Koronapandemian uhri

tiistai 27. lokakuun 2020


Reilu viikko sitten tähän aikaan palailin takaisin tähän maailmaan neljä tuntia kestäneen kynärpää-/käsivarsileikkauksen jäljiltä. Olin samanaikaisesti aivan poskettoman helpottunut siitä, että kauhukuvat pieleen menneestä operaatiosta ja siitä, etten enää koskaan heräisi nukutuksesta, eivät olleet toteutuneet. Ja lisäksi aavistuksen kauhuissani edessä olevasta toipilasajasta kovine kipuineen ja vaativine kuntoutuksineen.

Mitä siis on tapahtunut?

Koko uskomaton hässäkkä käden kanssa alkoi aurinkoisena ja lämpimänä kevätpäivänä toukokuun 2019 puolessa välissä. Sinänsä harmittoman oloinen kuperkeikka (joista syytän edelleen uusia sandaaleitani!) muuttui kohtalokkaaksi, kun onnistuin lasketumaan katukiveykseen niin harmillisessa kulmassa, että muusiksi meni juuri se kyynärpään kohta, missä kaikki käden hermot kulkevat. (Täällä on lisää aiheesta) Kyynärpäähän operoitiin tuolloin jonkinlainen tekonivel/puoliproteesi korjaamaan vaurioituneet osat.

Aika pian huomasin, (tai käytännössä lähes välittömästi, kun vain vuorokausi leikkauksen jälkeen käsivarren kipsi poistettiin ja sain tilalle ortoosin (eli härvelin)), että kyynärnivel lonksuu ihmeellisesti, kun yritän ihan varovaisestikin liikuttaa kättä. Ihan kuin käsi tippuisi pois saranoilta. Röngenkuvissa näkyi jotain pientä hässäkkää, mutta se kuulemma parantuisi samalla, kun koko käsi toipuisi.

Näin ei kuitenkaan käynyt vaan pitkän ja monin paikoin varsin tuskallisen kesän jälkeen lääkärini totesi, että kyynärpäässä on jotkut nivelsiteet surkastuneet ja sen seurauksena yksi käsivarren luista on irrallaan. Se selitti kivut, jotka kipulääkityksestä huolimatta oli välillä niin kovat, että meinasi järki lähteä – ja sen, ettei sen paremmin käden kuin sormienkaan toiminta ahkerasta jumppaamisesta huolimatta parantunut.

Ainoa, mikä tuossa tilanteessa auttaisi, olisi uusi leikkaus ja kokoproteesin asentaminen käsivarteen. Itkuhan siinä tuli, kun tuon kuulin, varsinkin, kun kerrottiin, että tämän jälkimmäisen leikkauksen jälkeen on turha odottaa käden toiminnan palautumista ennalleen. Kokoproteesia pitää varoa, mitään painavaa ei saa nostaa ja kaikki toiminta, missä on vähänkään kaatumisvaaraa on ehdottomasti kielletty. (Hyvästi rakas lumilautailu <3)

Aloin jonottaa uutta leikkausaikaa alkusyksystä 2019. Alunperin jonoajaksi ilmoitettiin noin kolme kuukautta ja varauduin jäämään saikulle vuoden vaihteen tietämillä. Tammikuussa soittelin perään, kun mitään ei ollut kuulunut – ja minulle kerrottiin, että koska tähän operaatioon tarvitaan kaksi leikkaavaa kirurgia, odotusaika on normaalia pidempi.

Hermot alkoivat olla talvella jo aika kovalla koetuksella. Olin mitoittanut jaksamiseni ja tsemppihenkeni vuodenvaihteeseen asti, mutta sen jälkeen piti kyllä ihan tietoisesti meditoida ja hengitellä tyyliin turha-stressata-asioista-joille-ei voi-mitään, etten olisi täysin pimahtanut. Helmikuussa sitten vihdosta viimein tipahti postiluukusta se kauan kaivattu kirje, joka sisälsi leikkausajan.

Blogijutun otsikko viittaa siihen, miten sen kanssa kävi. Vain vajaa kaksi viikkoa ennen hartaasti odotettua operaatiota, sain sairaalan leikkaussunnittelusta puhelun: kaikki ei-henkeäuhkaavat leikkaukset on peruutettu toistaiseksi koronapandemian vuoksi.

