Äiti on ikuisesti äiti

sunnuntai 10. toukokuun 2020

Tänään on ollut tavallista haikeampi olo. Soitin heti aamusta Koukkuniemen hoitokotiin perinteisen äitienpäiväpuhelun, mutta ei äiti enää jaksa puhelimessa jutella. Vielä vuosi sitten hän saattoi hyvinkin tunnistaa minut tyttärekseen – ei tosin läheskään aina – mutta puhelinsoiton tuoma riemu kuului tänne Tukholmaan asti jokatapauksessa.

(Kuvassa äiskä ja pikku-Minttu vuonna 1977 Mallorcalla klassisissa possujuhlissa!)

Äidin vointi heikkeni talven mittaan siinä määrin, että omahoitaja otti maaliskuun alussa yhteyttä, että nyt kannattaisi tulla käymään. Aivan sattumalta olin juuri ollut työreissulla Helsingissä ja puhelun tullessa jo ihan suunnitellusti matkalla viikonlopuksi Tampereelle. Sinänsäkin aivan kuin ennalta päätetty sattuma, että visiittini jälkeen ei mennyt kuin pari-kolme päivää, kun Koukkuniemestä ilmoitettiin, että koronatilanteen vuoksi kaikki vierailut on toistaiseksi kielletty.

Olen tosi kiitollinen, että sain viettää tuon viikonlopun äidin kanssa. Yhä edelleenkin tuntuu tosi tärkeältä, että saan kertoa hänelle kaikki elämäni tärkeät ja isot asiat. Karkki ja Peetu olivat – ovat – mummun silmäteriä, heidän kuulumisien kertominen toi vielä nytkin pienen valon pilkahduksen hänen kovin kapoisiksi käyneille kasvoille.

Meillä Ruotsissa juhlitaan äitienpäivää vasta toukokuun viimeisenä sunnuntaina – toisin kuin isossa osassa muita länsimaita. Siksi tämä toukokuun toisen sunnuntain äitienpäivä on aina ollut omistettu omalle äidilleni ja itse olen sitten saanut juhlia pari viikkoa myöhemmin. Tänään oli tosin pieni poikkeus, kun Karkki ja Cissi pistäytyivät auttamassa parin jutun kanssa, jotka yksikätiseltä ei oikein onnistu, ja sain lahjaksi ihanan lohenpunaisen krysanteemikimpun ja herkkusuklaata (joka tietenkin meni jo, aivan kelpo iltapala – vai kuinka?)!

Toiveissani kuitenkin on, että voisimme nauttia kunnon äitienpäiväkaffet parin viikon päästä palstalla niin, että KTH:lla lopputyötään kasaan rutistava Peetukin pääsisi mukaan.

Palstastakin kerroin tänään äidille – miten salaatti jo pilkistelee esiin ja kuinka suunnittelen ruusuporttia, johon saan polveilemaan hurjana rehottavan köynnösruusuni. Äiti ei sanonut mitään, mutta kuulin silti, miten hän varoitteli, että vielä voi tulla yöpakkasia, jotka vievät salaatintaimet. Ja ruusuportti – onko se nyt vähän liikaa? Mitä naapuritkin sanovat?

Kommunikointi äidin kanssa on nyt jälkimmäisen aivoverenvuodon jälkeen ollut erilaista ja pääasiassa tietty yksisuuntaista. Nyt viimeaikoina hän ei juurikaan enää edes vastaile, vaikka vielä viime kesänä puhua pulputteli mielellään niitä näitä aina kun kävin visiitillä, ja myös puhelimessa. Siitä huolimatta olen aivan varma, että äiti kuuli, kun sanoin tulevani heti taas katsomaan, kun vain tämä tilanne tästä vähän tasaantuu.

Äiti on aina äiti, vaikka mitä tapahtuisi.