Morsiamen paniikki – eli Karkin hääpuvun tarina

maanantai 23. maaliskuu 2020

Mites siellä coronacation sujuu? Tuntuu, että korona-asiaa tuuppaa jokaikisestä tuutista tällä hetkellä sellaisella voimalla, että halusin tarjota pienen lepohetken vähän kevyemmän jännitysnäytelmän parissa. Etenkin, kun tiedossa on, että tämän kanssa kaikki päättyi suorastaan paremmin kuin hyvin!

Tarinan nimi voisi olla vaikka ”Karkin hääpuku – ja kuinkas sitten kävikään”. Sillä koko hommasta tuli tosiaan senpäiväinen jännitysnäytelmä, että en edes voi käsittää, miten morsian, armas lapsukaiseni, kykeni selviämään hommasta saamatta totaalista hermoromahdusta.

Alkuperäinen ajatus Karkin hääpuvusta oli, että minä olisin ommellut sen. Aloittelimme jo hyvissä ajoin tammikuussa kerätä inspiraatiomateriaalia sekä rakennella mood boardia – ja pikkuhiljaa suunnitelmien pääpiirteet alkoivat hahmottua. Tavoitteena oli siron, mutta ei liian avonaisen miehustan ja muhkean helman muodostama klassinen siluetti. Melkolailla ehdoton ei tuli alkuvaiheessa kaikelle pitsille, tyllille, glitterille, helmikoristeluille sun muille hörsöilyille.

Piirtelimme yhdessä hääpuvulle sopivaa mallia ja lopulta oltiin varsin hyvässä yhteisymmärryksessä mallin pääpiirteistä. Koska kysymyksessä on kuitenkin niin ainutlaatuinen vaate ja ex-ompelijana tiedän hyvin, että tällaisissa ”kerran elämässä” -tilanteissa vain mielikuvissa tehty hahmottelu ei ehkä vastaakaan toiveita, halusin varmistaa, että tosiaankin olemme täysin samoilla linjoilla.

Varmistukseen kuului kaksi vaihetta:

  1. Käydä hääpukukaupoissa sovittamassa mekkoja
  2.  Ommella testimekko samantyyppisestä kankaasta kuin mitä itse morsiuspukuun on ajateltu

Niinpä varasimme Karkin kanssa helmikuun puoleen väliin sovitusaikoja morsiusliikkeisiin. Ja siis miten voikaan olla, että heti ensimmäinen puku ensimmäisessä putiikissa oli täydellinen! Karkki aivan kihertyi ilosta mekkokaunokainen päällään ja ensimmäisen sovituskierroksen lopuksi tuo samainen päätyi vielä uudelleen päälle.

Tein kyllä heti selväksi, että vaikka yhä edelleenkin pystyn saamaan aikaiseksi ihan kohtuullisia pukuja kunhan aikaa on tarpeeksi, ei taitoni ole milloinkaan ollut sillä tasolla, että osaisin ommella täydellisesti sisäpuolelta tuetun ja lukuisia alushamekerroksia käsittävän luomuksen. Mahtaisiko sellainen tavallisilla kotiompelijan varusteilla onnistuakaan. Vakuutin, että minulle on täysin ok, jos Karkki päättäisikin haluta ostaa sen ihanan mekon, vaikka ajatus oman lapsen hääpuvun ompelemisesta tuntuikin tärkeältä.

Karkki ei muuttanut mieltään ja niin aloin valmistaa testipukua. Löysin aivan kertakaikkiaan mielettömän ihanaa korallinpunaista Givenchyn kangasta, joka ryhdikkyydeltään ja laskeutuvuudeltaan vastaa täydellisesti hääpukuun valitsemaamme helmenvalkoista morsiussatiinia.

Tässä kuvia juhlamekon kakkossovituksesta. Istuvuus on vielä kyseenalainen ja sovitusmuutoksia suht reilusti tulossa. Mm. pääntie takaa haluttiin tehdä huomattavasti avonaisemmaksi ja edestäkin hieman (vaikka venemäinen linja päätettiin kyllä pitää), myös puvun ylä- ja alaosa on tässä vielä toisistaan erillään. Lisäksi tästä versiosta puuttuu kokonaan vuori ja varsinaiseen hääpukuun oli tarkoitus tulla tuplamäärä helmaa ja pieni, noin metrin mittainen laahus.

En siis ihmettele, jos noissa yllä olevissa kuvissa näkyvä keskeneräinen juhlapuku ei herätä suurempaa ihastusta (kuvia ei myöskään otettu sillä mielellä, että niitä milloinkaan esiteltäisiin julkisesti) tai anna lupausta ihanasta morsiusmekosta. Omaani ja Karkin silmään se näytti kuitenkin juuri siltä kuin miltä sen oli tarkoituskin – ja miten sen olimme suunnitelleet.