Tavoitteena oli siis vapauttaa tiloja ja anestesia-henkilökuntaa vaikeasti sairastuvia koronapotilaita varten ja siksi leikkauksia peruutettiin. Olen edelleen sitä mieltä, että strategia oli perusteltu ja oikea, vaikka edes täällä Tukholman alueella ei koko kapasiteettia lopulta jouduttu ottamaan käyttöön edes kevään pahimpina viikkoina. Ja vaikka jouduin henkilökohtaisesti kärsimään leikkauksen lykkääntymisestä.

Voi ehkä tuntua, että mitä se nyt enää muutama kuukausi missään tuntuu, kun on jo niin kauan odotellut muutenkin. Mutta olin kyllä kovasti odottanut, että kesällä käsi olisi jo edes jotenkuten käyttökunnossa. Että pystyisin käymään uimassa, hommailla (kunnolla) palstallani, mennä ulkoilmajoogaan ja tehdä kaikenlaista pientä puuhaa, mihin nyt ihmiset kahta kättä tarvitsevat.

Viimeisimmät varsinaiset asukuvapostaukset täällä blogissa on viime vuodenvaihteesta. Näin, vaikka tykkään tosi paljon tehdä juuri niitä. Jotenkin asukuvapostaukset auttavat itseäni näkemään oman garderobini mahdollisuudet huomattavasti luovemmin. Nyt olen ollut tuomittu kantamaan käsihärveliä (ettei tulisi lisää vauriota. Irrallisen luun takia kaikki kierto- ja vääntöliikkeet olivat big no-no) ja se ei ole todellakaan helpottanut pukeutumista. Asujenkin kanssa jaksaminen riitti juuri ja juuri vuodenvaihteeseen asti.

Pidän kuitenkin itseäni sikäli onnekkaana, että vaikka korona lykkäsi leikkaustani melkein puolella vuodella, pakolliset etätyöt ovat olleet tilanteessani aivan toiveiden täyttymys. Normaalisti tykkään käydä toimistolla, enkä missään tapauksessa halua pysyvästi tehdä töitä kotoa käsin, mutta juuri nyt se on sopinut erinomaisesti.

Ensinnäkin tosiaan tuo pukeutuminen ja ihmismäiseen kuntoon laittautuminen. Hankin viime syksynä pari ponchoa ja oversize-neuletta, joita pystyn käyttämään härvelini kanssa. Samoin tarvitsin parit alaosat ja kengät, jotka pystyy pukemaan yhdellä kädellä. Niitä sitten pyörittelin asupalapelinä päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. (Varmaan ymmärrätte, että kun tästä selviän, en ole juurikaan innostunut testailemaan mitään minimalistista capsule-pukeutumista!). Kulmat ja ripset laitatutin ammattilaisilla, muuten mentiin kesämökkilookilla.

Kotitoimistolla ei ole tarvinnut stressata siitä, jos sama neulepaita on kolmatta kertaa viikon sisällä päällä, tai jos yhdellä kädellä väsättävä suttunuttura on ylittänyt boho-chic -rajan ja on vain suttuinen. Niitä harvoja kertoja varten, kun etäpalaveri vaati kameran päällä oloa, sai olemuksen kammattua business-kelpoiseksi huomattavasti vähemmällä vaivalla kuin mitä päivittäinen töihin lähtö vaati.

On ollut myös aivan ihanaa, että ei ole tarvinnut liikkua julkisilla kulkuvälineillä. Kyynärpääni on härvelistä huolimatta ollut sen verran arka ja hutera, että kaikenlaiset töyssyt, tärähdykset ja varsin kevyetkin töytäisyt ovat tuottaneet ikävää kipua. Siksi ei ole ollut mitenkään stressitöntä kulkea työmatkoja raitiovaunulla, joka varsinkin ruuhka-aikoina on ihan täpötäynnä ihmisiä.

Tällä hetkellä käsivarressa on kainaloon asti ulottuva kipsi. Se on härveliin verrattuna paljon kapoisempi ja olenkin nyt ilokseni saanut jopa jotain ihan normaaleja vanhoja neulepaitoja päälleni. Kipsi poistetaan vajaan parin viikon päästä ja sen jälkeen saan uuden härvelin kuudeksi viikoksi. Saas nähdä, mitenkä sitten sen kanssa pukeutumishommat sujuu.

Voi olla, että innostun esittelemään täälläkin ”härveliasujani”. Olisihan se toisaalta ihan hauskaa, että niitäkin jäisi muistoksi blogiarkistoon.

