi hyvä tuuri, sillä siinä vaiheessa jono oli lyhyt ja tosi kiva palsta vapautui juuri ennen koronahärdellin alkua, maaliskuun alussa. Nyt kaiken kotoilun ja matkustuskieltojen aikana palstajono on kuulemma venähtänyt ennätyspitkäksi. Toisaalta tilanne on saanut aikaiseksi myös sen, että koko pihan palsta-alue on kauniimpi ja huolellisemmin hoidettu kuin milloinkaan.

Aina on tietty ollut muutamia palstoja, jotka ovat olleet kuin mistäkin satukirjasta peräisin, kauniita katsella ja täydellinen tasapaino hyötykasvien ja pitkin sesonkia kukkivien kukkien välillä. Monena kesänä on toisaalta ollut sellainen fiilis, että useampikin pihan palstoista on aika oman onnensa nojassa.

Itse tunnustin heti, että kokemukseni on pyöreä zero – lisäksi ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä palstan edellinen haltija on maahan istuttanut. Tapanani on ollut tehdä aina roskia viedessä tai pesutuvalla käydessäni pieni kierros pihassa ja ihastella ihmisten minipuutarhoja. Siitä oli jäänyt hämärä muistikuva, että uuden pihavaltakuntani reunalla saattaisi kasvaa vadelmia.

Olen edelleen lomalla ja koska lukuunottamatta paria pikareissua Tampereelle (äidin hautajaiset ja uurnan lasku nyt viime perjantaina) kaikki vapaat tulee hengailtua kotosalla, on ollut ihanaa, että on ollut vähän maata kuopsuteltavana. Samalla on tullut tutustuttua naapureihin paremmin kuin kymmenen edellisen vuoden aikana yhteensä! Pelkkää plussaa siis.

Käsipuolena en ole mitään kummoisempia kyennyt itse tekemään, mutta rikkaruohojen kitkeminen ja marjojen poimiminen sujuu erinomaisesti myös yhdellä kädellä. Onneksi Karkki ja Cissi sekä Peetu ovat kaikki olleet innokkaina apulaisina. On täysin heidän ansiotaan, että tuuliajolla ollut rytö muuttui ihanaksi kesäkeitaaksi!

Nyt ajattelin kutsua teidät kuvakierrokselle pikkuruiseen puutarhaani!

Lehtikaalista on valmistettu jo monet sipsit ja salaatit. Kai se on ok korjata sitä jo näin kesken kauden? Tulossa on myös porkkanaa. Salaperäinen salaatti on yllätys, jonka alkuperästä ei ole tietoa.

Onnellinen palstaviljelijä chillailee. Huomatkaa galaxin makein suihkulähde!!

Kyllä, vadelmia tulee. Runsaasti!

Hankin pikkuisen kaiuttimen, että voin marjoja poimiessani kuunnella repeatilla ”Sommartider hej, hej!” :D

Naapuripalstan pupupari sai seitsemän poikasta! Tässä niistä yksi adoptioäidin sylissä.

Laventeli matkalla Karkin saippuaverstaalle.

Mustaviinimarjat on mun lempparimarjoja! Palstalta löytyi suureksi ilokseni kaksi pientä puskaa. Toinen kirjaimellisesti löytyi, kun Karkki siivosi yhtä palstan pahimmassa rytökunnossa olevaa nurkkaa. Olin aivan varma, että yhden kuivuneen risun kokoinen pensas ei kyllä varmastikaan selviä, mutta Karkin antama TLC teki tehtävänsä ja nyt se pukkaa ihan hulluna marjoja. Ihanaa!

Ruiskaunokit on mun mielestä ihania! Siemenpussin kyljessä oli kuva monivärisistä kukista, mutta vain sinisiä on tähän mennessä näkynyt. Oh well.

Rakastan hajuherneitä! Niillä on ihana rustiikin romanttinen kiipeilyhäkkyrä, joka näkyy vähäsen tuolla ihan ekassa kuvassa.