Juhlapuvun kolmas sovitus oli sovittu eräälle sunnuntaille viime toukokuun puolenvälin jälkeen. Siinä vaiheessa se olisi ollut jo niin pitkällä, että jäljellä oli vain pienempiä juttuja, helman tasausta, hakasten kiinnittämistä ja sen sellaista. Ajattelin käyttää koko lauantain puvun viimeistelyyn, mutta tuumasin sitten, että kipaisen äkkiä ensin talvitakkini pesulaan, ennenkuin levittelen kaikki ompeluvehkeet pitkin kämppää.

No, siihen ”kipaisuun” se sitten tyssäsi. Olin tuskin päässyt naapurikortteliin, kun suoritin nyt jo semi-kuuluisan, kyynärpääni murskanneen kuperkeikkani. Ensiapuun päästyäni soittelin Karkille ja tuumasin, että seuraavan päivän juhlapukusovitusta pitää nyt vähän siirtää.

Tuossa vaiheessa kuvittelin vielä, että iskevät käpälääni kipsin ja pääsen vielä samana iltana kotiin katsomaan Euroviisuja. Laskiskelin, että parisen viikkoa siinä varmaan menee, ennenkuin saan kipsin pois, mutta häihin oli vielä reilut kolme kuukautta aikaa. Eli nou worries.

Pikkuhiljaahan se siitä sitten valkeni, että hommassa saattaa mennä aavistuksen pidempään. Parinkin aavistuksen verran pidempään.

Normaalin kaltaisen toipumisen jälkeen käteni ja käsivarteni olisi ollut about käytettävässä kunnossa kuutisen viikkoa leikkauksen jälkeen. Hyvinhän siinä sitten vielä ehtii ompeluhommia, kun oli kesäloma ja kaikkea – oli suunnitelmamme. Ja minä ähräsin rehab-jumppaa riemuiten jokaisesta pinsettiotteesta ja ranteen kiertämisestä, vaikka edistyminen tuntuikin tuskastuttavan hitaalta.

Aika kului ja hiljalleen alkoi hiki nousta niin morsiamen kuin ompelijankin ohimoille. Jonkun sunnuntai-päivällisen päätteeksi totesimme vihdoin Karkin kanssa, että meidän on päätettävä päivämäärä, johon asti odotamme meikäläisen kuntoutumista. Sitten joko aletaan vimmatusti ommella tai tulipunaisella kiireellä etsiä vaihtoehto B:tä.

Kun sitten vihdoin kävimme varsinkin allekirjoittaneella tunteisiin käyneen keskustelun ”äiskästä ei nyt ole ompelijaksi” häihin oli aikaa neljä viikkoa. NELJÄ viikkoa!!

Alkoi kertakaikkiaan ankara puvunmetsästys. Kiersimme valehtelematta kaikki Tukholman morsiuspukukaupat (helmet löytyy listattuna täältä) ja jokainen visiitti alkoi sanoilla: tarvitsemme jotain tangosta, häät ovat alle neljän viikon päästä. Haravoimme myös käytettyjen pukujen ilmoituksia, mutta loppukesästä sielläkin oli varsin tyhjää. Saman kesän morsiamet eivät vielä olleet ehtineet laittaa pukujaan myyntiin ja edellisen kesän sato oli ilmeisesti jo hyvin korjattu.

Lisäjännitystä puuhaan toi se, että osa kaupoista oli sulkenut kesäsesongin päätteeksi ovensa pariksi viikoksi. Näin myös Bröllopsbutiken, jossa Karkki oli nähnyt unelmamekkonsa puoli vuotta aikaisemmin. Ymmärrettävästi mitään muuta pukua ei voinut hankkia ennenkuin oli selvitetty, onko olemassa mitään mahdollisuutta, että juuri SE puku löytyisi.

No, hääkuvista sen nyt näkee, että löytyihän se! Valmistajalla sattui olemaan yksi juuri oikean kokoinen puku varastossa peruuntuneiden kauppojen vuoksi – muuten heillä valmitetaan asuja vain tilausten perusteella. Eikun pikapakettina mekko Tukholmaan! Ja bonuksena vielä hääpukukaupan suosittelema, kokenut ja arvostettu ompelija kertoi juuri luovuttaneensa isot työt pois käsistään ja näin ollen olevansa vapaa tekemään Karkin tarvitsemat sovitusmuutokset poikkeuksellisen nopealla aikataululla.

Viimeiseen asti jännitti, että onkohan tässä nyt kaikki käänteet vai vieläkö tulee mutkia matkaan. Olin Tampereella käymässä, kun Karkki kävi yhdessä kaasonsa Peetun kanssa hakemassa puvun ompelijalta. Laitoin tytöille tekstaria, että miten meni, ja kun vastausta ei pariin tuntiin kuulunut, aloin pelätä pahinta.