Oversize-trendi on ollut pelastukseni! Ensisilmäyksellä härveli ei ehkä näytä niin suurelta tai tilaa vievältä, mutta varsinkin tuo kyynärpään vieressä oleva metallinen nivel on sellainen mötikkä, että sitä ei ihan mihin tahansa hihaan ujuteta. Onneksi varsinkin & Other Storiesin valikoimissa oli viime talvena tosi kivoja oversize-neuleita. Ilman niitä olisin ollut kyllä ihan pulassa.

No, nyt ollaan menossa kohti parempaa – ja vaikka matka on vielä pitkä, olen pääosin valoisalla ja hyvällä mielellä. Oikein hekumoin, mitä kaikkea voinkaan taas tehdä, kun on kaksi kättä käytettävänä.

Hyvä ystäväni lähetti paketin, jossa oli Suuri Käsityö- ja sukkaneulelehtiä sekä sukkapuikkoja etc. Tuskin maltan odottaa, että pääsen käsiksi sukkalankoihin, ompeluprojekteihin ja muihin DIY-juttuihin!

Perinteitä kunnioittaen, tässä lista ”viimeinen päivä ennen leikkausta” -outfitin osista:

  • neuletakki, & Other Stories
  • neulehame, House of Dagmar
  • toppi, H&M
  • tennarit, Sketchers
  • korvikset, H&M


Morsiamen äidin superwoman-asu

tiistai 31. maaliskuun 2020


Tänään on tullut sen päiväinen määrä huonoja uutisia tuutista jos toisestakin, että oli ihan pakko alkaa selailla puhelimen kuvia onnellisemmista ajoista. (Ei, ei mitään superhälyttäviä uutisia – ei ainakaan tällä tietoa – ja vain osittain koronaan liittyviä. Mutta kaikenlaista pientä ja keskisuurta, joka pistää muutenkin kovalla koetuksella olevan hyvän tuulen ja positiivisen maailmankatsomuksen aikamoisen haasteen eteen.) Siinä sitten tajusin, että enhän ole lainkaan tehnyt virallista esittelyä asusta, joka ylläni juhlin Karkin ja Cissin häitä!

Asusta ei ole virallista asukuva-pönötys -otosta, joten esittely tulee sekalaisista kavereilta saaduista ja virallisen kuvaajan kuvista leikellyistä palasista sekä asun osasista erikseen. Olin koko hääjuhlapäivän niin tohkeissani ja täpinöissäni kaikesta, että tajusin vasta seuraavana päivänä unohtaneeni pyytää ketään näppäämään parempaa kuvaa asustani.

Sinänsä harmi, sillä olin ihan supertyytyväinen asuuni (paitsi hiuksiin, jotka olivat aika kauheet… haha!), mutta toisaalta olen niin onnellinen tuosta päivästä, enkä yhtään ihmettele, ettei siinä tullut mieleenkään miettiä jotain niin triviaalia kuin omat asukuvani.

Tässä, sinänsä aika karseassa kuvassa, näkyy melko hyvin tuon ihanan mekkoni (kyllä, tykkään siitä edelleenkin valtavasti!) hienot, viittamaisiksi huituloiksi leviävät hihat. Viritelmä nielaisi sisuksiinsa robocop-käsihärvelini ja antoi lisäksi aimo annoksen voittamatonta superwoman fiilistä. Tuo taitaa olla myös ainokainen kuva, jossa näkyy asuni kengät, pehmeän puuteriroosat mokkasandaalit tukevalla palkkikorolla.

Juttuhan on niin, että minulla oli jo melkein koko asu hankittuna häitä varten jo ennen onnettomuuttani. Siihen asuun en vain olisi käsipuolena saanut itseäni kingerrettyä. Lisäksi toispuoleisuus aiheuttaa sen, että tasapainoni on aivan hakoteillä. Siitä syystä en voinut harkitakaan, että olisin laittanut jalkaani ihanat nude-pitsiset Karl Lagerfeldin piikkikorkoiset avokkaat, jotka hankin jo aikapäiviä sitten juuri tätä tilaisuutta varten. Oh well. Palkkikorot olivat muutenkin kätsymmät Gamla Stanin mukulakivikaduilla.

