Hei hei äiti <3

torstai 28. toukokuun 2020

Te, jotka olette seuranneet blogiani pidempään tiedättekin jo, että äitini oli varsin huonossa kunnossa jo pidempään. Sikäli uutiset, että nyt hän on päässyt rauhaan ja lepoon, ei tule varsinaisesti yllätyksenä. Jäähyväisiä on jätetty jo askelittain, niistä olen teillekin avoimesti puhunut. Äidin kannalta asiat ovat nyt hyvin ja oman uskoni mukaan hän on isän luona – ja oman äitinsä, jota varsinkin loppuaikoina kaipaili kovasti.

Viime päivät on menneet varsin sumussa. Itku tulee mitä ihmeellisimmistä asioista, alitajunnasta pulpahtelee käsittämättömiä muistojen sirpaleita – eikä pelkästään niitä ruusunpunaisia. Käytännön asioiden hoitaminen, mikä nyt muutenkaan ei ole varsinaisesti vahvuusalueeni, vie ihan älyttömästi voimia. Äidille kuuluisi kunnon hautajaiset, joissa on paljon väkeä ja lopulta hyvä meininki. Nyt kukaan ei uskalla eikä halua tulla.

Mintulla on nyt takki tyhjä.

Blogi pitää pienen tauon. Ei siksi, että pitäisin hömpsöttelyjuttujen tekemistä nyt epäsopivana – tai ajattelisin äidin paheksuvan. Päinvastoin, äiti pitää mua varmasti tosi nössönä ja pehmona, mutta tilanne on se, että rahkeet ei yksinkertaisesti riitä. Olen pahoillani, tiedän, että monille Torstai Tarot on jo muodostunut perinteeksi. Mutta palaan kyllä takaisin, kunhan löydän taas oman tasapainoni.

Pitäkää hyvää huolta toisistanne ja muistakaa sanoa ääneen rakkaillenne, että rakastatte! Koskaan ei voi tietää, mikä hetki on viimeinen. <3


Äiti on ikuisesti äiti

sunnuntai 10. toukokuun 2020

Tänään on ollut tavallista haikeampi olo. Soitin heti aamusta Koukkuniemen hoitokotiin perinteisen äitienpäiväpuhelun, mutta ei äiti enää jaksa puhelimessa jutella. Vielä vuosi sitten hän saattoi hyvinkin tunnistaa minut tyttärekseen – ei tosin läheskään aina – mutta puhelinsoiton tuoma riemu kuului tänne Tukholmaan asti jokatapauksessa.

(Kuvassa äiskä ja pikku-Minttu vuonna 1977 Mallorcalla klassisissa possujuhlissa!)

Äidin vointi heikkeni talven mittaan siinä määrin, että omahoitaja otti maaliskuun alussa yhteyttä, että nyt kannattaisi tulla käymään. Aivan sattumalta olin juuri ollut työreissulla Helsingissä ja puhelun tullessa jo ihan suunnitellusti matkalla viikonlopuksi Tampereelle. Sinänsäkin aivan kuin ennalta päätetty sattuma, että visiittini jälkeen ei mennyt kuin pari-kolme päivää, kun Koukkuniemestä ilmoitettiin, että koronatilanteen vuoksi kaikki vierailut on toistaiseksi kielletty.

Olen tosi kiitollinen, että sain viettää tuon viikonlopun äidin kanssa. Yhä edelleenkin tuntuu tosi tärkeältä, että saan kertoa hänelle kaikki elämäni tärkeät ja isot asiat. Karkki ja Peetu olivat – ovat – mummun silmäteriä, heidän kuulumisien kertominen toi vielä nytkin pienen valon pilkahduksen hänen kovin kapoisiksi käyneille kasvoille.

Meillä Ruotsissa juhlitaan äitienpäivää vasta toukokuun viimeisenä sunnuntaina – toisin kuin isossa osassa muita länsimaita. Siksi tämä toukokuun toisen sunnuntain äitienpäivä on aina ollut omistettu omalle äidilleni ja itse olen sitten saanut juhlia pari viikkoa myöhemmin. Tänään oli tosin pieni poikkeus, kun Karkki ja Cissi pistäytyivät auttamassa parin jutun kanssa, jotka yksikätiseltä ei oikein onnistu, ja sain lahjaksi ihanan lohenpunaisen krysanteemikimpun ja herkkusuklaata (joka tietenkin meni jo, aivan kelpo iltapala – vai kuinka?)!