Mutta ei, kaikki oli hyvin, puku oli täydellinen ja häihin oli vielä seitsemän päivää aikaa!

Nyt jälkiviisaana, kun käteni ei vieläkään toimi edes auttavasti (sovittu leikkaus, jonka tarvitsen, siirtyi koronan vuoksi) ihmetyttää, miten niin pitkään venytin ja kuvittelin kuntoutuvani niin paljon, että pystyn ompelemaan hääpuvun. Optimismin puutteesta ei ainakaan voi syyttää. Haha!

Onneksi kaikki kuitenkin päättyi parhain päin ja morsian säteili hääpäivänä kauniimpana kuin milloinkaan ihanassa puvussaan!


Elle Gaala 2020 – pukeutumisinspiraatiota kevään ja kesän juhliin

keskiviikko 18. maaliskuu 2020

Pidetäänkö pieni paussi kaikesta kurjuudesta ja katsellaan hetki kauniita asuja? Kyllä tämä tästä ja kohta päästään taas kerääntymään porukalla, tapaamaan ystäviä ja sukulaisia ja viettämään kaikkia ihania (loppu-)kevään ja kesän juhlia.

Joku ehkä voi pitää ristiriitaisena sitä, että ensin kritisoin ympäristön naisten ulkönäköön ja kaikenlaiseen olemiseen asettamia vaatimuksia ja välillä tiukalta tuntuvia raameja – ja seuraavassa hengenvedossa esittelen mielipiteitäni ihmisten asukokonaisuuksista. Mutta mielestäni nämä ovat kaksi täysin eri asiaa. En esimerkiksi milloinkaan liitä asujen mukana mitään arvostuksia sinne tai tänne kyseiseen henkilöön liittyen.

Outfit on kokonaisuus, joka käsittää vaatteet, asusteet, kengät, meikit, kampauksen ja mahdolliset muut kokonaisuuteen liittyvät atribuutit. Lopputulos on aina enemmän tai vähemmän luovan prosessin tulos. Kaikki asut eivät luonnollisestikaan täytä samoja kriteereitä ja siksi täällä ei milloinkaan nähdä selkeästi salaa otettuja paparazzi-kuvia.

Punaiselle matolle asukokonaisuus rakennetaan suunnitelmallisesti ja kuvattavaksi asetutaan vapaaehtoisesti. Sama pätee esim. muotiviikkojen yhteydessä otettuihin street style -kuviin.

Eikä vapaaehtoisesti kuvattavaksi suostuvienkaan ihmisten asuja saa arvostella miten sattuu. Näissä Go 4 it vol. 2:en outfit-jutuissa kohtelen asukokonaisuuksia kuten mitä tahansa luovan työn hedelmiä, elokuvia, musiikkia, kirjoja, tv-sarjoja, tauluja, keramiikkakippoja. Kyllähän niitäkin arvostellaan eikä kriitikko syyllisty mihinkään sen kummempaan, vaikkei juuri nyt siitä patsaasta tai tuosta sarjakuva-albumista tykkäisikään.

Näillä saatesanoilla inspiraatiota kevään ja kesän juhlapukeutumiseen Elle gaalan punaiselta matolta!

Emilia de Poret upeassa vintage Thierry Mugler -luomuksessa ja Ellen erinomainen kauneusguru Kakan Hermansson. Metallic (erityisesti hopea), volyymihihat ja statement-pikkulaukut ovat jutun juoni.

Kaikki arvostetuimmat catwalkit valloittanut (Balenciagan löytämä) Ursula Wångander poikansa kanssa. Olen aina ollut vähän heikkona juhlaviin housupukuihin gaala-asuina. Monokromisena kokonaisuudesta tulee erityisen näyttävä. Huomaa metallic-sandaalien ajankohtainen, reilust jalkapöydästä alkaen varpaat paljastava malli.

PR-kentän superammattilainen Lena Patriksson Robin Hood -henkisessä asussa ja kepeän naiselliseen Dioriin verhoutunut Sofi Fahrman.

Muotisuunnittelija Ida Lanto oman merkkinsä luomuksessa. Tykkään kovasti puvun boheemista 70-lukuisesta aurasta. Tuollaiset herkulliset puhvi-hihat toimisivat vallan mainiosti täkäläisessä hileisessä juhannusyössä!

Ida Sjöstedt oli yksi näidenkin juhlien suosikkisuunnittelija, ja hänen pukujaan näkyi punaisella matolla todella monta. Tässä Cherrie Ida Sjöstedtissä, jonka signature, 3D-kukka-aplikaatiot, tuovat kepeyttä, ilmavuutta ja ohittamatonta luksuksen tuntua. Sama idea toimii hyvin pienemmälläkin pinnalla, topissa tai hameessa. Näppärä ompelee itse kukat kiinni asuunsa, jos budjetti ei taivu originaaliluomukseen.