Ensi kesänä noista saa oikein hyvät arkisandaalit. Siis olettaen, että kesällä on ookoo liikkua jonnekin muuallekin ihmisten ilmoille kuin tuohon lähikauppaan. Tai miksei sitä voi kauppareissullekin vähän laittautua, jos muuta ei ole.

Käsilaukku on mielestäni hurjan sievä! En muista mitä merkkiä se on – joku random löytö Zalandosta. Väritys toistaa just eikä melkein sekä mekon syvän fuksian punaisen että sandaalien roosan. Lisäksi siinä on vielä vaaleampaa vaaleanpunaista, samaa sävyä, jota minulta löytyi aavistuksen shimmerinä versiona kynsilakasta.

Siis toi mun kampaus oli kyllä aikas kaamea, mutta päätin, etten välitä. Sivuseikka, mikä sivuseikka!

Hiusten tarina on kyllä aika mainio (”mainio”). Kävin kampaajalla torstaina ottamassa värin tyvikasvuun. Ihana kampaajani lupasi tehdä oikein supernapakat kiharat, joiden kanssa selviän lauantaihin asti. Sain ohjeeksi olla koskematta kiharoihin torstaina (en koskenut), haroa hiukset sormin auki perjantai-illan pre-wedding drinksuille (varoitteli vain, että kiharat voivat olla varsin sähäkät perjantaina, mutta vakuutin, että se sopii oikein hyvin perjantaille ajattelemaani lookiin) ja lauantaina suihkuttaa kevyesti hiuslakkaa, jotta nyt tyylikkäästi laimentuneet kiharat pysyisivät koko päivän.

Nooh… täältä voi käydä kurkkaamassa, millaiset ”villit kiharat” olivat perjantaina…

Ihan alunperin oli ajatus, että laittautuisimme Peetun kanssa yhdessä täällä minun luonani, ja hän voisi sitten myös vähän viritellä hiuksiani siinä samalla. No, sitten kävi selväksi, että kaasoa tarvitaan auttamaan morsiamelle puku päälle ja assisteeraamaan hääkuvien ottamisessa. Varasin jo siinä vaiheessa itselleni kampaaja-ajan ja haaveena oli jokin tämän tyyppinen kampaus. Kaikki inspiraatio oli haettu hakusanoilla ”helppo” & ”easy half up-do”.

Kampaaja ei selkeästi ollut samaa mieltä helppoudesta – näissä kuvissa näkyvä puoliksi räjähtänyt ”kampaus” on tosiaankin ihan hääjuhlapäivän alusta. En edes halua ajatella, miltä se näytti sitten loppuvaiheessa. Pikku anekdootti, että tämäkin kampaaja toisteli moneen otteeseen, että tehdään nyt sitten sellaiset kiharat, että varmasti pysyy. No, mitä mieltä olette? Menikö niinku Strömsössä?

Saavuimme kirkolta juhlapaikan läheisyyteen ihanasti tunnelmallisella höyrylaivalla. Satamasta oli noin kymmenen minuutin kävelymatka ja fiksuna olin tietty ottanut luotto-Havaianakset mukaan. Ne päätyi jalkaan myös aika välittömästi tanssin alettua illallisen jälkeen. Mutta hei huomatkaa – mustat lipsut matsaa ihan mainiosti laukun pohjaväriin. Haha!

Mekon pääntien ja vyön reunoja kiertää diskreetti rivi kevyesti kiilteleviä lasihelmiä. Mielestäni oikein kiva yksityiskohta, joka antaa mukavan viimeistellyn ilmeen. Ja sen vuoksi myös saman tyyppisin lasihelmin aplikoitu laukku tuntui oikealta vaihtoehdolta.

Korvissa Karkilta saamani upeat Efva Attlingin korvakorut.

Meikistäkin piti sanoa jotain, mutta sitten kävi niin, että kampaajan jälkeen aikaa siihen, kun taksi tuli hakemaan allekirjoittanutta kirkolle, oli tasan 23 minuuttia. Yksikätisenä vasemalla kädellä operoidessa oikein mikään ei suju kovin nopeasti. Niinpä meikki koostui kahdesta osasta: yhtä väriä luomille (aurinkopuuteria) ja luottohuulipunaa huulille. Loppukesästä oma väriskaala oli onneksi aika hyvissä ja kulmakarvat värjätty.

