Lupaukset vuodelle 2021

tiistai 05. tammikuun 2021

Uusi vuosi kutkuttaa tekemään päätöksiä ja lupauksia, vaikka varsinainen new year, new me -ajattelu ei innostaisikaan. Tykkään valtavasti erilaisten rajapyykkien konseptista oli sitten kysymyksessä uusi vuosi, uusi lukukausi, uusikuu tai ihan vain maanantai. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus – ja jokainen mahdollisuus uuteen alkuun on tilaisuus tehdä omasta elämästään enemmän itsensä näköinen.

Oikeastaan en silti pidä perinteistä lupaan sitä ja tätä -meininkiä itselleni hyvänä. Viimeksi olen tainnut onnistua tekemään virallisen uuden vuoden lupauksen – ja pysymään siinä – joskus viime vuosituhannella. Uutena vuonna 1996 – 1997 lupasin opetella kävelemään korkokengillä, jotka ovat korkeampia kuin 10 cm ja sen myös tein. Valitettavasti päkiäni ovat sitä mieltä, että tuo(kin) taito on tuoretavaraa ja nykyään en voi kuin hämmästellä, miten esimerkiksi kykenin Karkin lakkiaisissa seisomaan käytännöllisesti katsoen koko päivän 12,5 cm stiletoissa ja vielä illan päätteeksi kävelemään samaisilla kengillä kilometrikaupalla. Oh well.

Tsekkasin juuri muutaman viime vuoden ”lupauksiani” (osa löytyy täältä blogista, osan olen kirjoittanut vain itselleni) ja vaikka en varsinaisesti olekaan pystynyt täyttämään listaamiani asioita, kysymyksessä on ollut enemminkin luettelo toiveista, haaveista ja tavoitteistani. Useimmat niistä on edelleen ihan ajankohtaisia ja saavat luvan toimia suunnannäyttäjänä myös tulevalle vuodelle.

Yksi asia, joka on toistuvasti mukana listoillani, on löytää sielunkumppani, ehkä jopa parisuhde. Kaikki, jotka ovat joutuneet kohtaamaan sen tosiasian, että oikea elämä ei ole mikään romanttinen komedia, jossa kaikki lopulta saavat toisensa ja sitten elävät onnellisena (korkeintaan hiukan nokkelasti sanaillen) elämänsä loppuun saakka, tietävät, että ei ole tosiaankaan mikään päätöskysymys löytääkö jonkun, jonka kanssa klikkaa, vai ei. Toisaalta pitää kyllä myöntää, että Tinnillä on ihan vissi pointti, kun hän sanoo, että on aika mahdoton löytää ketään, kun en edes yritä.

Tiedän vitivarmasti, että sanonta kukaan ei tule kotoa hakemaan on puppua (on esimerkki oikeasta elämästä – yksi vain tosin – mutta se ei ole minun tarinani kertoa!), mutta toistaiseksi kukaan niistä eri lähettifirmojen kuriireista, jotka käytännöllisesti katsoen päivittäin ilmaantuvat ovelleni, ei ole osoittanut minkäänlaista potentiaalia. Taitaa olla lottovoiton kanssa samaa sarjaa, joku kyllä voittaa niitä jättipottejakin, mutta ei sen varaan kannata laskea, että sama osuisi omalle kohdalle.

Tinderin olen avannut noin kaksi kertaa vuoden 2020 aikana. En voi valittaa, että siellä ei ole ketään – en todellakaan – oikeastaan päinvastoin. Kivoja, ikähaarukkaani sopivia, nastan oloisia tyyppejä on siellä vaikka kuinka. Ja sen jälkeen, kun itsekin vihdoin vaivauduin kirjoittamaan profiiliini oikein esittelytekstin, jossa selkeästi kerron haluavani löytää jonkun tosimielellä, on suurin osa kyseenalaisista kontakteista loppunut ja dick pic -tyypit hävinneet lähes kokonaan. Swaippaaminen tuottaa mukavia matcheja suoraan sanottuna ihan avokätisesti…

Mutta jotta Tinder toimisi, pitäisi myös kyetä tapaamaan.

Olisi tietenkin erittäin helppoa ja mukavaa syyttää koronakriisiä siitä, että mitään deittejä ei pysty järjestämään. Eikä tarvitse edes ponnistella löytääkseen muita erinomaisen käytännöllisiä esteitä. Lempparini jo ajalta ennen pandemiaa on ollut ”en halua mennä deitille tän käsihärvelin kanssa, koska sitten ei muusta puhuttaisikaan”. Ja siis vaikka en todellakaan kaipaa leimautumista ikuisiksi ajoiksi siksi tyypiksi, joka ei pysty käyttämään oikeaa kättään, olen täysin tietoinen, että tekosyy mikä tekosyy.

Oikea syy on tietenkin se, että ajatus parisuhteesta pelottaa. En toivo eläväni yksin loppuelämääni, mutta silti kauhistuttaa, että taas joku tulee ja tietää paremmin millainen minun pitää olla. Joku, josta tykkään tosi paljon, mutta jonka mielestä teen vääriä valintoja, pukeudun väärin, sanon vääriä asioita, vietän aikaani väärässä seurassa, priorisoin väärin. Jonkun, joka on mielestäni ihana, mutta joka ei ymmärrä, että on eri asia sanoa, että olen typerä, koska teen jonkun valinnan, kuin sanoa, että valintani on typerä (mutta minä edelleen ihana).

Eli poistan listaltani mahdollisen tulevan kumppanin löytämisen ja lisään uuden:

  • vuonna 2021 lupaan tehdä kaikkeni, että oppisin rakastamaan itseäni niin, että voin seisoa omilla jaloillani itseeni luottaen ja siten antaa tilaa tilaa myös kaikille, joita kohtaan oli se sitten romanttisesti tai ei.

Viime vuonna tuli universumilta aika monta oppituntia ihan ilmaiseksi. Hiljentyminen ja pienempien ympyröiden arvostaminen oli itselleni yksi tärkeimmistä. Tosi vaikea sanoa, mihin suuntaan 2021 kehittyy, mutta toivon tosi kovasti, että vapaa-ajan ja erityisesti lomien suorittaminen jää vähemmälle. Vaikka toimiston energiaa jo kaipaankin, varustelukilpailua muistuttavia ”mitä meinaatte tehdä lomalla” -keskusteluja en todellakaan.