Ellen aina niin cool ja tyylikäs Cia Jansson yhdessä Totêmeen pukeutuneen Pauline de Seran kanssa. Tuo Totêmen smokkirypytysmalli on jo niin laajasti kopioitu, että perustajaparivaljakko ex-bloggari Elin Klingin johdolla voivat onnitella itseään. Muistaakseni se oli itse Coco Chanel, joka sanoi kopioinnin olevan korkein mahdollinen imartelun muoto!

Upea ”vår tid är nu” -tähti Hedda Stiernstedtin huikean puvun on suunnitellut Jon Allensten. Näyttävä ja upea kertakaikkiaan!! Tosin ei ehkä ihan Markus-serkun ylppäreille sopivaa inspiraatiota tässä. Haha!

Fares Faresin puku Tiger of Sweden ja Clara Hallencreutzin Ida Lanto. Poltettua kuparia näkyi yllättävän paljon vieraiden yllä. Tavallisesti tuollaiset lämpimänmurretut sävyt mielletään syksyyn, mutta upealtahan se näyttää myös kesällä. Tosin sametti ei ehkä ole se kaikkein osuvin valinta kesäpuvun materiaaliksi.

Adina Folin Diana Orvingin luomuksessa. Kuten sanottu – yleensä joulun ja uuden vuoden ajan juhliin assosioidut metalliset materiaalit ja sävyt on nyt tosi pinnalla myös kevät- ja kesäpukeutumisessa. Tykkään myös aivan valtavasti mekon materiaalin antamasta vaikutelmasta. Kaikessa metallisuudessaan se jostain syystä tuo mieleeni kuohuvan meren. Vauva asusteena on tietty hurjan suloinen, mutta hei – vauva asusteena?

Beatrice Eli ja Ida Klamborn. Jos jotain kaipaan kuopatuilta Tukholman muotiviikoilta, on se mahdollisuus seurata uusien luovien hahmojen löytymistä ja uran nousua. Yksi viimeisimpiä ihastuksiani oli Ida Klamborn (tässä omassa luomuksessaan). Häneltä voi hyvin ottaa mallia, miten cowboy-hapsut taipuu juhlaan olematta liian jii-haa.

Iki-ihanat First Aid Kit -sisarukset Klara ja Johanna Söderberg. Tästä voisin kopioida kaikki molempien asujen osat – ja vielä lisäksi sen, miten matsata asut olematta liian matchy-matchy. Mutta erityisesti kiinnittäisin huomiota siihen, miten tarkoin valituilla kengillä ja laukulla on valtavan suuri merkitys kokonaisilmeeseen. Täydet pisteet molemmille!

Valerie Afalon puku Valerie Afalo. Oikeastaan asu on aivan liian hempeä ja herkkä omaan makuuni. Mekko vaatisi vähintään maihinnousukenkiä ja niitein koristeltua laukkua kaverikseen. Halusin kuitenkin tämän mukaan kahdesta syystä: edestä lyhyen, takaa pitkän helman paluu ja niiin hienot metallic-avokkaat.

Vielä yksi Ida Sjöstedt Katarina Sandströmin yllä. Onhan tuo nyt niin ihana! Malliesimerkki siitä, miten suloinen, naisellinen ja ihana ei todellakaan tarkoita samaa kuin ällömakea ja infantiili. Ja vaikka tietolähteeni ei asiaa varmistakaan, olen aivan varma, että Sandströmin avecin mekko on myös Ida Sjöstedt.

Noniin, kai sitä sitten pitää taas tsekata viimeisimmät uutiset… Mutta muistakaa: kyllä tämä tästä!!

Kaikki kuvat: Elle.se


Oscar Gaala 2020 – parhaat puvut!

keskiviikko 19. helmikuu 2020

Töissä on edelleenkin ihan kreisi kiire ja paljon tekemistä, mutta sitä suuremalla syyllä on paikallaan sukeltaa hetkeksi tämän vuoden Oscar gaalan punaisen maton tarjoamaan glamouriin!

Itse juhlahan oli jo reilu viikko sitten, mutta eihän kauniiden mekkojen hohto niin nopeasti haihdu, etteikö niistä voisi vielä tänäänkin puhua. Upeita asukokonaisuuksia, huikeita ompelutaiteen huippusuorituksia ja ripaus outfitiin kätkettyjä viestejä oli tämänkin vuoden tunnusmerkit. Tässä omat suosikkini ei missään erityisessä järjestyksessä.

Cynthia Erivo, Atelier Versace

Valkoinen on yksi tämän vuoden suosikkiväreistä samoin kuin kristallit ja mesh yksityiskohtina. Cynthia Erivo, Oscar gaalan ekakertalainen, on onnistunut yhdistämään kaikki todella upeaksi kokonaisuudeksi. Tykkään myös astetta rokummasta stailauksesta sumusilmämeikkeineen ja näyttävine kynsineen. Sen ansiosta kokonaisuus on kaikesta glamourista huolimatta virkistävän rouhea.