Ja kyllä, legenda pitää paikkansa: juoksin taksiin lipsut jalassa ja mekko auki. Ensi töikseen taksikuski sai vetää selässä olevan vetoketjun kiinni. Sandaalit vaihdoin jalkaan vasta kirkolla ja Tinni laittoi korvakorut korvaani.

Mutta päivä oli niin täydellinen ja onnellinen kuin vain voi olla!

Tässä viimeisessä hienossa panoraamakuvassa, jonka Tinnin mies on ottanut, kun virallinen kuvaaja ottaa meistä potrettia, näkyy koko rakas ydinperheeni (sekä Peetun hieno Hugo Boss -mekko ja & Other Stories sandaalit, jotka melkein vahingossa ostin samanlaiset).

Meidän likkajengi! <3


Vuosikymmenen viimeinen office-asu!

maanantai 30. joulukuun 2019

Heips ihanat!

Jotenkin oikeasti kolahti tänään, että tosiaan – loppumassa on kokonainen vuosikymmen. Niin outoa! Peetu kertoi some-meemistä, joka menee vapaasti käännettynä suunnilleen näin: 2017 oli kaksi vuotta sitten, mikä on vähän hullua, sillä 2007 oli myös kaksi vuotta sitten. Sanotaan somesta, meemeistä sun muista mitä tahansa, mutta tämä sai tuntemaan, että en ole yksin fiiliksieni kanssa. Ihanaa, että joku on kiteyttänyt paradoksin puolestani!

Tietty tajuan, että on tapahtunut kaikkea niin valtavasti, että pakostikin on kulunut kymmenen vuotta vuodenvaihteesta 2009/2010. Tasan kymmenen vuotta sitten tänään vietin joulun ja uudenvuoden aikaa Peetun kanssa Tampereella Tinnin hoivissa. Siitä, kun tyttöjen isä päätti nostaa kytkintä, oli vielä alle vuosi. Karkki reppureissaili pitkin Aasiaa ja Australiaa (& soitti uudenvuoden aaton aamuna kuuden maissa Sydneystä kertoakseen, että oli mennyt kihloihin.. no, sitä ei – onneksi – tainnut kestää kuin noin vuorokauden!). Kaikki oma energiani meni silloin uuden elämän opetteluun.

Vuodenvaihteessa kymmenen vuotta sitten olin edelleen  päätoiminen bloggari ja yrittäjä. Indiedays oli perustettu, mutta sivuston lanseerausta saatiin vielä odottaa parisen viikkoa. Itseasiassa aikasmoinen kunnia saada olla yksi legendaarisen portaalin perustajablogin pitäjistä!

Tämähän nyt lipesi ihan muisteloiden puolelle, vaikka piti vain esitellä tämän päivän toimistoasu.

Olin tosiaan tänään ihan toimistolla, vaikka suurin osa muusta jengistä on lomalla tai tekee töitä kotoo. Tunsin tarvitsevani päivän-pari siivotakseni työpöydältä ja meiliboksista tekemättömiä duuneja, joita olen ei-kiireellisinä lykännyt eteenpäin. Kun kevään härdelli tästä taas ensi maanantaina alkaa, rauhalliset office-päivät saa unohtaa. Tammikuu näyttää jo valmiiksi aivan täyteenahdetulta kaaokselta…

Toisaalta en myöskään tuntenut mitään tarvetta ylimääräisten vapaiden pitämiseen. On tässä saanut hillua kotona ihan tarpeeksi jo muutenkin ja sitten kun pääsen kyynärpääni kanssa leikkaukseen, tulee pakollista paussia duunihommiin eniveis.

(Ja ei, mitään tietoa leikkauksen ajankohdasta ei vielä ole. Soittelin sinne sairaalan leikkausjärjestelyyn marraskuun lopulla ja lupasivat yrittää saada ajankohdan tietoon ennen joulua, mutta mitään ei ole kuulunut. Tämän mun keissin tekee erityisen haastavaksi se, että siihen tarvitaan kaksi leikkaavaa lääkäriä. Mutta täytyy kyllä sanoa, että pikkuhiljaa alkaa todella kypsyttään tämä odottelu ja tietämättömyys.)

Tänään ajatus ”pukeudun vain itseäni varten” oli varsin totta – toimistolla ei tosiaankaan ollut kuin muutama hassu kollega paikalla. Respan Helenen lisäksi näin kolme muuta henkilöä! Huopatossutehdasmeininkiä todellakin.