Tuntuu ehkä vähän kaukaa haetulta mutta itselleni tämä on ollut ensisijaisesti oppitunti kateudesta. Tajusin jotain, minkä olen oikeastaan tiennyt jo kauan: Se, että on jossain maailman kauneimmalla rannalla, upeimmassa ravintolassa, henkeäsalpaavimmassa taide-elämyksessä tai missään muuallakaan, ei ole yhtään mitään, jos ei pysty olemaan läsnä siinä tilanteessa. On paljon tärkeämpää arvostaa hetkeä, oli se mikä hyvänsä, kuin dokumentoida tilannetta, jotta muut voisivat kadehtia sitä.

En missään tapauksessa dissaa ketään somettamisesta – siitä tässä ei ole kyse. Itse kerron mielelläni sekä arkipäiväisiä asioita että huippuhetkiäni niin Instagramissa kuin täällä blogissakin. Somessa on mielestäni paljon hyvää. Esimerkiksi, kun tein elämäni ensimmäisen lomamatkani yksin (Kos matkapäiväkirja), tuntui, etten ole ollenkaan niin yksin, kun siellä olitte kaikki te blogin ja instan kautta seuranani. Kysymys tässä on omasta asennoitumisestani ja sen sisäistämisestä, että rauha ja ilo löytyy itsestä – ja että hienoimmankin hetken voi hukata ja pilata olemalla henkisesti jossain muualla.

Vuodelle 2021 haluan tehdä lupauksen:

  • muistan arvostaa just tätä hetkeä! Puitteilla, paikalla tai yhtään millään muullakaan ei ole mitään merkitystä tai arvoa, jos siihen ei pysty pysähtymään.

Jo useamman päivän olen todistanut (pääasiassa Instagramissa), miten Suomessa suurimmassa osassa maata, ihan etelää myöten, on satanut lunta. Täällä meillä on ollut sen verran viileää, että jokapäiväinen sade hyhmettyi kainoksi tomusokerikoristeluksi sinne tänne, missä ei ollut liian lämmintä. Olisi ihana saada lunta ja sen tuomaa valoa, mutta toisaalta en kyllä kaipaa liikennekaaosta ja liukkaita. Lumisateet Tukholmassa ei tosiaankaan ole sama asia kuin lumisateet aikoinaan Tampereella.

Tunnen olevani monella tapaa todella onnekas ja oikeastaan kaikkein tärkein tämän vuoden lupauksista on ”giving back to community”. Pahoitteluni amerikkalaisesta ilmaisusta, mutta en löytänyt parempaa. Hyväntekeväisyys ei mielestäni ole sama asia. Olen jo kuukausilahjoittaja sekä PLAN Internationalille että Greenpeacelle, painan aina ”lahjoita hyväntekeväisyyteen” -nappia pullonpalautuksessa, annan satunnaiset kolikkoni niitä pyytäville ja yritän muutenkin olla asenteeltani avokätinen.

En missään tapauksessa kuvittele olevani mikään suuri hyväntekijä tai suurlahjoittaja, en tosiaankaan, mutta haluaisin oikeasti tehdä jotain, jotain konkreettista. Mutta en tiedä mitä ja miten. Tämäkään ei ole mikään uusi asia ”lupauslistallani”, aikaisemmat yritelmäni ovat päättyneet siihen, että kaltaiseltani valkokaulustyöntekijältä toivottiin vain rahaa.

Olen ollut vapaaehtoisena hippileirillä ja muutenkin yrittänyt tehdä asioita ilman odotusta vastapalveluksesta, mutta jotenkin tuntuu, että en ole mitenkään onnistuneesti kyennyt jakamaan eteenpäin kaikkea sitä hyvää, mitä itse olen saanut. Yritin jopa osallistua politiikkaan, mutta täkäläiset vihreät eivät kyllä valitettavasti edistäneet uskoani ihmiskuntaan. Kesällä aloin käydä sunnuntai-aamuisin kirkossa ja nyt mietin, että ehkä sitä kautta löytyisi jokin tapa osallistua muutenkin kuin vain antamalla rahaa…

Siispä vuonna 2021 – ja siitä eteenpäin:

  • lupaan olla käytettävissä, tehdä asioita ja osallistua. Asetan tavoitteeksi löytää keinoja, miten voin auttaa ja olla mukana.

Kaikki tämän jutun kuvat on otettu parin viime päivän kävelylenkeilläni. Yli kymmenen vuotta näillä hoodseilla ja yhä edelleen en voi uskoa hyvää tuuriani, että ihan oikeasti saan asua täällä!

Tulipas muuten juuri mieleeni myös yksi ihan perinteiseltä uudenvuodenlupaukselta kuulostava lupaus. En ole kohta kahteen vuoteen päässyt uimaan (koska käsi), vaikka rrrakastan uimista. Lupaan siis ottaa kaikki menetetyt kerrat takaisin korkojen kanssa ja

  • opettelen/totuttelen vihdoin talviuimariksi (ilman saunaa)!

Ihanaa uuden vuoden alkua! <3


Vuosi 2020 – äärimmäisyyksiä ja himmailua

keskiviikko 30. joulukuun 2020

Vuosi 2020 vaatii ehdottomasti tilinpäätöksen. Tänään on myös vuoden viimeinen täysikuu – Cold Moon – Rapujen tähtimerkissä, mikä osaltaan kannustaa ja auttaa hoivaavalla ja rohkaisevalla energiallaan jättämään taakse turhan painolastin, huolehtimisen ja negatiiviset energiat.

Tuntuu ihan pöljältä sanoa, että enpä olisi vuosi sitten uskonut, mitä 2020 tuo tullessaan. Eihän sitä milloinkaan voi tietää tulevaisuudesta, mutta tämä vuosi on kyllä ollut kaikilla mittareilla mitattuna erityisen ekstreme. Viime uuteen vuoteen valmistautuessani, minulla ei ollut hajuakaan, että olen tulossa mummuksi, että oman äitini maallinen vaellus on päättymässä tai että saan odotella lokakuuhun vuoden vaihteen tienoille luvattua kyynärpääleikkausta. Enkä tosiaankaan kyennyt kuvittelemaan, miten jo silloin kaukaisena pikku-uutisena vilahteleva koronapandemia tulisi pistämään elämän täysin ylösalaisin.