Toiveissani kuitenkin on, että voisimme nauttia kunnon äitienpäiväkaffet parin viikon päästä palstalla niin, että KTH:lla lopputyötään kasaan rutistava Peetukin pääsisi mukaan.

Palstastakin kerroin tänään äidille – miten salaatti jo pilkistelee esiin ja kuinka suunnittelen ruusuporttia, johon saan polveilemaan hurjana rehottavan köynnösruusuni. Äiti ei sanonut mitään, mutta kuulin silti, miten hän varoitteli, että vielä voi tulla yöpakkasia, jotka vievät salaatintaimet. Ja ruusuportti – onko se nyt vähän liikaa? Mitä naapuritkin sanovat?

Kommunikointi äidin kanssa on nyt jälkimmäisen aivoverenvuodon jälkeen ollut erilaista ja pääasiassa tietty yksisuuntaista. Nyt viimeaikoina hän ei juurikaan enää edes vastaile, vaikka vielä viime kesänä puhua pulputteli mielellään niitä näitä aina kun kävin visiitillä, ja myös puhelimessa. Siitä huolimatta olen aivan varma, että äiti kuuli, kun sanoin tulevani heti taas katsomaan, kun vain tämä tilanne tästä vähän tasaantuu.

Äiti on aina äiti, vaikka mitä tapahtuisi.


Postikortteja L.A:sta!

sunnuntai 19. huhtikuun 2020

Taitaa olla jonkinasteinen oire koronakriisin vakiintumisesta, että nyt aletaan jo pikkuisen medioissakin pohtia tulevaisuutta huomista tai ensi viikkoa pidemmälle. Talous tulee olemaan enemmän tai vähemmän kuralla joka puolella, enkä edes yritä hahmotella, miten perusteellisesti monet asiat tulevat väistämättä muuttumaan. Yksi asia, joka ei varmasti milloinkaan palaa entiselleen, on matkustaminen.

Kestää aikansa ennen kuin maat alkavat taas sallia liikkumisen rajojensa yli. Halpalennot tuskin palaavat kuvioihin ensihätään – ja aivan todennäköisesti lähimatkailua tullaan pitämään monestakin syystä eettisesti parempana vaihtoehtona kuin pallon yli auringonsäteiden ja elämysten perässä sinkoilua.

Pohdiskelin tänään jokapäiväiseksi tavaksi muodostuneella metsälenkilläni koko tuota nautintomatkailun dilemmavyyhtiä ja omaa suhdettani siihen. Tottakai on paikkoja, joissa olisin halunnut käydä. Japani kiinnostaa moneltakin kantilta aina Tokion humusta Kioton kulttuuriin ja Mount Fujin kauneuteen. Machu Picchu ja oikeastaan koko Etelä-Amerikka olisi upea kokea, samoin Alaska (olen varmaan nähnyt liian monta romanttista tv-sarjaa Alaskasta, alkaen legendaarisesta Northern Exposure –sarjasta). Mutta tavallaan olen kyllä aivan tyytyväinen näinkin. Eniten kaipaan luontoon ja se luonto, joka on tuossa ihan kulman takana, kelpaa vallan erinomaisesti.

Samalla muistin viimeisen varsinaisen ulkomaille suuntautuneen lomamatkani (Tampereen reissuja en nyt oikein laske tähän, vaikka kyllähän niihinkin visiitteihin on lomamaisia piirteitä sisältynyt!) ja sen kunniaksi tässä nyt vihdoin postikorttityyppinen katsaus kesän 2018 L.A.-reissuumme, jonka siis tein yhdessä Karkin kanssa.

Yhteenveto heti tähän alkuun: Meillä oli aivan huikean upea loma, L.A. on hieno elämys ja kyllä sinne kannattaa mennä, jos sen tyyppinen matkailu vielä palaa ohjelmistoon. Me käytettiin matkan suunnittelussa apuna Peppe Öhmanin ”Mitt Los Angeles” -kirjaa ja sitä voin suositella erittäin lämpimästi!