Palstalle paistaa aamuaurinko toisin kuin parvekkeelleni, jonne ensimmäiset säteet osuu vasta puolen päivän jälkeen. Pitihän se siksi saada pieni fika-paikka omalle palstalle. Kaikki säteet talteen!

Pelasta pörriäinen -projekti hallussa!

Tässä näkyy palstan sisäänkäynti. Portin virkaa toimittaa vanha puujakkara ja kynttilälyhty. Suuri ilon aihe on Amazonista tilattu ruusukaari, johon edellisen palstanhaltijan istuttama, villisti kasvava ruusuköynnös kietoutuu ihanasti.

Polku on valkoista marmorimurskaa, jota eräs palstanaapuri jakoi halukkaille kesän alussa. Aluksi ajattelin, että valkoinen on mun boheemiin tyyliin vähän liian fiksun näköistä, mutta mielestäni siitä tuli oikein hieno.

Rucola ei jostain syystä tehnyt laisinkaan lehtiä vaan alkoi heti kukkia…

Palstan reunalla kukkii mahtava oreganopuska.

Mintun puutarhapalsta

Tässä vielä lopuksi kuva, joka on otettu mun parvekkeeltani. Palstani on siis tuo ensimmäinen oikealla. Näkee hyvin, että kysymys ei tosiaankaan ole mistään supersuuresta viljelysmaasta, mutta kaikkea kivaa siinä kuitenkin mahtuu tekemään. Pallogrilli on tosin kuumentunut vain kerran, mutta kyllä sekin ehditään tässä vielä korjata! (Ja pikkulikat väsymättöminä pupupentujen hoitajina naapuripalstalla!)


Keittiöunelmista totta!!

keskiviikko 08. heinäkuun 2020

Olen haaveillut keittiöremontista vähintään 6 – 7 vuotta – varmaan pidempäänkin. En sinänsä edusta nykyään trendikästä ajattelua, että kaikki pitää laittaa uusiksi, koska vanha ei heijastele omaa imagoa tai kaveripiirin/viiteryhmän standardeja. Olen varsin pragmaattinen tässä suhteessa ja jos jokin toimii, ei sitä mielestäni ole tarpeen lähteä muuttamaan.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Peetukin muutti pois kotoa Uumajaan opiskelemaan, kävi varsin selväksi, että perheasuntoon suunniteltu tilava keittiö palvelee huonosti aikuista sinkkua. Esimerkiksi kaappitilaa on niin valtavasti, että montaa kaappia ei ole edes avattu sitten 11-vuotta sitten tapahtuneen muuttomme. Löysin mm. siniset muoviset shampanjalasit, jotka on alunperin ostettu Karkin 12-vuotissynttäreille (Karkki täytti juuri 30…) ja tyttöjen partion ruokailuvälineet, vaikka molempien partioura päättyi muuttokeväänä 2009.

Liika kaappitila vain edesauttaa kaiken käsittämättömän roinan kertymistä.

Kaipaan myös lisää työtilaa. En niinkään perinteistä keittiön pöytätasoa, mitä sitäkin on jo valmiiksi ihan kohtuullisesti, vaan vähän isompaa pintaa, jota voisi käyttää esim. ompeluhommissa kankaiden leikkaamiseen ja muihin askarteluhommiin. Vanha ei viitsisi enää könytä lattialla!

Ja kuten olen tainnut täällä jo jossain välissä mainitakin, olen töissä kodinkonealalla, mikä on osaltaan vauhdittanut hinkua saada modernit laitteet keittiöön. Varsinkin höyryuuni on asia, jota olen todella himoinnut. Enkä panisi pahakseni nykyaikaista induktiokeittotasoakaan. Vanha lattialiesi keraamisine keittotasoineen on niin hidas, että tekee mieli keittää kananmunatkin vedenkeittimessä..