Pandemia on muuttanut kaikkea mahdollista todella paljon – ja tiedän, että sen vuoksi monet on sitä mieltä, että 2020 on kamalin vuosi milloinkaan, täynnä kärsimystä ja pettymyksiä. Lähetän ajatukseni heille, joille joko sairastuminen tai välilliset seuraukset ovat aiheuttaneet harmia, surua ja hankaluuksia. Omalla kohdallani rajoitukset ja yleinen elämän muuttuminen on tuonut mukanaan sekä hyvää että pahaa. Selkein negatiivinen vaikutus oli tietty kyynärpääleikkauksen siirtyminen, minkä johdosta etenkin kotipiirissä vietetty kesä oli erityisen vaatimaton ohjelmaltaan.

Työn kannalta kulunut vuosi on ollut merkillinen. Alkuvuosi maaliskuun puoleen väliin asti oli mahtavan hienoa aikaa. En muista olenko milloinkaan viihtynyt niin hyvin töissä, ja vaikka kaikenlaisia vastoinkäymisiä ja oppimistilanteita tuli myös alkuvuonna vastaan, päällimmäisenä on kuitenkin muistikuva poikkeuksellisen hyvästä meiningistä. Kaikki ei missään tapauksessa romahtanut hetkessä, meidäthän lähetettiin alunperin kotiin vain kolmeksi viikoksi. Mutta onhan se aika mahdotonta pitää momentumia yllä, kun maailma palaa ympärillä.

Tiimiläiseni asuvat eri puolilla Pohjoismaita ja täytyy kyllä hattua nostaa, miten Suomessa, Tanskassa ja Norjassa pärjättiin upeasti kotitoimistolla, kun samanaikaisesti piti pyörittää alakouluikäisten lasten kotikoulua. Yksin kissojen kanssa asustamisessa on omat huonot puolensa, mutta ainakin sain (ja saan) itse huolehtia aikatauluistani Zoom-palaverien täplittäminä työpäivinä.

Koko pandemiahässäkkä on tuonut päivänvaloon monenlaista yllättävää. Varsinkin alkuvaiheessa ihmiset reagoivat pelkoon ja näkymättömään uhkaan hämmästyttävilläkin tavoilla. Foliohattuja alkoi keikkua yhden jos toisen päässä ja kanssaihmisten osoittelu sormella ja syyllistäminen milloin mistäkin syystä tuli yleiseksi kansanhuviksi. Itsehän ostamme vessapaperia vain tarpeeseen ja kuntosalikäyntimme/kampaamovisiittimme/mökkireissumme on välttämättömyys.

Oikeasti olen kuitenkin sitä mieltä, että koronakriisi on tuonut esiin pääasiassa ihmisten hyviä puolia. Naapuri auttaa naapuria, vaikka ennen tuskin tervehdittiin rapussa, kollektiivinen kyllä tästä selvitään -mentaliteetti yhdistää ja ainakin itselläni palaa usko ihmiskunnan kykyyn toimia luovasti jo ihan vain nähdessäni ulkoilualueella siellä täällä turvaetäisyyksin vietettäviä synttäreitä ja muita juhlia. Tänäänkin päivälenkilläni, vaikka satoi vettä ja lämpötila oli tuskin plussan puolella, bongasin iloisen seurueen helium-palloineen herkullisesti tuoksuvan grillin ympärillä.

Kaipaan ihmisiä, kaipaan toimistolla työskentelemisen dynamiikkaa, kaipaan saada halata ystäviä, kaipaan jopa tungosta. Tai no en tungosta sinänsä, mutta sitä tunnetta, että olen jossain, missä kaikki muutkin on ja että olen vain osa massaa. Mutta samalla arvostan ihan valtavasti, että olen saanut tämän mahdollisuuden hiljentyä, olla kotona, rauhoittua, kuunnella itseäni. Hälyn vähentyminen on antanut tilaa löytää takaisin omien ajatusten äärelle, coronacation auttanut pitkän matkaa kohti takaisin omaksi itsekseni.

Vuoden suurin menetys oli äidin kuolema toukokuussa. Setvin edelleenkin kaikkea sitä, mitä se nosti pintaan. Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät aaltoina – aivan kuin alitajunta itseäni viisaampana annostelisi asioita käsiteltäväksi paloina, jotka eivät hautaa alleen. Lohtua haen edelleen siitä, että äidille tämä oli kuitenkin niin paljon parempi.

Vuoden suurin onni on ollut Böniksen maailmaantulo. Melkein kirjoitin, että syntymä ja luonnollisesti syntymä on yksi tärkeimmistä vaiheista tässä. Mutta muistan hyvin, kun sain kuulla uutiset. Raskaus oli tuolloin kestänyt vain kymmenisen viikkoa, eli keskeytyminen ei olisi ollut mitenkään poikkeuksellista noin aikaisessa vaiheessa. Silti aivan valtava ilo ja rakkaus, onni, täytti koko olemukseni heti sillä hetkellä – ja on sen jälkeen vain kasvanut.

Todellinen oppitunti elämän kiertokulusta!

Ihana ja tärkeä ”circle of life” -moment oli myös Peetun valmistuminen KTH:lta arkkitehdiksi. Onneksi päätimme pitää kasvihuoneella (melkein kuin ulkona) pienet valmistujaisjuhlat. Elämän virstanpylväiden merkitseminen juhlin on mielestäni tärkeä, inhimillinen riitti.