Santa Monica Beach ensimmäisen illan auringonlaskussa.

Kannattaa uskoa matkaoppaiden varoitteluja siitä, että etäisyydet ovat yllättävän pitkät. Kartalla muutaman korttelin kävelymatkaan saattaa helposti hurahtaa 45 minuuttia. Auto on ihana asia, jos on tarkoitus nähdä muutakin kuin oman kortteerin kulmat. Google Maps ilmoittaa yleensä, miten nopeasti sitä ajaa kaupunginosasta toiseen. Kyseisiin aika-arvioihin voi yleensä huoletta lisätä tunnin. Se kuluu liikenneruuhkassa madellessa.

Me vuokrattiin koko matkan ajaksi Eurooppalaisessa mittakaavassa kookas Chevvy, jolla oli kyllä aivan ihana kurvailla pitkin poikin – ja vähän pidemmällekin. Koko mesta on rakennettu sillä ajatuksella, että ihmiset liikkuu autolla – joten parkkeeraaminenkaan ei tuottanut minkäänlaista päänvaivaa.

Pari ensimmäistä päivää pyörittiin Karkin kanssa biitsillä. Meidän majapaikka sijaitsi  aivan käsittämättömän ihanasti aivan superlähellä Santa Monica Beachiä (kiitos vaan edelleenkin Peppe!). Jo heti ihan ensimmäisenä iltana, vaikka oltiin matkustuksesta ja jet lagista ryytyneitä, oli niin luksusta päästä haistelemaan valtameren suolaisia tuoksuja.

Santa Monica Pier ja kuvauksellinen turkoosi rantavahdin maja.

Santa Monica Pier

Biitsi laiturin päästä kuvattuna. (Onko ”pier” sama kuin ”laituri”?)

Kyllä, aivan tasan koko ajan oli sellainen olo, että onko tää kaikki totta! Meidän kaltaiset elokuva ja tv-sarja –junkiet on nähnyt kaikki nämä kulmat ziljoonia kertoja. Tuntui todella epätodelliselta olla itse paikanpäällä ja oikeasti.

Jappp. Tähän se Forrest Gumpkin päätyi.

Tässä Mintulle luetaan Tarot kortteja Venice Beachillä!

Renkaat Venice Beachillä. Näissä käy lentämässä useampikin A-listan Hollywood-stara, mutta me ei kyllä tunnistettu ketään. Olisi varmaan pitänyt olla paikalla – niinkuin Karkki ehdotti – jo viimeistään seitsemältä aamulla, ennenkuin uteliaat turistit herää…

Mun 50-vuotispäivän juhlaillallinen nautittiin New Yorkin Butcher’s Daughterissa. Tämä Venice Beachin mesta oli vähintäänkin yhtä ihana (ja herkullinen!).

Ilta-ajelulla ihailemassa auringonlaskun tunnelmaa Venicen kanaaleilla.

Ei ollut ruuissa valittamista muuten koko reissun aikana. Yksi parhaimmista kokonaiselämyksistä oli Malibun Nobu.

Malibu Beach Pier. (Aina viimeistään tässä kohtaa alkaa soida Hanoi Rocksin ”Malibu Beach” päässä…)

Hyvää ruokaa kertakaikkiaan!

Terkkuja Nobusta!

En enää muista mitä nuo olivat, mutta sen muistan, että ihan järkyn hyvää oli!

Don’t mind if I do!

Yksi koko reissun E H D O T T O M I S T A huippukohdista oli koko päivän DeLuxe Tour Warner Bros studioille!! KÄÄK! Sanoinko jo, että ollaan ihan hulluja leffa ja tv-sarja -faneja!?

Tuolla yllä olevalla studiolla on kuvattu Friends!

Tässä on filmistudio, jossa on kuvattu tietenkin ihan älyttömästi kaikkea, mutta myös – uskokaa tai älkää – kulttileffa Casablancan jokaikinen kohtaus!!

Useiden jalkapallokenttien kokoiset tarpeistovaratot sisälsivät siis Aivan Kaikkea!

Karkki @ the Oval Office

Ohhh, True Blood!! Vieläköhän se löytyy HBO:lta? Onko kellään tietoa? Se voisi olla se lopullinen syy hankkia vihdoin HBO Nordic.