Suunnitelmat ja haavekuvat millaisen keittiön haluan ovat tosiaan olleet hienosäätöä vaille valmiit jo useamman vuoden. Unelmien uunin ja keittotason ostin vuosi sitten keväällä, kun töiden B-varastoon sattui tulemaan showroomilla esittylykappaleina olleet huippuyksilöt hyvään hintaan. (Eikö teillä muka ole induktiokeittotasoa sängyn alla?? Haha!).

Ihan älyttömän perusteellista vertailua keittiötoimittajista en kyennyt tekemään. Kaikkihan ne lupaavat kuun taivaalta ja että kaikki onnistuu ja järjestyy eikä mikään ole ongelma. Harva meistä tekee useampia isompia keittiöremontteja elämänsä aikana, joten sikälikin valinta oli sitten lopulta aika fiilispohjainen. Kävin jututtamassa myyjiä IKEAssa, HTH:lla, Marbodal ja Ballingslöv -kaupoissa sekä Puustellilla.

Valitsin lopulta toimittajaksi Puustellin – ja oikeastaan vain siksi, että suomalainen laatufirma tuntui hyvältä ja turvalliselta vaihtoehdolta. Ja koska he olivat ensimmäisenä varmistamassa, että pystyvät toimittamaan pöytätasot Karjalan punagraniitista, mikä on yksi tärkeimmistä asioista, mitä uuteen keittiööni haluan.

Näin homma lähti rullaamaan… Tarinan seuraavassa osassa katsotaan, mitä tapahtui, kun varsinainen action alkoi!


Häiden pienet ihanat yksityiskohdat!

keskiviikko 01. heinäkuun 2020

Ihan alunperin ajattelin, että kirjoittelen juttuja Karkin ja Cissin häistä vähän sillä kulmalla, että ne, jotka nyt suunnittelevat omia häitään, saavat siitä napattua ideoita itselleen. Toki myös itsestäni on niin ihana tällä varjolla viipyillä ikimuistoisissa häätunnelmissa. Nyt oikeastaan vielä enemmän kuin koskaan kaipaan pieniä pakohetkiä lähimenneisyyteen ja onnelliseen päivään, josta halauksia ja lähikontakteja ei puuttunut.

Vähän kyllä sydämestä ottaa kaikkien heidän puolesta, jotka ovat suunnitelleet häitänsä tälle kesälle. En edes pysty kuvittelemaan, mitä kaikkea heidän mielessään mahtaa juuri nyt liikkua. Eihän se missään tapauksessa ole se ja sama siirtää häitä esmes seuraavaan kesään, jos kaikenlaiset suunnitelmat on tehty tälle vuodelle. Mahtaako sitä saada takaisin maksamiaan varausmaksujakaan? Eikä virtuaalihäät vain parin turvavälin päässä seisovan todistajan läsnäollessa ole missään tapauksessa sama juttu kuin koko suvun kanssa juhlitut tanssihäät.

Mutta tulkaa mukaan, niin esittelen muutamia ihania yksityiskohtia Karkin ja Cissin häistä!

Morsius”riisi”

Valkoinen riisi on kuulemma haitallista puluille ja muille urbaaneille villieläimille. Morsiusmarkkinoilla on kaikenlaisia vaihtoehtoja tahraamattomista saippuakuplista ruusunterälehtiin. Karkki ja Cissi päätyivät (luomu-) seesaminsiemeniin. Onnittelusateen efekti muistuttaa näin klassista riisiä, mutta ravintoarvoltaan siemenet ovat oikein hyväksi city-linnuille.

Kaikki vieraat saivat pussin siemeniä kirkkoon tullessaan.

Date Night Jar

Vieraskirjan viereen oli iltajuhlissa sijoitettu iso lasipurkki, paperilappuja ja kyniä, jotta vieraat saisivat antaa tuoreelle avioparille vinkkejä tulevia treffi-iltoja varten. Idea on mielestäni aivan loistava! Kaikkihan tietää, että deittiromantiikka lentää vakiintumisen jälkeen välittömästi ikkunasta pihalle. Haha!