Kuva: Lilla Berlin

Vuoden kivojen juttujen listalle päätyy myös:

  • valmistunut keittiöremontti (otan kuvia ja teen postauksen heti, kun raaskin riisua kaikki joulukoristeet… :D)
  • hyvää vauhtia paranemassa oleva käsi
  • kutomisen löytyminen takaisin harrastukseksi muutaman kymmenen vuoden tauon jälkeen (tiedän, että se on oikeasti neulomista, mutta Tampereen murteessa kudotaan niin sukkia kuin villapaitojakin. Kangaspuilla kutomista kutsutaan loogisesti kangaspuilla kutomiseksi!)
  • koronahimmailun aikaansaaman luovuuden puuskissa tehdyt tulevaisuudensuunnitelmat (kyllä, perästä kuuluu!!)
  • oma palsta ja kaupunkiviljelyn opettelu
  • kivan, mielenkiintoisen ja antoisan lukupiirin löytyminen
  • kaikenlaisia muitakin pikkujuttuja, jotka tuottavat valtavasti iloa, kuten uusi sohva parvekkeella ja että löysin tosi hauskan treeniappin ihan sattumalta (Body FX, jos jotakuta kiinnostaa)

Miinukset on sitten lopulta vain murto-osa vuoden 2020 plussista. Jätän kaiken hyvillä mielin taakseni ja odotan luottavaisin ja iloisin mielin, mitä 2021 tuo tullessaan. Yleensä teen kovasti kaikenlaisia uudenvuoden lupauksia sun muita, mutta voi olla, että ainoa pyrkimykseni on elää entistä enemmän vain ja ainoastaan tässä hetkessä. Se on kuitenkin ainoa, joka oikeasti on olemassa.

(Tosin huomenna tulee kyllä Torstai Tarot!)


On vain tämä hetki

maanantai 13. tammikuun 2020


Ihan kuin uusi vuosi olisi vasta alkanut, vaikka onhan sitä tässä jo hetkonen eletty. Mukavasti joulun ja vuodenvaihteen aikaan keskelle viikkoa osuneet ”punaiset päivät” takasivat meillekin, jotka emme varsinaista lomaa pitäneet, varsin ruhtinaalliset vapaat. Kun lisäksi toimistolla oli harvoina työpäivinä käytännöllisesti katsoen autiota, tavallisen arjen tunne jäi puuttumaan. Tänään oli oikeasti ensimmäinen kunnon työmaanantai tällä vuosikymmenellä!

Toivotan tavallisen arjen erittäin lämpimästi takaisin! Meillä oli oikein huippumukava joulun ja uudenvuoden aika, paljon yhdessäoloa, yhdessä tekemistä ja yhdessä chillaamista. Tavattiin perhettä eri konstellaatioissa ja vähän ehdin hengähtää ihan keskenänikin.

Mutta kyllä se vapaa lilluminen riitti! Ihanaa, kun saa taas tarttua toimeen ja on vähän äksöniä.

Kaikkien mindfulness- ja itsensähoito-oppaiden neuvojen vastaisesti oikein kaipaan sitä pientä stressiä ja painetta, joka saa adrenaliinin pumppaamaan ja suoritustason huippuunsa. Tottakai arvostan myös lomaa ja vapaa-aikaa, mutta paria viikkoa pidemmät vapaat ilman sen kummempaa ohjelmaa kuin juhlapyhien viettäminen, aiheuttaa vaikea-asteista levottomuutta. Täytyy myös tunnustaa, että vaikka olinkin välipäivinä duunissa, ihan älyttömästi en saanut aikaiseksi. Lomamoodissa toimiston pulssi on niin alhainen, että se vaikuttaa suoraan tehokkuuteeni.

Oh well. Kyllä kai se on ihan sallittua olla töissäkin välillä vähän vähemmän suorituskeskeinen? Sitä sun tätä tuli kuitenkin tehtyä ihan mukavasti ja sain aloittaa kutakuinkin puhtaalta pöydältä kevätkauden hommelit.

Tässä uuden vuoden käynnistyessä aloin ihan oikeasti miettiä tulevaa vuotta, mitä siltä toivon, mistä haaveilen ja mitä tavoitteita sille asettaisin. Ajatuskulkuni meni niin, että tsekkasin ensin, mitä intentioita ja visioita vuosi sitten vaalin – ja miten niitten kanssa on käynyt. Kannatan nimittäin ihan täysillä kaikenlaisten tavoitteiden listaamista selkeästi ylös, toiveiden elämänskenaarion hahmottelua mahdollisimman konkreettisesti ja elämäntapojen sekä -arvojen inventaariota säännöllisesti, esimerkiksi näin vuoden alussa.

Laittamalla toiveet ja ”lupaukset” kirjoitettuun (tai miksei vaikka kuvitettuun) muotoon, tekee niistä konkreettisia. Alitajunta alkaa välittömästi toimia niin, että polun päitä toivottuun suuntaan alkaa ilmestyä matkan varrelle. Lisäksi on huomattavasti helpompi tukeutua väsymyksen, kyllästyksen, epätoivon tai ahdistuksen hetkellä (kyllä, näitä kaikkia tulee väistämättä eteen, vaikka eläisi miten täydellistä elämää tahansa) johonkin kouriintuntuvaan ja silmin havaittavaan kuin alkaa etsiskellä mielen sopukoista jotain epämääräistä haavekuvaa kivemmasta elämästä.

(BTW. Tuli tässä mieleeni, että nyt taas alkaa uusi Unelma Itsestä -verkkovalmennus naisille, jos tuntuu, että haluat ohjausta ja ryhmän tukea matkalle kohti tavoitteita. Tämä ei ole ”maksesttu mainos”, mutta aikaisemmin olen tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan ja saanut mm. viimeksi valmennuksen maksutta.)

Kuitenkin kaikkien suunnitelmien, skenaarioiden, tavoitetilojen ja sen sellaisten keskellä on ihan olennaisen tärkeä muistaa, että elämässä on ainoastaan ja vain tämä hetki. Mitään muuta ei ole olemassa.

Erittäin hyvin, suorastaan kristallinkirkkaasti asian havainnollistaa ja kiteyttää Instagramin klassinen Best 9 -kollaasi. Jokaikinen viime vuoden tykätyimmistä kuvistani IG:ssä liittyi Karkin häihin – paitsi yksi, jossa komeilee koti-kodista Tampereelta pelastettu punainen pata.

Ja juuri näin olikin, kun ajattelen aikaa taaksepäin. Kaikenlaista säätöä ja suunnitelmaa oli, mutta päällimmäisenä on ihanat muistot alkaen heti vuodenvaihteen jälkeen vietetyistä kihlajaisista, hääjuhlien suunnittelusta ja lopulta h-hetkestä, ihanasti sujuneesta, kauniista ja rakkaudentäyteisestä juhlapäivästä.