Pretty Little Liars! Sitä katsottiin tiiviisti Peetun kanssa. Karkki ei niin fanittanut – sanoi, että on epäuskottava! Haha!

Yllä oleva talo on toiminut niin Gilmore Girlsissä Lorelain talona kuin True Bloodissa isoäidin talona ja PLL:ssä Emilyn kotitalona. Ja lisäksi useammassakin tutussa leffassa, mutta en kyllä nyt juuri muista missä (Karkki auta!).

Me ajeltiin kanssa tuollaisella bussilla ympäriinsä!

Kuuluisa vesitorni ja turistien urpo-kuva.

Huvimaja – tuttu mm. Gilmore Girlsistä ja Hart of Dixiestä. Tämä samainen aukio on hyvin keskeisessä roolissa legendaarisissa Paluu Tulevaisuuteen leffoissa!

Yes! We are very, very happy!!

En osaa sanoa, onko tässä mitään aidosta Central Perk -kahvilan rekvisiitasta. Tuo kuva on siis sellainen turistikuva, jonka joku elämäänsä kyllästynyt kuvaaja nappaa karseella kiireellä ja jonka sitten poistuessaan saa ostaa järkyttävään hintaan. Koska kerrankos sitä. Karkki sanoi, että älä osta, mutta ostin silti!

Näettekö!? Se on SEKÄ True Bloodin Merlotte’s ETTÄ Hart of Dixien Rammer Jammer! *tähän se ”mindblow” emoji*

Studiokierroksen jälkeen kruunattiin päivä ajelemalla Griffith Observatory -kukkulalle ihailemaan auringonlaskua ja Hollywood-kylttiä. Nähtiin molemmat.

Oli sieltä hienot näköalat Los Angeles DT:llekin.

Noniin. En ehkä ihan tajunnut, mikä se suuri juttu tuon kyltin kanssa on, mutta kiva oli että käytiin. Olihan se elämys nähdä ihmiset tungeksimassa näköalatasanteen kaiteella ihan kuin olisivat suurempaakin ihmettä todistamassa…

Utuisa auringonlasku enkelten kaupungissa.

Löydettiin ihan aidon oloinen diner! Tosin ostettiin vain jääteetä.

I say no more

Kyllähän me siellä vähän shoppailtiinkin. Eniten kyllä mopo oli karata käsistä, kun ajeltiin kaupungin ulkopuolelle Camarillo Premium Outlet -ostostaivaaseen.

Karkki biitsifiiliksissä

En uinut, mutta pulikoin vähän. Vesi oli aivan järkyn kylmää meressä!

Oli kyllä upea reissu!!

Hampurilaisella viimeisenä iltana. Tämäkin paikka löytyi alussa mainitsemastani Peppen kirjasta.

Ja mikä hampurilainen!!

Tämä oli nyt tällainen mastodontti postikorttipostaus – toivottavasti viihdyitte hetken L.A. -tunnelmissa! Itselleni tuli ainakin ihanasti kaikki reissun yksityiskohdat mieleen. Melkein kuin olisi ollut taas paikanpäällä!


Koronakriisi – Ruotsi vs. Suomi

tiistai 14. huhtikuun 2020

Taisin jossain vaiheessa uhota, että en kommentoi päällä olevaa koronakriisiä kuin korkeintaan muiden juttujeni sivulauseissa. Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että saan sen verran kysymyksiä, äimistelyä ja kauhistelua osakseni Ruotsin valitseman korona-strategian vuoksi, että en nyt sitten kuitenkaan voi pitää leipäläpeäni kiinni. En todellakaan ole tartuntatautien asiantuntija, epidemiologi (”I’m not a doctor” ha ha) tai muutenkaan perehtynyt aiheeseen normaalia huolestunut kansalainen -tasoa enempää.