Janelle Monae, Ralph Lauren

168 000 Swarowski-kristallia valaisee Janelle Monaen mykistävän upean puvun. Raskaasti valuva huppu, aistillisen ihonmyötäiset hihat ja samanaikaisesti sekä vintage-henkinen että futuristinen A-linjainen helma muodostavat yhdessä yhden tämän vuoden näyttävimmistä kokonaisuuksista. Tämän kun olisi saanut nähdä livenä!!

Margot Robbie, Chanel (vintage)

Ihan nyt ensimmäiseksi täytyy sanoa, että tuntuu tosi oudolta, että 90-luvulta peräisin olevaa mekkoa kutsutaan vintageksi. Toisekseen tiedän, että Diet-Prada haukkui tämän asun, mutta rohkenen olla toista mieltä! Kokonaisuus on hurmaava ja karismaattinen Robbie kantaa sekä sifonkihihat että huikean rintakorun tyylillä. Myös klassinen Hollywood-stailaus hillittyine laineineen ja punaisine huulineen on mielestäni hyvin onnistunut.

Mindy Kaling, Dolce&Gabbana

En olisi mitenkään halunnut ottaa tätä mukaan, sillä päätin boikotoida kaikkea, mikä liittyy Dolce&Gabbanaan, heidän homofobisten kommenttiensa takia. Mindy Kaling on kuitenkin niin pudottavan upea kullankeltaisessa luomuksessa, että päätin joustaa periaatteestani. Koko olemus henkii aitoa, perinteistä Oscars’ gaalan henkeä! Stailaus näyttävine timanttikoruineen on myös just eikä melkein.

Natalie Portman, Dior

Olen aikaisemmin ollut aika jyrkkä sen suhteen, että asuilla politikointi tämän tyylisissä tilaiseeksissa ei ole kovin hyvän maun mukaista. Tällä kertaa viesti oli kuitenkin suunnattu suoraan akatemialle ja täysin tietoisena siitä, että kuiskaus riittää. Kissan korkuisten kirjaimien sijaan Portmanin jo muutenkin erittäin elegantin asun viitan käänteeseen on kauniin kultaisin kirjaimin kirjailtu kaikkien niiden naisohjaajien nimet, jotka tänä(kään) vuonna eivät päässeet edes ehdolle arvostetussa ”vuoden ohjaaja” -kategoriassa.

Pelkkä protesti ei luonnollisestikaan tee asua. Mielenkiintoisesti maskuliinisilla ja antiikin Rooman mieleen tuovilla vaikutteilla maustettu ryhdikäs Diorin luomus oli ehdottomasti yksi illan onnistuneimmista.

Penelope Cruz, Chanel

Ihan ensin olin sitä mieltä, että onpas kaunis klassinen Chanel – mutta kertakaikkiaan auttamattoman tylsä! Sitten, kun olin selannut kuvakavalkadeja useammalta saitilta, tajusin, että kokonaisuudessa on monta subtiilia jujua, jotka alkoivat kiehtoa enemmän ja enemmän. Edestä ballerinapituinen ja takaa pitkä helma ei ole mikään räväkkyyden huipentuma tehokeinona, mutta tässä se tuo juuri sopivan tuulahduksen keimailevaa kepeyttä. 00-luvun alun rakastamat halterneck-viritykset tekevät rytinällä paluuta samoin kuin laskettu vyötärölinjakin ja – voilá – Cruzin Chanel saa välittömästi ajankohtaisia trendikkyyspisteitä.

Rebel Wilson, Jason Wu

Jos olisin päättänyt kruunata Oscarsien kuningattaren – se olisi tässä! Tuntuu jo kliseeltä verrata upeaa kokonaisuutta naispuoliseen Oscar-patsaaseen, mutta sitähän tuo on. Täynnä klassista Hollywoodin kulta-ajan glamouria tyylikkäästi päivitettynä 2020-luvulle. Kampaus, meikki.. aivan kaikki täydentävät toisiaan – puhumattakaan siitä, miten ylväästi Wilson kantaa näyttävän kokonaisuuden!

Renee Zellweger, Armani Prive

Pelkistettyä eleganssia kauneimmillaan. Huomattavan moni oli valinnut valkoisen asun, mikä on sinänsä fiksu veto, sillä valkoinen ei häviä varjoihin samalla tavoin kuin musta. Ja näkymäänhän tuonne mennään! Itselleni tulee kuitenkin helposti vahvat hääpukuvibat, jos malli ei ole todella harkittu. Kuten esimerkiksi tässä Renee Zellwegerin Armani Prive -mekossa. Muutenkin olen niin iloinen hänen Oscaristaan! Vihdoikin lahjakas ja laaja-alainen näyttelijä on pessyt nahastaan loputkin Bridget Jonesin rippeet.