Sellaisen vinkin kuitenkin antaisin, että kun seremoniamestari kertoo vieraille, mitä heiltä odotetaan, kannattaa kehottaa heitä kertomaan aivan kaikki deitti-ideat. Karkin ja Cissin purkki jäi vähän vajaaksi, kun ohjeeksi annettiin kertoa ne parhaimmat vinkit. Vähemmästäkin tulee suorituspaineita!

Paikkakortit

Olen jo sauhunnut aikaisemminkin, miten mainio idea valokuvista tehdyt paikkakortit ovat! Ihana tapa päästä jutun alkuun vieruskaverin kanssa, kun voi kysellä kuvasta, missä se on otettu, mikä tarina siihen liittyy etc. Sikäli siis juuri erilaiset tilannekuvat, muistot yhteisistä tapahtumista, matkoilta, harrastuksista toimii erinomaisesti, toisin kuin ehkä kliinisesti kauniimmat viralliset profiilikuvat.

Menu

Ensin ajateltiin, että skipataan koko menu, tai siis sen printtaaminen, mutta sitten todettiin, että kyllähän ihmiset tykkäävät tietää, mitä on tarjolla. Monet asiat voi tehdä kalliisti ja hienosti tai huomattavasti edullisemmin näkemällä hieman vaivaa. Ihan tyylikkäät menut saa tulostamalla itse ja koristelemalla askartelukaupasta löytyvillä kultaisilla menu-tarroilla!

Vieraskirja

Luulisin, että jonkinlainen vieraskirja taitaa olla nykyisin häissä ihan vakio (ei vaan ennenvanhaan!). Sen voi toteuttaa varsin monella tapaa, mutta Karkin ja Cissin tyyli on mielestäni aivan ihana.

Juhlissa oli käytettävissä kaksi Polaroid-kameraa ja tarkoitus oli, että kaikki ottavat itsestään kuvan, jonka voi laittaa vieraskirjaan. Tarjolla oli myös monenlaisia kyniä, glitterisiä gel-rollereita ja muuta rekvisiittaa. Näistä vieraat sitten saivat askarrella näköisensä tervehdyksen hääparille.

Lopputuloksena on persoonallinen ja hauska vieraskirja, monenlaisia ikimuistoisia kuvia ja koskettavia tekstejä!

Yllätysmomentti

Karkin ja Cissin häävalssin huipennus: kultainen konfettisade!

Wedding Sweets (Morsiusmakeiset?)

Yksi ehkä suloisimmista yksityiskohdista ikinä!

Kaikille vieraille oli katettu pöytään ihana rasia, jonka kannessa on Karkin ja Cissin nimet sekä häiden päivämäärä. Rasian sisältä paljastuu Hersey’s Kisses (miten osuvaa!) -suklaa nameja. Mutta ei siinä vielä kaikki – jokainen konvehti on koristeltu hienolla tarralla! Kuvavaihtoehtoina joko Karkin ja Cissin kihlajaiskuva, perheen hurmaava Diaz-kisu tai päivän päivämäärä.

Tunnustan, että en raaskinut ollenkaan syödä omia namejani. Rasia on edelleen koskemattomana rakkaiden muistojeni joukossa. Häiden herkkutarjoilu oli onneksi muutenkin sen verran runsas, että sokerihammasta ei ehtinyt kolottaa missään vaiheessa!

En nyt lupaa, että hääjutut olisivat nyt tässä.. Ehkä 1-vuotishääpäivän kunniaksi teen oikein raportin koko päivän kulusta!


Rakkaus ei katoa

maanantai 22. kesäkuun 2020

Valtavan suuret kiitokset kaikille, jotka olette ottanut osaa suureen suruuni täällä blogissa ja facebookissa! Yhteisöllisyydellä on aivan valtavasti merkitystä varsinkin tällaisina hetkinä, kun tuntuu, että omat voimat eivät oikein riitä. Kiitos, että olette siellä!