Mutta mihinkäs sitä kaikkien alojen erikoisasiantuntija (tunnetaan myös nimellä ”besserwisser”) karvoistaan pääsisi. Joten tässä nyt siis vastaus myös kaikille niille suomalaisille kaikkien alojen erikoisasiantuntija -kollegoille, jotka ovat mananneet kolumneissaan, lausunnoissaan ja muissa sellaisissa, kammottavaa tukehtumiskuolemaa kaikille ruotsalaisille, koska täällä yhä vaan käydään koulua, shoppaillaan ja syödään ravintoloissa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ensinnäkin – täällä ei todellakaan ”eletä kuin ennen”. Lukiolaiset ja sitä vanhemmat, kaikki aikuiskoulutuslaitokset, yliopistot sun muut ovat siirtyneet etäopetukseen jo muutama viikko sitten. Yli 50 hengen julkiset kokoontumiset on kielletty – ja yrittäjät (ravintoloitsijat, kauppiaat etc.) on velvoitettu huolehtimaan, että kokoontumisrajaa ei ylitetä myöskään heidän tiloissaan ja että ihmiset pystyvät pitämään toisiinsa noin 1,5 metrin turvavälin.

Ihmisiä kehoitetaan välttämään matkustamista ja suurempia yksityisiäkin kokoontumisia. Kaikille on tehty päivänselväksi, että kotiin pitää jäädä varmuuden vuoksi, jos tuntee itsensä vähänkään kipeäksi ja riskiryhmien tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pitää itsensä eristyksissä mahdollisimman huolellisesti.

Mutta muuten on ok elää ihan normaalisti. Ja eletäänkin. KTH:lla opiskeleva Peetu on etäopetuksessa, mutta esim. sekä Karkin että Cissin työpaikoilla ei ole siirrytty työskentelemään kotitoimistolle.

Henkilökohtaisesti olen 100% täällä valitun korona-strategian kannalla. Se ei kuitenkaan estä sitä, ettenkö ole maha kuolemanpelosta kipeänä joka kerta, kun olen puhunut aiheesta jonkun suomalaisen tuttuni kanssa. Siellä kun järjestettiin syyllistäviä painostuskampanjoita kotona pysymisen, ravintoloiden sulkemisen ja ties vaikka minkä puolesta, jo kauan ennen, ennenkuin käsienpesupropaganda oli ehtinyt Pihtiputaalle.

Paniikki tarttuu älyttömän helposti.

Silti olen sitä mieltä, että Ruotsissa valittu toimintatapa on oikein. Aluksi kaikki puhuivat, että pitää ”flatten the curve” – hidastaa tartuntojen leviämistä niin, että sairaanhoidon kapasiteetti ei ylity, mikä tapahtui esim. Pohjois-Italiassa. Yhteiskunnan sulkeminen ja tartuntojen estäminen on tietenkin sekä järkevää että ainoa oikea tapa toimia silloin, kun sairaanhoitoa ei pystytä järjestämään kaikille sitä tarvitseville. Ruotsissa tilanne on toki hankala, mutta lähimainkaan kaikki kapasiteetti ei ole vielä käytössä. Näin siis viranomaisten mukaan.

Suomalaisten kanssa puhuessani en ollenkaan käsitä sitä, mihin perustuu sikäläinen ”sitten kun tämä on ohi” -ajattelu. Mihin se virus yhtäkkiä häviäisi? Miten siellä voidaan saavuttaa laumaimmuniteetti, kun yhteiskunta on suljettu? Kyllä, siten estetään tartuntojen leviäminen, mutta ihmetyttää silti, että mikä on pläni. Pitää yhteiskunta suljettuna siihen asti, kun rokote on valmis? Mikä on se yhteiskunta, johon silloin saadaan palata?

Eihän sitä kukaan täällä ääneen sano, mutta ”ruotsalaisten eksperimentti” lähtee siitä, että annetaan lasten, nuorten ja terveiden aikuisten hankkia lievillä oireillaan laumaimmuniteetti koko kansalle. Hidastetaan yhteiskunnan toimintaa juuri ja juuri sen verran, että ei ylitetä sairaanhoidon kapasiteettia ja pidetään erityistä huolta riskiryhmistä. Viimeksi mainitussa ei Tukholman alueella valitettavasti ole onnistuttu mitenkään erityisen hyvin, sillä tartunnat on päässyt leviämään myös vanhusten hoitokodeissa. Asia, minkä ei pitänyt päästä tapahtumaan.