Sandra Oh, Elie Saab

Hersyvässä runsaudessaan edellisen puvun vastakohta. Rakastan sitä, miten vilpittömän ja aidon iloiselta Sandra Oh näyttää. Stailaus on mielestäni myös täydellinen pehmeästä kampauksesta, näyttäviin huuliin ja statement sormukseen. Käsityönörttinä voisin tutkiskella ikuisuuden puvun yksityiskohtia zoomattuna.

Scarlett Johansson, Oscar de la Renta

Scarlett Johansson pääsi edustamaan yhtä Oscarsien punaisen maton vahvimmista trendeistä: huomattavan moni muukin oli valinnut puvun väriskaalan jäisen nudeimmasta päästä, mutta terästänyt vaikutelmaa toteuttamalla sen lähes metallisena läikehtivästä satiinista. Yksityiskohtina näissä ketjuja, metalliverkkoa, meshiä ja näyttäviä drapeerauksia. Johanssonin Oscar de la Renta on aivan pökerryttävän taidokkaasti toteutettu ja hänellä jos kellä on riittävästi poweria ja karismaa kantaa haastava puku sen ansaitsemalla ylväydellä.

Brie Larson, Celine

En yleensä pukuja arvioidessani käytä kriteerinä, että ”tätä käyttäisin itsekin”, koska mielestäni se ei ole mikään arviointiperuste ja toisekseen monia todella upeita pukuja tai asukokonaisuuksia en voisi kuvitellakaan itseni päällä – en, vaikka olisin välittämättä ulkoisista tekijöistä kuten esim. säärieni pituudesta tai muista muodoista.

Tämän Brie Larsonin haalean persikkaisen, Celinen signeeraaman kimallusunelman pukisin kuitenkin päälleni hetkeäkään epäröimättä! Rakastan sen mallia, kuvioinnin muotoja hyväileviä linjoja ja integroitua viittaa. Stailauskin sopii Larsonille täydellisesti. Itse tosin en osaisi elää noin sliipatussa kampauksessa – mutta onneksi se on ongelma , jota mitä suurimmalla todennäköisyydellä minun ei tarvitse ikinä kohdata. Haha!

Satuitteko muuten huomaamaan, että juuri kenelläkään ei ollut iltalaukkua!? Ehkä tästä voisi inspiroitua: juhliin lähtiessä voi jättää puhelimen ja muun tilpehöörin kotiin ja vain sujauttaa pankkikortin rintsikoihin!

 

Kuvat: Elle.se & msn.com


Linnan parhaat puvut 2019

tiistai 10. joulukuu 2019

Aika laittaa tämän vuoden Linnan juhlien puvut järjestykseen!

Yleisesti ottaen ilahduin monestakin asiasta naispuolisen juhlaväen glamouria tarkastellessani. Ensinnäkin näytti siltä, että suurin osa oli muistanut kammata hiuksensa. Vielä ihan muutama vuosi sitten vaikutti siltä, että moni oli päättänyt säästää kampaamokuluissa, mutta nyt kotoisia harakanpesiä ei juurikaan näkynyt. Tyylikkyyspisteitä ropisi myös monien valitsemasta sileästä tyylikkään elegantista kampauksesta! Miten ihanaa, että juhlakampaus ei enää tarkoita samaa kuin epämääräinen kiharaviritys.

Vuoden 2019 Linnan juhlat näyttivät olevan myös sillä tapaa merkittävä ajankohta, että naisväki vihdosta viimein skippasi sen pakollisen shaalin/sifonkihuitulan, joka jo vaikutti täysin lähtemättömältä suomalaiseleganssin kulmakiveltä. Huivivirityksen sijaan käsivarret saivat suojakseen elegantteja hihoja ja – henkilökohtainen suosikkini – viittamainen leikkaus teki todellisen entrén.

Plussaa ropisi myös rohkeista värivalinnoista ja ylipäätään tilaisuuden luonteen kunnioittamisesta.

Olen ennenkin sanonut – mutta sanotaanko se nyt taas – kuosillinen juhlapuku on hyvin haastava valinta ja lopputulos helposti arkinen. Etenkin näinä aikoina, kun kesämuodissa suositaan maksimekkoja, riittävän juhlavan yleisilmeen saavuttaminen on vaikeaa. Ehkä sen tribuutin kotipesälleen olisi voinut hoitaa muutenkin kuin persikanvärisin unikoin. Just sayin…

Mutta tarkoitukseni ei ole mollata ketään! Jotkut kuitenkin onnistuivat juhlaeleganssinsa kanssa paremmin kuin toiset. Tässä suosikkini ei missään erityisessä järjestyksessä:

Elina Knihtilä Katri Niskasen suunnittelemassa puvussa. Yksi illan täydellisimpiä power-woman -asuja! Syvä halkio tuo dramatiikkaa ja keveyttä muutoin varsin peittävään mekkoon. Päälaelta korkea kampaus sopii kokonaisuuteen aivan täydellisesti samoin kuin veistokselliset korut ja klassinen Hollywood red carpet -meikki. Rrrakastan viitaksi leviäviä hihoja ja tuo sangen vaativa sinappiin taittava keltainen sopii kantajalleen erinomaisesti. Jos nyt jostain pitää narista niin aavistuksen pienempi kirjekuorilaukku olisi ollut vähän tasapainoisempi…

Emma Saarnio, puku: Valentino. Meitä oli reilu kymmenen finne-leidiä katselemassa Linnan juhlien vastaanottoa mun luonani. Mekkala oli välillä aikamoinen, kun kilvan kommentoimme kättelyvuorossa olevien asukokonaisuuksia. Tasan yhden kerran koko porukka hiljeni totaalisesti, kunnes joku henkäisi: tää on kyllä kertakaikkiaan aivan mielettömän ihana. Silloin meistä kukaan ei tiennyt, että puku on Valentinon, kokonaisuus oli vain niin hengästyttävän upea. Valokuvista ei valitettavasti täysin välity se sadunomainen keveys, miten puku eli Emma Saarnion liikkuessa.

Sitä vaan ihmettelen, että miten voi olla, ettei tämäasu ole joka ikisen Linnan kuningatar -listan ykkösenä!?

Heta Ravolainen-Rinne edusti Paula Malleuksen suunnittelemassa kierrätysmateriaalista valmistetussa puvussa. Itse puku on kauniisti toteutettu ja istuu kantajalleen täydellisesti. Tässäkin juhlallista ryhtiä tuo viitta ja kokonaisuuden täydentää upeasti pukuun sommitellut Kalevala Korut.

Mielestäni Linnan juhlat on erinomainen tilaisuus tehdä asustaan statement esim. juuri kierrätyksen, kestävän kulutuksen tai materiaalien uusiokäytön suhteen. Sen sijaan politiikan tekeminen sinänsä ei kyllä kuulu itsenäisyyspäivän luonteeseen. Vaikka kai se on jo ihan perinne, että joku ylittää hyvän maun rajat edistääkseen asiaansa… Sinänsä ihana asua vapaassa maassa!

Laitetaan tähän väliin Jenni Haukio, vaikka hänen pukunsa ei oikeastaan ollut kyllä suosikkini. Ainakin lähetyksen aikana näytti siltä, että hän johtaa asunsa kanssa kaikkia äänestyksiä, niin pitäähän sitä nyt vähän kommentoida.

Täydet pisteet puvun uusimisesta ja uusiokäytön lähettämästä viestistä. Myös mekon väri, joka on oikeasti aika vaikea, sopii täydellisesti. Kampausta taisin hiukan kotikatsomossa mollata, mutta tarkemmin ajateltuna se on kuitenkin enemmän moderni ja tyylikäs ja vähemmän smurffi-hattu..

Sen sijaan en edelleenkään pääse yli siitä, että miehusta istuu huonosti. Ja että parhaimmillaankin kokonaisuus on vain aika kiinnostava.

Katri Kulmunin upean vihreän paljettimekon suunnittelijaa en löytänyt edes googlailemalla. Tässä on silti kokonaisuus, joka ei voisi olla täydellisempi – korostetut olkapäät, valuva siluetti, syvä sammalenvihreä sävy, sileä elegantti kampaus ja markkeeratut silmät. Ensin ajattelin alkaa niuhota kultaisesta pussukkalaukusta, mutta yhdessä korvakorujen kanssa ne muodostavat liiton, johon ei ole mitään lisättävää.

Mari Holopainen Sini Villin suunnittelemassa asussa. Super Woman -teemalla jatketaan. Tässäkin vaikutuksen teki epäperinteinen värivalinta ja rohkea muotoilu. Epäsymmetrinen veistoksellinen leikkaus vie ajatukset antiikin Roomaan, mutta toisin kuin yleensä, tässä ei olla lähelläkään sexy-tooga -ajatusta – vaan ennemminkin mieleen tulee gladiaattorien sotavetimet.

Sofia Vikman Anne-Mari Pahkalan luomuksessa. Meillä kotikatsomossa tämä asu jakoi kovasti mielipiteitä, mutta mielestäni se on mitä tyylikkäin tulkinta upseerien univormuista – mikä sopii erinomaisesti juuri itsenäisyyspäivään. Ekstra pluspisteet kenkävalinnasta! Ja täytyy kyllä sekin vielä sanoa, että olen tässä miettinyt, että noiden olkapäillä olevien somisteiden hipsut mahtaa kutkutella kivasti käsivarsia liikkuessaan.