Mutta kaikki ei tietenkään ollut mitään shampanjaruusun väristä höttöä.

Alkuvuoden kova koettelemus oli lapsuudenkotini tyhjentäminen ja myyminen. Ihan täysin en ole siitä yli vieläkään, mutta se saa nyt ottaa sen ajan, minkä se tarvii. Ehkä jo seuraavalla Tampereen reissulla olen tarpeeksi voimakas käymään niillä kulmilla ja toteamaan, että ne on nyt jonkun muun.

Tietty myös kyynärpään murtuminen ja koko siitä seurannut hässäkkä on värittänyt viime vuotta. Homma jatkuu edelleen (ei, en ole vieläkään saanut uutta leikkausaikaa – ja kyllä, nyt alkaa jo vähitellen jaksaminen olla kovilla), mutta jotenkin olen yrittänyt ajatella tämän elämän oppituntina. Erittäin konkreettinen esimerkki siitä, että kaikki voi muuttua pysyvästi yhdessä silmänräpäyksessä.

Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa juuri mitenkään. Ainoa, mihin voi vaikuttaa on se, miten itse suhtautuu eteen tuleviin tilanteisiin.

 

Karkki ja Cissi olivat ihania ja lupasivat hoitaa käsipuolelle äiskälle/anopille joulukuusen. (Tai virallisestihan se tulee kissoille… :D)

Kuusenhakupäiväksi sovittuna iltapäivänä satoi aivan kaatamalla. Siis todella k a a t a m a l l a . Kertaakaakaan kumpikaan ei valittanut sen paremmin säästä kuin siitäkään, että kuusen valintaan meni vähän aikaa ja piti vielä kävellä tsekkaamaan seuraavan myyntipisteen tarjonta.

Sekä apujoukot että meikäläinen ymmärsi, että tämä on nyt ainutkertainen hetki. Me emme voi vaikuttaa siihen, millainen sää on, mutta meillä on kaikki valta vaikuttaa siihen, miten siihen suhtaudumme.

Tuleva vuosi ja vuosikymmen tulee varmasti pitämään sisällään niin paistetta kuin myrskyäkin. Vastoinkäymisiä ja hiekkaa rattaissa ei voi välttää, mutta kärpäsestä ei välttämättä ihan joka kerta tarvitse tehdä härkästä.

Ei ole olemassa kuin tämä hetki. Ehkä on ihan vaivan väärti yrittää nähdä se kirkkaimmalta mahdolliselta kantilta, vaikka spontaanisti ei juuri siltä tuntuisikaan.

 


5 taatusti toimivaa vinkkiä, miten pysyä lupauksissa

keskiviikko 16. tammikuun 2019

Tammikuu on nyt aika tasan tismalleen puolessa välissä. Kaksi viikkoa ei ole mitenkään erityisen pitkä aika, mutta veikkaisin, että varsin moni (itseni lisäksi) on jo aikamoisissa vaikeuksissa uudenvuodenlupauksiensa kanssa.

Joidenkin päätösten kanssa tuli aloitettua mahottomalla uholla heti vuoden vaihteen jälkeen. Valitettavasti ”nyt sitten aina” ja ”nyt sitten ei enää milloinkaan” -tyyppiset projektit ovat jo lähtökohtaisesti odotusarvoltaan aika kehnoja.

Sitten on niitä toisia lupauksia, joiden kanssa ajatteli aloittaa pehmeästi ja lempeästi – vain pikkuisin askelin edeten. Nyt kahden viikon jälkeen onkin sitten helppo todeta, että kun on oikein pehmoista höttöä muutostavoitteidensa kanssa, yhtään mikään ei muutu.

On jotenkin älyttömän konkreettista, kun ajattelee, että jos ei muuta mitään, mikään ei myöskään muutu.

Lehdissä yms. on usein vinkkejä siihen, miten voi pitää itse itselleen antamansa lupaukset. Valitettavasti niiden kohdalla ongelma on usein se, että lähtökohtana on abstrakti ja todellisuudelle vieras tilanne: ”aseta realistiset tavoitteet”. Siis mikä ihmeen realistinen tavoite?? Mistä sitä tavoitetta asettaessaan voi tietää onko se realistinen vai ei? Tuolla asenteella en olisi tehnyt ikinä yhtään mitään!

Eli tässä Mintun hyväksi havaitsemat, konkreettiset keinot pysyä lupauksissa ja saavuttaa tavoitteet – myös ne epärealistiset.

 1. Jaa tavoitteesi jokun kanssa (IRL tai online)

Mitä huikeampi, epärealistisempi tai isompi tavoite on kyseessä, sitä tärkeämpää on, että voit jakaa sen jonkun kanssa. Klassinen ohje on, että hanki treenikaveri, mutta mitä jos todella nauttii siitä, että saa olla yksin treenatessa (ruokaa laittaessa, akvarelleja maalaillessa, parempaa unta hakiessa – mikä ikinä se aktiviteetti olikaan, missä halusi tulla paremmaksi ja mitä halusi enemmän elämäänsä)?

Minun ohjeeni on, että hanki elämääsi joku, jonka kanssa voit jutella, vaihtaa kokemuksia, tsempata toisianne – vouhkata, jos siltä tuntuu. On niin paljon hauskempaa tavoitella omaa juttuaan kun voi jakaa sen samoin ajattelevien ihmisten kanssa ja tarpeen tullen hifistellä sydämensä kyllyydestä.

Eikä siinä mitään pahaa ole, jos haluaa nostella puntteja tai piirrellä kalligrafia jonkun kanssa yhdessä, mutta ei kannata masentua, jos sellaista kaveria ei löydy. Netissä on paljon kivoja porukoita ja yhteisöjä oli mielenkiinnon aihe käytännöllisesti katsoen mikä hyvänsä.