Koronavirus ei ole ainakaan tämän hetkisen tiedon valossa häviämässä minnekään. Todellisuus, mitä me kaikki nyt eletään, on lyhyessä ajassa muuttunut aivan toiseksi. Kukaan ei tiedä miltä näyttää ja tuntuu se maailma, johon sitten lopulta palaamme, mutta jotenkin elän vahvasti toivossa, että se voisi olla parempi, pehmeämpi, ymmärtäväisempi ja kestävämpi kuin tähän saakka. Toivon kovasti, että saan olla paikalla sitä todistamassa!

Kuvituksena jokakeväiset klassikot, kirsikankukat kotinurkiltani. Voikaa hyvin! Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta!


Morsiamen äidin superwoman-asu

tiistai 31. maaliskuun 2020


Tänään on tullut sen päiväinen määrä huonoja uutisia tuutista jos toisestakin, että oli ihan pakko alkaa selailla puhelimen kuvia onnellisemmista ajoista. (Ei, ei mitään superhälyttäviä uutisia – ei ainakaan tällä tietoa – ja vain osittain koronaan liittyviä. Mutta kaikenlaista pientä ja keskisuurta, joka pistää muutenkin kovalla koetuksella olevan hyvän tuulen ja positiivisen maailmankatsomuksen aikamoisen haasteen eteen.) Siinä sitten tajusin, että enhän ole lainkaan tehnyt virallista esittelyä asusta, joka ylläni juhlin Karkin ja Cissin häitä!

Asusta ei ole virallista asukuva-pönötys -otosta, joten esittely tulee sekalaisista kavereilta saaduista ja virallisen kuvaajan kuvista leikellyistä palasista sekä asun osasista erikseen. Olin koko hääjuhlapäivän niin tohkeissani ja täpinöissäni kaikesta, että tajusin vasta seuraavana päivänä unohtaneeni pyytää ketään näppäämään parempaa kuvaa asustani.

Sinänsä harmi, sillä olin ihan supertyytyväinen asuuni (paitsi hiuksiin, jotka olivat aika kauheet… haha!), mutta toisaalta olen niin onnellinen tuosta päivästä, enkä yhtään ihmettele, ettei siinä tullut mieleenkään miettiä jotain niin triviaalia kuin omat asukuvani.

Tässä, sinänsä aika karseassa kuvassa, näkyy melko hyvin tuon ihanan mekkoni (kyllä, tykkään siitä edelleenkin valtavasti!) hienot, viittamaisiksi huituloiksi leviävät hihat. Viritelmä nielaisi sisuksiinsa robocop-käsihärvelini ja antoi lisäksi aimo annoksen voittamatonta superwoman fiilistä. Tuo taitaa olla myös ainokainen kuva, jossa näkyy asuni kengät, pehmeän puuteriroosat mokkasandaalit tukevalla palkkikorolla.

Juttuhan on niin, että minulla oli jo melkein koko asu hankittuna häitä varten jo ennen onnettomuuttani. Siihen asuun en vain olisi käsipuolena saanut itseäni kingerrettyä. Lisäksi toispuoleisuus aiheuttaa sen, että tasapainoni on aivan hakoteillä. Siitä syystä en voinut harkitakaan, että olisin laittanut jalkaani ihanat nude-pitsiset Karl Lagerfeldin piikkikorkoiset avokkaat, jotka hankin jo aikapäiviä sitten juuri tätä tilaisuutta varten. Oh well. Palkkikorot olivat muutenkin kätsymmät Gamla Stanin mukulakivikaduilla.

Ensi kesänä noista saa oikein hyvät arkisandaalit. Siis olettaen, että kesällä on ookoo liikkua jonnekin muuallekin ihmisten ilmoille kuin tuohon lähikauppaan. Tai miksei sitä voi kauppareissullekin vähän laittautua, jos muuta ei ole.

Käsilaukku on mielestäni hurjan sievä! En muista mitä merkkiä se on – joku random löytö Zalandosta. Väritys toistaa just eikä melkein sekä mekon syvän fuksian punaisen että sandaalien roosan. Lisäksi siinä on vielä vaaleampaa vaaleanpunaista, samaa sävyä, jota minulta löytyi aavistuksen shimmerinä versiona kynsilakasta.

Siis toi mun kampaus oli kyllä aikas kaamea, mutta päätin, etten välitä. Sivuseikka, mikä sivuseikka!