Asuksi valikoitui yksi loppusyksyn käytetyimmistä vaatteista – & Other Storiesin oversize neuletakki. Onneksi se on musta, niin työpaikan ihmiset eivät ehkä hoksaa, että pidän sitä hyvinkin kahtena päivänä viikossa! Alaosa edustaa signature-tyyliäni; pohjepituinen jersey-kynähame on mukavuudeltaan kotiverkkaritasoa, mutta ilmeeltään verrattain fiksu.

Jos nyt vielä tässä klassisesti päivitellään säätä, niin voin kertoa, että tänään meillä täällä on ollut ihan älytön keli. Melkein kirjoitin, että ”helle”, sillä siltä se on tuntunut. Aamulla, kun läksin töihin, oli jo kahdeksan astetta ja päivällä lämpeni kymmeneen, mikä on selkeästi enemmän kuin monena juhannuksena! Ihmeellisen trooppiselta on tuntunut myös poikkeuksellisen kova, puuskittainen tuuli (Tukholmassa, toisin kuin esim. Helsingissä, on tosi harvoin kovaa tuulta – siitä pitää tiuha ja laaja saaristo huolen), joka kaiken lisäksi tuntui ihan lauhalta eikä yhtään kirpeältä tai kolealta.

En halua olla niitä, jotka huutavat ilmastonmuutos heti, kun on vähän poikkeuksellinen keli. Ilmastonmuutos on ankara tosiasia, mutta yksittäisiä poikkeamia on ollut aiemminkin. Silti kyllä kieltämättä tällainen ihme lämpöaalto keskellä talvea pistää vähän klumppia mahanpohjaan..

No, huomenna on tämän vuosikymmenen viimeinen päivä. Me kaikki voidaan yhdessä vaikuttaa siihen, että 20-luku tulee olemaan se vuosikymmen, joka menee historiaan aikana, jolloin ihmiskunta käänsi kehityksen kohti parempaa ja kestävämpää tulevaisuutta!

  • neuletakki, & Other Stories
  • hame, H&M
  • laukku, Mulberry
  • kengät, Acne


Joulukuun aurinkoinen alku ja syksyn suosikit, pellehousut!

keskiviikko 04. joulukuun 2019

Hei vähänkö mielettömän ihania nämä muutamat kirpeänkauniit aurinkoiset joulukuun alun päivät!? Ystävieni ja Instagramin perusteella samaa herkkua on saatu nautiskella myös siellä Pohjanlahden itäpuolella. Mahtavaa – eikö vain?

Olen jo aikaisemminkin tunnustanut, että olen aikas sääriippuvainen tyyppi – ja siksikin kesken pimeimmän syksyn tällaiset valoisat päivät tuntuvat ihan lahjalta. Vaikka tarkkanahan sitä saa olla, ettei missaa yhä lyhenevää keskipäivän valoisaa aikaa. Kävelylenkit lounastunnilla ovat nyt tärkeämpiä kuin koskaan.

Tänne Tukholmaan ei ole vielä saatu yhtään lunta, joten sekin maiseman ”valaistuminen” puuttuu. Tosin edellisestä oikeasti lumisesta talvesta täällä on jo vuosikausia ja suurin osa täällä viettämistäni 20 (!!) talvesta on ollut sellaisia, että lunta on ollut vain satunnaisesti ja hyvin vähän. Välillä iskee kieltämättä kova kaipuu Tampereelle Pyynikinharjun lumihuuruisten mäntyjen luo.

Päivän – tai itseasiassa eilisen päivän – toimistoasuni, joka on tässä esittelyssä, on yksi niistä noin kuudesta asusta, joiden varassa pyöritän pukeutumispalapeliäni tällä hetkellä. Eli keskimäärin kerran viikossa puen päälleni ruutuhousut, joita mielessäni kutsun pellehousuiksi ja ihanan pehmeän rantahiekan värisen kashmir-ponchon.

Ponchon alle valikoituu vähän eri paitoja – eihän ne nyt oikeastaan lopulta edes näy juurikaan. Tällä kertaa vuorossa on mielestäni tosi kiva musta puuvillainen kauluspaita, johon on aplikoitu kauttaaltaan valkoisia palmuja. Löysin paidan noin 5 eurolla Henkkamaukan miesten osaston kesäalen loppurysäyksestä, kun kävin etsiskelemässä edes jotain kauluksellista, missä olisi tarpeeksi leveä hiha robocop-käsivarrelle.