2. Tarkenna tavoitteesi ja tee se superkonkreettiseksi

Tärkeä vinkki erityisesti niiden uudenvuodenlupausten kohdalla, joiden kanssa ei nyt parin viikon aikana ole päässyt edes alkuun. Epämääräiset ”yritän olla enemmän läsnä tässä hetkessä (lasteni kanssa, partnerini suhteen, työpaikalla…) ja stressata vähemmän tulevaisuudesta” tai ”koitan mindfulness-hengittää aina hankalissa tilanteissa, että menettäisin harvemmin hermoni” (aka entinen ”lasken kymmeneen”) vaatii ehdottomasti tarkennusta, että pääkopalla on edes pieni mahdollisuus tajuta, mistä on kysymys.

Eli kannattaa miettiä, mikä oli se alkuperäinen syy, miksi ylipäätään tein lupauksen/päätöksen? Missä konkreettisissa tilanteissa siitä on hyötyä ja iloa? Tätä kautta on sitten helpompi asettaa tavoitteet konkreettiselle ja toteutuskelpoiselle tasolle. Oikealle toiminnalle.

Sama pätee kyllä periaatteessa konkreettisiin, mutta sitten kuitenkin epämääräisiin päätöksiin, klassikkoesimerkkeinä: ”lupaan treenata enemmän” ja ”haluan syödä terveellisemmin”.

Jos on treenannut aikaisemmin kerran-kaksi kuukaudessa, onko päässyt tavoitteeseen, jos nyt treenaa melkein joka viikko? Mikä on mittari ja mitä haluaa saavuttaa? Mikä on oikeasti tavoite?

Sama ruuan kanssa. Tavoitetta ei voi saavuttaa, jos se on vain epämääräinen mielenilmaisu jostain paremmasta, mistä ei oikeastaan tiedä itsekään, mitä se on. Useimpien tavoite on toki voida paremmin, mutta tarkoittaako se vatsan toimintaa vai vatsan pienentymistä? Konkretiaa kiitos!

 3. Vältä tavoitettasi sabotoivia tilanteita tai seuraa

Okei, nyt ollaan vaarallisilla vesillä – tiedän! Enkä todellakaan tarkoita, että kenenkään pitäisi vaihtaa koko ystäväpiirinsä, jos tavoitteena on tehdä pieniä parannuksia omassa elämässä. Mutta…

Sanoisin kuitenkin, että ehkä ei ole ihan täysin kokonaan väärin pikkuisen tsekata kenen kanssa sitä viettää aikansa. Esimerkiksi: jos olet tähän mennessä ollut osa toimiston ”lähdetään pizzeriaan syömään lounasta” -jengiä, ehkä voisi olla ihan mahtavaa tutustua ”salaatti + kävelylenkki lounaaksi” -kollegoihin. Tai lyöttäytyä mukaan siihen porukkaan, joka pelaa sählyä eikä siihen joka suuntaa AW:lle harva se ilta.

Ja haluan nyt siis korostaa vielä uudelleen, että en tosiaankaan tarkoita, että pitäisi luopua sen paremmin sosiaalisista kontakteista kuin elämän pikku iloistakaan. Tavoitteiden toteutumista kuitenkin tukee se, että tekee valinnat tietoisesti ja huomaa myös, että on olemassa muita vaihtoehtoja kuin se, mihin on tottunut.


 4. Pidä kirjaa edistyksestä (ja palkitse harkitusti)

Erityisen tärkeää elämäntaparemonteissa – oli ne sitten suuria tai pieniä, kaikissa vähänkään asbtrakteimmissa tavoitteissa ja lupauksissa, joiden vaikutus on hienoinen tai tulossa vasta pidemmän kehityskaaren jälkeen. Valitse itsellesi sopiva dokumentointitapa ja -frekvessi. Tärkeintä on, että epätoivon hetkellä (olet ihminen = niitä tulee) voit palata takaisin ja todeta, että jotain on tapahtunut.

On ihan supertavallista ja samalla jatkon kannalta erittäin vahingollista, että sitä ihan liian nopeasti turhautuu, kun tuloksia ei ala kuulua. Siksi on tärkeää, että koko homma tulee dokumentoitua. Itseasiassa siis myös väistämättä eteen tulevien takapakkien dokumentoiminen on todella hyvä. Mikään ei ole parempaa tsemppiä tulevaisuuteen kuin todeta, että vitsit tuostakin selvittiin!

Klassinen vinkki on palkita itseä kivalla tavalla, kun jokin osatavoite on saavutettu. En nyt täysin vastaan ajatusta, mutta olisin kyllä tarkkana, ettei se oikea maali katoa näkyvistä. Ettei tule sellainen olo, että ”aaargh, antaa olla, en edes oikeasti halunnutkaan niitä Louboutinin kenkiä”. Niin, koska homman ei pitänyt olla ollenkaan kysymys mistään kengistä – vaan Siitä Tavoitteesta.

5. Paloittele välitavoitteiksi

Taitaa olla ainoa klassikko-ohje, jonka kanssa olen täysin samaa mieltä. Mitä suurempi ja ”epärealistisempi” tavoite, sitä tärkeämpi on asettaa konkreettisia välitavoitteita. Ne tekee koko hommasta hauskempaa, edistymisestä selkeämpää (silti kannatan dokumentointia) ja palkitsevampaa (silti suhtaudun varsinaisiin ”väli-palkintoihin” suurella varauksella).

Kun ensimmäisen kerran aloin harjoitella maratonille, en ollut juossut tahi hölkännyt yhtä ainoaa lenkkiä lukion jälkeen – eli noin kymmeneen vuoteen. Olin toki muuten suht hyvässä kunnossa säännöllisen aerobicin ansiosta (kiitokset vaan Tampereen GoGo:lle), mutta juoksukuntoni oli aika lähellä nollaa. Ilmoittauduin Helsinki City Marathonille ja treeniaikaa oli aika tasan 10 kk. (Koska ”kultainen keskitie” ei ole vahvuusalueeni, en luonnollisesti edes miettinyt mitään Naisten kymppiä tai puolimaratonia. Se oli nollasta sataan samantien).

Ensimmäinen lenkkini oli pituudeltaan 2,5 km ja kävelin siitä puolet. Kymmenessä kuukaudessa treenasin näillä tässä kerrottuja metodeita apunani käyttäen (+ Juoksija-lehden maraton-treeniohjelmaa aloittelijalle) itseni sellaiseen juoksukuntoon, että aikani 4 tuntia 48 min on edelleen paras, mitä olen maratonilla juossut.