Äidin hautajaisista on nyt reilu viikko – ja pääni sisäinen sumu alkaa pikkuhiljaa hälvetä. Mietiskelin jo viikonloppuna, että nyt tekee jo kovasti mieli takaisin blogin pariin – ja halusin tehdä sen palaamalla vielä niihin oivalluksiin, joita tämä suruaika on tuonut tullessaan. Tai oivalluksia ja oivalluksia… mutta jotain mietteitä, jotka ehkä voidaan pistää jonkinlaisen sisäisen kasvun piikkiin.

Hautajaispäivän kuvien selaaminen meni kuitenkin sen verran tunteisiin, että sanoja ei oikein sitten vielä viikonloppuna kuitenkaan löytynyt.

(Tuo yllä oleva ruusu on viljelypalstaltani – eikö olekin ihana! – muut kuvat Tampereelta)

Olen elänyt viime viikot melkoisessa tunteiden ja fiilisten hullunmyllyssä. Toisaalta aivot ovat olleet aivan sumussa, toisaalta kaikenlaiset tunnekuohut yllättävänkin skarppeja. On tullut myös kiukuteltua ja menetettyä hermot useampaankin kertaan tavalla, jota en oikein tunnista itsekseni. Vilpitön anteeksipyyntö kaikille, jotka ovat tielleni osuneet.

Alitajunnasta on pulpahdellut kaikenlaisia muistoja, keskustelunpätkiä, tapahtumakulkuja ja sattumuksia, joita en ollut muistanut edes olleenkaan. Monta monituista äidin kanssa käytyä riitaa on palautunut mieleen yllättävän sanatarkasti. Myös se hetki, jolloin koin, että nyt en enää voi soittaa kysyäkseni neuvoa tai apua.

Olen tuntenut olevani hyvin yksin.

Huono omatunto on raastanut, vaikka miten yritän puhua itselleni nätisti ja kertoa, että tein, minkä pystyin, kävin niin usein kuin kykenin ja soittelin kuitenkin säännöllisesti. Ääni sisälläni nakuttaa, miten erinomaisesti olisin voinut viettää paljon enemmän aikaa Tampereella – ja kunnollinen tytär olisi soitellut joka ilta.

Lisäksi tuntuu, että kaiken tämän ikäväni ja suruni ja kaipaukseni keskellä olen ihan poskettoman itsekäs. Äiti oli hyvin sairas, hänelle on niin paljon parempi, että pääsi vihdoin lepoon. Mikä ihmeen oikeus minulla on olla surkea? Kaikkein kauheinta olisi ollut se, jos äidin kärsimykset olisivat vain jatkuneet ja jatkuneet.

Meille osui aivan ihana pappi. Hän puhui valtavan kauniisti siitä, miten äidin rakkaus – tai rakkaus ylipäätään ei katoa. Ajatus lohduttaa – ja tällaisena voimakivi-kristallihippinä helposti voin kokea, että äidin rakkauden henki ja valo on jotenkin läsnä. Ihan kuin voisin palata niihin aikoihin, jolloin pienimmänkin tenkkapoon sattuessa soitin ensimmäisenä äidille. (Tai no, on pari-kolme aihealuetta, jolloin Tinni oli – ja on – se, jolle soitan, mutta you got the point!)

Varsinkin se, kun pappi puhui siitä, miten juuri kuolema tekee elämästä niin erityisen ja arvokkaan, jäi pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen vietettiin loppupäivä Tampereella ”circle of life” -teemalla, mikä konkretisoi tuon kristallinkirkkaasti.

 

Kun mummot kuolevat

heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää

ja joistakin mummoista tulee puita

ja he humisevat lastenlastensa yllä,

suojaavat heitä sateelta ja tuulelta

ja levittävät talvella oksansa

lumimajaksi heidän ylleen.

Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.

Eeva Kilpi

 

Olen siinä mielessä onnekas, että en ole käynyt tätä ennen koko elämäni aikana kuin kaksissa hautajaisissa. Ensimmäisissä olin 10-vuotias ja muistan vain sen, miten hävetti, kun äiti sanoi, että voin hyvin mennä valkoisessa mekossa, koska olen lapsi. Olisin tietty halunnut laittaa jotain mustaa päälleni, minkä esiteinin pikkuvanhuudella tiesin tapojen mukaiseksi. Toiset hautajaiset olivat isäni 17 vuotta sitten – niistäkään ei jostain syystä ole mitenkään valtavasti muistikuvia, vain välähdyksiä sieltä täältä.

Jotenkin kuitenkin järki sanoo, että hautajaisissa kuluu muistella vainajaa. En ollut siihen mitenkään erityisesti varautunut, mutta sydämeni aivan pakahtui kaikista muistoista, jutuista – kohelluksistakin – mitä äidin sukulaiset, ystävät ja työkaverit elämän varrelta kertoivat. Tuntui kuin olisin vasta tuolloin oppinut näkemään kokonaisen ihmisen enkä vain oman mutsini tai Karkin ja Peetun mummun.

Taisin tuolla alussa luvata, että kerron jotain sisäistämiäni elämänviisauksia. Aika tajunnanvirtaa tästä nyt kuitenkin tuli, niin sanotaan nyt vaikka, että vasta nyt tajusin, miten osuva runo kiteyttää paljon enemmän kuin ne sanat mitä siinä on. Siis niinkuin se vanha klisee kuvasta, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

 

Äidit vain,

nuo toivossa väkevät,

Jumalan näkevät.

Heille on annettu

 voima ja valta

kohota unessa pilvien alta

ja katsella korkeammalta

Lauri Viita

 


Hei hei äiti <3

torstai 28. toukokuun 2020

Te, jotka olette seuranneet blogiani pidempään tiedättekin jo, että äitini oli varsin huonossa kunnossa jo pidempään. Sikäli uutiset, että nyt hän on päässyt rauhaan ja lepoon, ei tule varsinaisesti yllätyksenä. Jäähyväisiä on jätetty jo askelittain, niistä olen teillekin avoimesti puhunut. Äidin kannalta asiat ovat nyt hyvin ja oman uskoni mukaan hän on isän luona – ja oman äitinsä, jota varsinkin loppuaikoina kaipaili kovasti.

Viime päivät on menneet varsin sumussa. Itku tulee mitä ihmeellisimmistä asioista, alitajunnasta pulpahtelee käsittämättömiä muistojen sirpaleita – eikä pelkästään niitä ruusunpunaisia. Käytännön asioiden hoitaminen, mikä nyt muutenkaan ei ole varsinaisesti vahvuusalueeni, vie ihan älyttömästi voimia. Äidille kuuluisi kunnon hautajaiset, joissa on paljon väkeä ja lopulta hyvä meininki. Nyt kukaan ei uskalla eikä halua tulla.

Mintulla on nyt takki tyhjä.

Blogi pitää pienen tauon. Ei siksi, että pitäisin hömpsöttelyjuttujen tekemistä nyt epäsopivana – tai ajattelisin äidin paheksuvan. Päinvastoin, äiti pitää mua varmasti tosi nössönä ja pehmona, mutta tilanne on se, että rahkeet ei yksinkertaisesti riitä. Olen pahoillani, tiedän, että monille Torstai Tarot on jo muodostunut perinteeksi. Mutta palaan kyllä takaisin, kunhan löydän taas oman tasapainoni.

Pitäkää hyvää huolta toisistanne ja muistakaa sanoa ääneen rakkaillenne, että rakastatte! Koskaan ei voi tietää, mikä hetki on viimeinen. <3