Hiusten tarina on kyllä aika mainio (”mainio”). Kävin kampaajalla torstaina ottamassa värin tyvikasvuun. Ihana kampaajani lupasi tehdä oikein supernapakat kiharat, joiden kanssa selviän lauantaihin asti. Sain ohjeeksi olla koskematta kiharoihin torstaina (en koskenut), haroa hiukset sormin auki perjantai-illan pre-wedding drinksuille (varoitteli vain, että kiharat voivat olla varsin sähäkät perjantaina, mutta vakuutin, että se sopii oikein hyvin perjantaille ajattelemaani lookiin) ja lauantaina suihkuttaa kevyesti hiuslakkaa, jotta nyt tyylikkäästi laimentuneet kiharat pysyisivät koko päivän.

Nooh… täältä voi käydä kurkkaamassa, millaiset ”villit kiharat” olivat perjantaina…

Ihan alunperin oli ajatus, että laittautuisimme Peetun kanssa yhdessä täällä minun luonani, ja hän voisi sitten myös vähän viritellä hiuksiani siinä samalla. No, sitten kävi selväksi, että kaasoa tarvitaan auttamaan morsiamelle puku päälle ja assisteeraamaan hääkuvien ottamisessa. Varasin jo siinä vaiheessa itselleni kampaaja-ajan ja haaveena oli jokin tämän tyyppinen kampaus. Kaikki inspiraatio oli haettu hakusanoilla ”helppo” & ”easy half up-do”.

Kampaaja ei selkeästi ollut samaa mieltä helppoudesta – näissä kuvissa näkyvä puoliksi räjähtänyt ”kampaus” on tosiaankin ihan hääjuhlapäivän alusta. En edes halua ajatella, miltä se näytti sitten loppuvaiheessa. Pikku anekdootti, että tämäkin kampaaja toisteli moneen otteeseen, että tehdään nyt sitten sellaiset kiharat, että varmasti pysyy. No, mitä mieltä olette? Menikö niinku Strömsössä?

Saavuimme kirkolta juhlapaikan läheisyyteen ihanasti tunnelmallisella höyrylaivalla. Satamasta oli noin kymmenen minuutin kävelymatka ja fiksuna olin tietty ottanut luotto-Havaianakset mukaan. Ne päätyi jalkaan myös aika välittömästi tanssin alettua illallisen jälkeen. Mutta hei huomatkaa – mustat lipsut matsaa ihan mainiosti laukun pohjaväriin. Haha!

Mekon pääntien ja vyön reunoja kiertää diskreetti rivi kevyesti kiilteleviä lasihelmiä. Mielestäni oikein kiva yksityiskohta, joka antaa mukavan viimeistellyn ilmeen. Ja sen vuoksi myös saman tyyppisin lasihelmin aplikoitu laukku tuntui oikealta vaihtoehdolta.

Korvissa Karkilta saamani upeat Efva Attlingin korvakorut.

Meikistäkin piti sanoa jotain, mutta sitten kävi niin, että kampaajan jälkeen aikaa siihen, kun taksi tuli hakemaan allekirjoittanutta kirkolle, oli tasan 23 minuuttia. Yksikätisenä vasemalla kädellä operoidessa oikein mikään ei suju kovin nopeasti. Niinpä meikki koostui kahdesta osasta: yhtä väriä luomille (aurinkopuuteria) ja luottohuulipunaa huulille. Loppukesästä oma väriskaala oli onneksi aika hyvissä ja kulmakarvat värjätty.

Ja kyllä, legenda pitää paikkansa: juoksin taksiin lipsut jalassa ja mekko auki. Ensi töikseen taksikuski sai vetää selässä olevan vetoketjun kiinni. Sandaalit vaihdoin jalkaan vasta kirkolla ja Tinni laittoi korvakorut korvaani.

Mutta päivä oli niin täydellinen ja onnellinen kuin vain voi olla!

Tässä viimeisessä hienossa panoraamakuvassa, jonka Tinnin mies on ottanut, kun virallinen kuvaaja ottaa meistä potrettia, näkyy koko rakas ydinperheeni (sekä Peetun hieno Hugo Boss -mekko ja & Other Stories sandaalit, jotka melkein vahingossa ostin samanlaiset).

Meidän likkajengi! <3