Enää en tavoittele maratonaikoja tai -matkoja, mutta metodit toimivat edelleen.

Kokemuksen syvällä rintaäänellä vielä yksi bonusvinkki: vältä hermoromahdusta tai periksi antamista, vaikka olisitkin lipsunut tai edistystä ei kuulu toivomaasi tahtiin.

Se on fakta. Jossain vaiheessa tulee takapakkia. Kukaan ei ole kone – tai ehkä ne huippu-urheilijat, supertaiteilijat ja muut erityisihmiset on ja siksi ne on just niitä. Mutta me tavalliset ihmiset ollaan tavallisia ja siksi lipsutaan, tehdään virheitä eikä pysytä suunnitelmissa. Vinkki: don’t freak out!! Eli juuri tällaisina hetkinä olisi tärkeää, että olisi olemassa jonkunlaista dokumentaatiota edes pienistä edistysaskelista.

Kantsii myös hengittää hetkonen ja palauttaa mieleen, mitkä olikaan ne perimmäiset syyt, jotka inspiroivat lähtemään tälle tielle. Sohvalla pötköttely ja Netflixin töllääminen kun ei sen kummempia haasteita aseta.

Piti vain pikaisesti kirjata ylös parit vinkit, mutta tästähän tuli melkein puolikas romaani! Haha!

Kaikille niille tiedoksi, jotka jaksoivat lukea tänne asti, että postauksen kuvat on viime viikonlopulta ihan tästä mun lähikotinurkilta ja tuohon viimeiseen kuvaan olen merkannut oman kotitaloni. Ja ei, kodistani ei ole merinäköalaa – ikkunat on toiseen suuntaan (mutta sitä ihmiset aina kysyy). Toukokuussa tulee 10 vuotta siitä, kun muutin tänne (uskomaton juttu sekin!) ja yhä vielä säännöllisesti olen ihan täpöillä hämmästyneen onnellinen, että oikeasti saan asua näin ihanassa paikassa!

Ei muuta kuin nokka kohti uusia tavoitteita ja enemmän oman näköistä elämää! <3


Kirjoittanut Minttu KLO 00:00 Kommentit pois päältä artikkelissa 5 taatusti toimivaa vinkkiä, miten pysyä lupauksissa

TUNNISTEET: , ,

 

On aika laulaa, tanssia ja kasvaa

tiistai 08. tammikuun 2019

Blogosfäärissä ja someuniversumissa on käyty viime päivinä keskustelua uuden vuoden lupauksista puolesta ja vastaan. Mielipiteet vaihtelevat suunnilleen skaalalla: mitä järkeä on tehdä itselleen lupauksista koostuva vaatimuslista, kun elämä on muutenkin liian täynnä suorittamista ja lupaukset tuomittu rikkumaan -> unelmien ja tavoitteiden sanominen ääneen ja kirjoittaminen ylös tekee niistä konkreettisempia ja siksi helpommin saavutettavia.

Ymmärrän hyvin molempia näkökulmia ja tässä(kin) asiassa on mielestäni tietty tehdä juuri niin kuin itsestä parhaimmalta tuntuu.

Itse olen enemmän lupausten tekemisen kannalla. En kanna suorituspaineita siitä, saanko lupaukseni pidettyä vai en – ennemminkin kyseessä on ”tsemppilista” tai konkreettiseen kirjoitettuun muotoon laadittu lista asioista, joita haluan vahvistaa ja tuoda lisää elämääni.

Mintun vuoden 2019 lupaukset ja tavoitteet – TOP 10:

1. Opetella jälleen kuuntelemaan intuitiotani/mahanpohjatunnettani ja luottamaan sen ääneen.

Oivalsin viime keväänä tarot-kortit löydettyäni, että olen ajautunut pikkuhiljaa tilanteeseen, jossa yritän selittää ja perustella kaikki asiat, omat päätöksenikin, loogisesti järjellä. Eikä siinä mitään – järjen käyttö on toki sallittu, mutta yksinään siitä ei ole tiennäyttäjäksi.

2. Etsy-kaupan avaaminen kristallikoruja ja muita projekteja varten (yes – Go 4 it vol. 2 shop is back!!).

Aikoinani Tampereen yliopistossa kauppatieteitä opiskellessani yksi proffista sanoi: ”Kerran yrittäjä, aina yrittäjä”. Olin juuri silloin saanut taputeltua ensimmäisen yritykseni (jonka nimi oli Go 4 it...) ja selvinnyt hommasta suht ehjin nahoin. Vannoin, etten ikinä enää ryhtyisi moiseen puuhaan, mutta kuinkas sitten kävikään. Kolmas kerta on starttaamassa – tosin nyt vain harrastuspohjalta ja omaksi iloksi.

3. Kirjoittaa päiväkirjaa/kiitollisuuspäiväkirjaa joka viikko (vähintään).

Olen kirjoittanut päiväkirjaa siitä lähtien, kun olin 11-vuotias. Välillä on ollut pitkiäkin aikoja, että en ole tarttunut kynään. Pitkin matkaa on kohdalleni sattunut läheisiä, jotka eivät ole kunnioittaneet yksityisyyttäni sen vertaa, että olisivat jättäneet vuodatukseni lukematta – ja se jos mikä on omiaan hillitsemään kirjoitushaluja. Olen kuitenkin huomannut, että voin todella hyvin, kun voin tyhjentää kovalevyä paperille ja kiitollisuusasioita kerratessani muistutan itseänikin kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässäni on.

4. Käydä läpi arkirutiinini ja miettiä, mistä voin ja haluan luopua, jotta aikaa jää enemmän niille asioille, joita oikeasti haluan tehdä.

Tavoitteenani on siis tunnistaa aikavarkaat, asiat, joiden tekeminen ei tuota iloa, mutta joihin kuluva aika on pois siitä, mitä haluan priorisoida. Klassisesti aikavarkaisiin lasketaan mm. television katselu ja netissä haahuilu. Ehkä ihan vähän voin allekirjoittaa tuon, mutta toisaalta tiedän myös kaipaavani ”iltanuotiota”, pään nollaamista esmes jotain Netflix-sarjaa tölläämällä tai unohtumalla hetkeksi Instagramin syövereihin. Kaikkea joutoaikaa ei voi rationalisoida pois – enkä kyllä haluaisikaan.