Sellaista tänä vuonna, yleisarvosana reippaasti plussan puolella! Seuraavaksi sitten tämän vuoden Nobel gaalan asut…

Kuvista kiitos: Iltasanomat, Iltalehti & Hesari


Huppari toimistolla – kyllä käy vai ei ikinä?

keskiviikko 20. marraskuu 2019

Aika harvassa täkäläisessä työpaikassa on tietääkseni jenkkityylistä pukeutumisohjeistoa, joka sanelisi kirjaimellisesti, millaisessa asussa töihin sopii ilmestyä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että dress code loistaisi poissaolollaan. Useimmissa paikoissa on jokin tyyliskaala, joka tuntuu sopivalta ja sosiaalisesti hyväksytyltä. Riippuu toki alasta ja yrityksestä – suuremmassa firmassa jopa osastosta – miten joustavia sanattomina ilmassa leijuvat pukeutumissäännökset ovat.

Spontaanisti ajatellen luovilla aloilla on vapaampi koodisto ja hierarkkisilla perinteisen bisneksen aloilla tiukempi. Oman kokemukseni mukaan näin ei kuitenkaan aina ole. Karikatyyriesimerkki löytyy ihanasta ”Devil wears Prada”-sta (kirja on minusta parempi kuin leffa, mutta esimerkkinä käy kumpi vaan). Eli vaikka kaikki tavoittelevat yksilöllistä ilmaisua pukeutumisensa avulla, sitä miten kyseinen ilmaisu muodostuu, säätelee tarkka koodisto.

Aikoinaan muotitiedettä opiskellessani kurssikaverini teki mielenkiintoisen tutkielman yhden Ruotsin suurimman mainostoimiston sisäisistä, ääneen lausumattomista pukeutumiskoodeista. Varsinkin kuvamateriaali teki aivan päivänselväksi sen, että jokaisella osastolla oli oma, selkeästi muista osastoista erottuva ja varsin tiukka dress code, jota noudattamalla pystyi osoittamaan olevansa osa porukkaa ja myös vahvistamaan ammatillista identiteettiään muiden silmissä.

Esimerkiksi kaikki tuon toimiston AD:t olivat puketuneet ulkopuolisen silmin tismalleen samoin. Sukupuoli-identiteetistä riippumatta asuun kuului väljähköt farkut, joiden punteissa leveät käännökset (tutkimuksen tekovuosi oli  siis 2007), räikeät sneakersit, värikäs, kuviollinen paita, näyttävä rannekello. Sisäpiiriläinen sen sijaan ymmärsi, että kello on joku tietty, tarkoin valittu Rolexin malli, farkut harvinaista vintagea tai super-eksklusiivista japanilaista denimiä, paita aito harvinaisuus Hawaijilta ja tennarit huippukalliit limited editionit.

Tunteakseen olonsa mukavaksi, professionaaliksi ja positiivisella tavalla sulautuakseen massaan, useimmat meistä valitsevat noudattaa työpaikan sanattomia pukeutumissääntöjä. Positiivisella massaan sulautumisella tarkoitan sitä, että keskiössä pysyy ammatilliset asiat – eikä asu ryöstä huomiota niin hyvässä kuin pahassakaan.

Tulipas tässä nyt älytön määrä filosofointia alkuun, mutta tämän hupparin kohdalla aloin miettiä taas pienten nyanssien vaikutusta kokonaisuuteen.

Omalla työpaikallani – ja varsinkin osastollani – pystyn melkein satavarmasti sanomaan pelkästään pukeutumisen perusteella, onko jollakulla ohjelmassa ihan random office-päivä, tärkeitä sisäisiä palavereja tai asiakastapaamisia. Sanattoman pukeutumiskoodiston skaala on melko laaja, mutta konservatiivinen.

Tuo asukuvissa näkyvä Marc O’Polon hupparini on hyvä esimerkki. Voin tuntea oloni täysin mukavaksi ja ”oikein” pukeutuneeksi toimistolla, jos päälläni on siisti college-paita. Etenkin, jos pääntiestä pilkistää valkoiset kaulukset. Jostain syystä huppu muuttaa asun kokonaisilmettä niin monta astetta rennommaksi, että itse en enää miellä sitä sopivaksi töihin.

Kerran olin casual Friday -hengessä officella about tässä samaisessa asussa, farkkujen tilalla oli vain piirun verran asiallisemmat tummansiniset pellavahousut. Voin kertoa, että siistimpi alaosa ei paljoa muuttanut. Koko päivän oli oudosti sellainen olo kuin olisin tullut loman keskellä poikkeamaan toimistolla.

Mutta hei, miten siistiä, että löysin robocop-käsivarren nielaisevan hupparin! Vapaa-ajan pukeutumiseni on pelastettu!

  • huppari, Marc O’Polo
  • toppi, Åhléns
  • farkut, Ellos
  • tennarit, Puma