Love-pinni on sekin uusi (ostoslakkolainenkin haluaa laittaa hiuksensa joskus kiinni ja pinni on yksikätiselle ainoa vaihtoehto), mutta ihan jokaiseen työpäivään sen leikkisä tyyli ei sovi. Eikä tarvitsekaan.

Olen periaatteessa ja aika ehdottomasti sitä mieltä, että legginsit eivät ole housut. Nyt yksikätisenä toimiessani olen saanut huomata, että housujen napin kiinnittäminen ja vetskarin vetäminen eivät ole mitään itsestäänselvästi helppoja juttuja. Niinpä näiden pellehousujen kaltaiset housumaiset legginsit tai legginsien tapaiset housut ovat olleet aivan pelastus.

Kuulin juuri että kyynärpääni korjaava leikkaus menee todennäköisesti helmikuulle, joten voi olla, että harkitsen toisten, vähän vähemmän silmiinpistävän housuleggariparin hankkimista. Tuollaisten näyttävien vaatekappaleiden, kuten reippaan ruudullisten pellehousujen, ongelma kun on se, että vaikka niitä käyttäisi ”vain” kerran viikossa, ne jää ihmisten mieleen ja antaa vaikutelman, että sillä on AINA toi sama vaate päällä. Kun taas jotain neutraalia vaatetta voi pitää vaikka kolmena päivänä viikossa, eikä kukaan huomaa mitään!

Ei nyt niin, että pääsääntöisesti pukeutuisin miellyttääkseni muita – en todellakaan – mutta en myöskään halua naivisti väittää, etteikö sillä, mitä esim. työympäristöni ajattelee, olisi mitään merkitystä.

  • kauluspaita, H&M
  • poncho, H&M
  • housut, H&M
  • kengät, Ellos (saatu blogiyhteistyön kautta)
  • pinni, Glitter
  • laukku, Mulberry


Pinkkiä pimeyteen!

keskiviikko 27. marraskuun 2019

Periaatteessa miellän pinkin kesäväriksi. Kuumassa ja aurinkoisessa ilmanalassa kovakin sävy pehmenee, tuo raikkautta ja tuulahduksen tropiikkia. Myös kevään haaleaan maailmaan se sopii jossain määrin – hassua sinänsä – mutta syksyllä mieli halajaa lämpimän murrettuja ja maanläheisiä sävyjä. Vai?

Omat vaatehankintani ovat viimeaikoina menneet pitkälti tyylillä: ”jos saan puettua sen päälleni, hankin sen”. Ihan älyttömän montaa sellaista vaatetta, jonka alle hieno käsihärvelini sopisi, ei ole tullut vastaan, vaikka overzize onkin kuulemma trendikästä.

Ilahduin aivan valtavasti, kun törmäsin Åhlénsilla Carin Westerin lepakkohihaiseen neulekaunokaiseen. Pinkki kiinnitti huomioni, mutta ihan jo vanhasta tottumuksesta aloin rutiininomaisesti etsiskellä, josko neule löytyisi myös mustana.

Ja löytyihän se. Mutta kas kummaa, ilahtumisen tunne jäi puuttumaan. Hetken mietin, että pitäisikö hankkia molemmat värit, kunnes mieleen palautui Karkin ikivanha ohje: mikäli vaate ei saa tanssahtelemaan pukukopissa, sitä ei kannata hankkia. Vastoin kaikkea itsetuntemustani ja ennakkokäsityksiäni ainoastaan pinkki aiheutti riemua.

Siispä musta neule jäi kauppaan ja nyt olen hyvin tyytyväisenä sitä mieltä, että pinkki on varsin erinomainen syysväri!

Haluatteko muuten tietää, miten yksikätinen saa hiuksensa ylös tötterölle?

Pienellä harjoittelulla se sujuu ihan mainiosti: ensin hiukset kieputetaan tötteröksi, tötterön latva nostetaan pään päälle, latva pidetään paikoillaan päälakea seinää vasten nojaten siihen asti, että ehtii sujauttaa vasurilla ison hiussoljen pitämään komeuden paikoillaan. Helppo homma! Haha!

Korvikset on vanhat Kalevala Korut, mun äidin lempparit, joita se piti aina, kun olin pieni. <3

  • neulepaita, Carin Wester
  • housut, H&M
  • kengät; Acne
  • korvikset, Kalevala Koru