5. Enemmän tanssia!

Rakastan tanssia, mutta nykyään siihen tulee virallinen tilaisuus vain kerran, kaksi vuodessa. Valitettavasti valitsemani kuntosali ei tarjoa mitään tanssillisia treenimuotoja, Zumba-tunteja tai vastaavia, sillä ne toimisivat mainiosti korvikkeena. Nyt vain siis täytyy olla vähän luova ja keksiä, miten kaikin tavoin saan lisättyä tanssia elämääni. Säännölliset hikitantsut yksin olohuoneessa Beyoncen tahtiin toimivat nekin.

6. Lisää luontokokemuksia.

Haaveilen oikeasta vaelluksesta Lapin lumoavissa maisemissa, mutta sitä odotellessa haluan vihdoin tutustua laajemmin takaoveltani alkavaan Nackareservatet-nimiseen kultakaivokseen.

7. ”Mintun ompelimon” paluu.

Vihdoinkin saan kotiini kunnollisen, pysyvän työpisteen ja tavoitteena on verestää vanhat ompelutaidot (sekä karsia hiukan edelleen massiivista kangasvarastoa). Päätin, että haluni saada tosi fancy ja sisustusbloggaritasoinen työpiste ei saa hidastaa projektia – ja tilasin ihan perus työpöytä- + laatikostohässäkän IKEAsta. Lupaan kuvia toteutuksesta, kunhan saan kamppeet toimitettua kotiin ja rakennettua paikoilleen.

8. Haluan auttaa ja olla hyödyksi.

Tiedän, että ensin pitää pukea happinaamari itselle ennenkuin voi auttaa muita, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että avuksi ja hyödyksi oleminen auttaisi itseänikin. En vain oikein tiedä, miten tämän toteuttaisin. Hyväntekeväisyysjärjestötkin kuulemma arvostavat enemmän rahaa kuin hyväntahtoisia tumpeloita pyörimässä jaloissa muka auttamassa.

9. Laulaa omaksi ilokseni.

Partioaikoina lauloimme paljon ja äitinä, kun olin päävastuussa harrastuskuljetuksista, hoilottelin menemään autossa. Viime kesänä vietimme ihanan ja ikimuistoisen saunaillan ystävättärieni kanssa Roineen rannalla Saarikylissä. Kotimatkalla lauleskelimme autossa vanhoja viisuja, Juicea, Hectoria, Hassisen Konetta (Rappiolla!) ja mitä näitä nyt on, pitääksemme kuskin hereillä. Homma oli niin hauskaa ja vapauttavaa, että vieläkin hykertelen sitä ajatellessani. On siis ihan pakko keksiä joku keino, miten pääsen laulamaan säännöllisesti.

10. Älä osta mitään vuosi.

Olen ennenkin ollut rajoittanut tietoisesti osteluani ja varsinkin historiallisesti pidän itseäni hyvin maltillisena shoppailijana. Nyt parin viime vuoden aikana tilanne on kuitenkin päässyt karkaamaan hiukan käsistä ja siksi innostuin MouMou Iinan Älä osta mitään -haasteesta. Itse ajattelin sisällyttää haasteeseen vähän enemmän kuin pelkästään muotiin ja pukeutumiseen liittyvät asiat. Esim. kosmetiikan ja kotiin liittyvän sälän (hei kodintekstiilit ja Utima Thule -astiasarja…) ostaminen on kohdallani eskaloitunut pahemmin kuin vaatteiden tai muun muotiin liittyvän.

Tässä lupauslistani top kymppi. Muitakin toki on, kuten omistaa enemmän aikaa luovuudelle, opetella akvarellimaalausta ja kaunista käsinkirjoitusta. BuJo-hommailu on terapeuttisempaa kuin Pokémon Go:n pelaaminen, mutta nyt pitää sitten ihan erikseen pitää huolta siitä, että varsinaisen kuntosalilla suoritetun varsinaisen urheilun lisäksi käyn myös tekemässä happihyppelyitä ja pieniä kävelylenkkejä ihan muuten vain.

Tietty toivon myös osaavani pitää parempaa huolta itsestäni. Viime syksyinen pitkittynyt stressipiikki ja sen aiheuttama totaalinen väsymys on vielä hyvin muistissa. Ei tässä on teräsnaisia, vaikka miten niin kuviteltaisiin.

Itsestä huolehtimisen osa-alueita on toki kaikki nuo ylempänä mainitut jo, mutta voisin lisätä vielä sen, että yritän minäkin karsia tarpeetonta sokeria ruokavaliostani, koska olen ihan käytännössä huomannut kroppani reagoivan nykyään ihan selkeästi aika pieneenkin määrään. Tosin miksikään puritanistiksi on todellakaan aio enkä halua ryhtyä. Selkeimmät ja ehdottomimmat heipat sanon pakastepitsoille, jotka syksyn stressiaikana salavihkaa hiipivät satunnaisesta paheesta vakituiseksi illallisvaihtoehdoksi.

Kaikenlaista muutakin olen hahmotellut kivempaa elämää ja hauskempaa vuotta 2019 ajatellen. Noloin asia (jota en oikeastaan edes kehtaa kertoa kellekään) on, että päätin nyt vihdoin yrittää deittailla ihan vilpittömällä mielellä. Skippaan Tinderin ja menen jollekin ”oikealle” deittisivustolle. Suhtaudun hommaan kepeällä mielellä, mutta tosissani – ja varaan aikaa siihen, että oikeasti ehdin tavata kiinnostavia tyyppejä.

En nyt ole mitenkään kärsinyt näistä lukuisista sinkkuvuosistani, mutta jos nyt aion ylipäätään joskus tavata jonkun niin kai se on aika alkaa laittaa niitä kuuluisia tikkuja ristiin…

Tosiaan ymmärrän uuden vuoden lupausten vastustajia, mutta itselleni tulee ihan pirisevän innostunut olo, kun katselen omaa listaani. Vitsi, miten kiva ja huippu vuosi tästä on tulossa!

(Kuvituksena Peetun Sailor Moonista nyt joululomalla napsimia kuvia. On se vain sievä pikku kisuliini!! <3 )